Jokainen on laulun arvoinen

Apajilla. Kuva EJ

Nykyisin keskustellaan paljon ihmisten erilaisuuden hyväksymisestä. Moni on varmasti käynyt katsomassa ajatuksia herättävän elokuvan Prinsessa, joka kertoo Kellokosken potilaasta Anna Lappalaisesta. Melkein jokaisesta kylästä löytyi aikoinaan persoonallisuuksia, joita pidettiin normaalista poikkeavina. Kerron tässä eräästä heistä, en kuitenkaan hänen omalla nimellään vaan kutsuttakoon häntä vaikka työnimellä Olli Kuranen. Kotiimme tuli neljäkymmentäluvun loppupuolella rengiksi Öllölän kunnalliskodilta vankka ja kovana työmiehenä tunnettu Olli Kuranen. Isämme oli tehnyt työsopimuksen alle viisikymppisen Ollin meille tulosta kunnalliskodin tilanhoitajan kanssa. Olli oli meillä kesäisin ja nukkui yönsä aitan päädyssä olevassa ”korsussa”.

Kiven pyörittäjä

Arkisin Olli kynti kivisiä peltojamme, mutta iltaisin hänellä oli aikaa meille lapsillekin. Muistan tapauksen, kun Olli teki lingon ja sanoi: ”Kahtokeehan poijat, kun kivi lentää järven vastarannalle” (matkaa n. 700 m). Järvi oli peilityyni ja Olli otti vauhdin kuin Tapio Rautavaara kauhean karjaisun säestämänä. Seurasimme jännittyneinä, minne kivi posahtaa, mutta posahdusta ei kuulunut eikä vedenkalvo rikkoutunut. Olli totesi: ”Pojat, se lenti vastarannalle!” Näytös meni silloin meihin täydestä, vasta myöhemmin tajusimme, että Ollin kivi linkoutui hänen selkänsä taa. Me lapset uskoimme Ollin juttuihin muutenkin. Hän esitteli oikean jalan saappaanpohjaa ja kertoi, kuinka saapas oli kulunut puhki, kun hän ajoi niin paljon traktoria kunnalliskodin pelloilla. Tietämäni mukaan Öllölän kunnalliskodissa ei tuolloin ollut vielä traktoria.

Pakolaispässi

Lammaskatraastamme näytti ruoho vihreämmältä Neuvostoliiton raja-aidan toisella puolella, ja niinpä koko lauma oli marssinut pässin johdolla entistä tienpohjaa pitkin ”Vennäin puolelle”. Olli Kuranen ei jäänyt neuvottomaksi tässäkään tapauksessa, vaan katkaisi hohtimilla muutaman piikkilangan raja-aidasta, juoksi syntyneestä aukosta lampaiden luo, kaappasi pässin kainaloonsa ja syöksyi takaisin Suomen puolelle. Muu lammaslauma seurasi nöyrästi perässä. Ihme kyllä, tästä ei koitunut jälkiseuraamuksia kenellekään. Ollin sädekehä kirkastui entisestään tämän urotyön jälkeen.

Linja-autossa tunnelmaa

Olli Kuranen viihtyi illat ja viikonloput kalassa, olipa hän joskus siellä koko yönkin. Kotijärvemme lahdet ulottuivat Neuvostoliiton puolelle ja kotimme oli aivan rajavyöhykkeellä. Olli Kuranen oli taas kerran tulossa linja-autossa Tuupovaarasta meille ja kertoi autossa suureen ääneen öisistä kalareissuistaan. Samalla hän kertoi seurustelustaan venäläisten rajamiesten kanssa, kuinka he kaikessa ystävyydessä vaihtoivat mahorkkaa tupakkaan. Auton takaosassa sattuikin olemaan paikallisia rajamiehiä siviilivaatteissa. Seuraavana aamuna riihemme nurkalta ilmestyi pari rajamiestä aseet olalla. He veivät Olli Kurasen mukanaan. Olli ei tullut enää sinä kesänä meille töihin.

Taru sormusten herrasta

Tuli uusi kevät ja Olli ilmestyi taas meille kyntämään, haraamaan ja kylvämään. Ilmeisesti isämme oli saanut neuvoteltua uuden sopimuksen kunnalliskodin tilanhoitajan kanssa, liekö pitänyt antaa vakuudet myös rajavartiolaitokselle. Jonkin aikaa kaikki sujui hyvin, kunnes Olli ilmestyi eräänä päivänä kesken työpäivän pellolta. Jokaisessa hänen sormessaan kiilteli messinkirengas, ja Olli ilmoitti olevansa lähdössä morsianta kihlaamaan. Renkaat näyttivät kovin tutuilta, ja kun asiaa tutkailtiin huomattiin, että hän oli pätkinyt uusien hevosvaljaitten mäkivyöt ja pujottanut niissä olleet renkaat sormiinsa. Olli Kurasen työsuhde meillä päättyi tähän.

Kun nuor on ylioppilas

Viisikymmentäluvulla Olli Kuranen siirtyi vaikuttamaan Tuupovaaran naapurikuntaan. Erään maatalon poika valmistautui kevään ylioppilaskirjoituksiin ja hämmästeli, kun heidän renkinsä Olli pystyi keskustelemaan reaaliaineiden aiheista hänen kanssaan. Eihän siinä mitään, Olli oli niin hengessä mukana, että hän luki salaa samoja tenttikirjoja kuin abiturientti, josta myöhemmin tuli opettaja omaan kotikuntaansa.

Kauppa se kannattaa

Olli Kuranen pystyi olemaan erittäin uskottava myös aikuisten kanssa asioidessaan. Kuntaan rakennettiin uutta voimalaitosta ja lehdessä oli ostoilmoitus suuresta määrästä mäntypylväitä. Voimalaitoksen työmaapäällikön toimistoon ilmestyi mies, joka kertoi, että hänelläkin olisi myytävänä suurehko määrä. Kaupat sovittiin, mutta jossain vaiheessa työmaapäällikköä informoitiin, että myyjänä olikin Olli Kuranen, joka oli erittäin taitava harhauttamaan ihmisiä.

Mä oon rekkamies

Olli Kuranen ilmestyi vielä kerran tietoisuuteeni kuusikymmentäluvulla, kun sanomalehti Karjalaisessa oli juttu, että Pohjois-Karjalasta on varastettu rekka-auto. Muutaman päivän kuluttua samassa lehdessä kerrottiin, että kyseinen rekka on löytynyt jostain Länsi-Suomesta. Rekan oli ”lainannut” Olli Kuranen.

Tietojeni mukaan Olli vietti viimeiset vuotensa Kotilahdessa, jota tuolloin Koppolaksi kutsuttiin. Käsitykseni on, että Olli ei ollut väkivaltainen, vaan erittäin monipuolinen, taitava, kätevä ja terävä. Jostain syystä jossain vain oli mennyt vikaan, mutta joka tapauksessa Olli Kuranenkin oli oman elämänsä sankari.

Johannes

3 comments for “Jokainen on laulun arvoinen

  1. ”Omatoiminen” Olli aiheutti hämminkiä, mutta kyläläiset osasivat hyvin suhtautua tempauksiin?! Kertomuksen myötä voi hyvin eläytyä maaseudun menneisyyteen.

  2. Oiskohan Luojamme suuressa viisaudessaan laittanut näitä Olli Kurasia ja Anna Lappalaisia keskuuteemme sitä varten, että meillä ois mahollisuus oppia suvaitsevaisuutta?
    Prinsessa elokuva on vielä katsomatta, mutta Ilkka Raitasuon ja Terhi Siltasen kirjan, Kellokosken Prinsessa, luin. Tosi mielenkiintoinen, antoi paljon ajattelemisen aihetta. Suosittelen!

  3. Mainio kirjoitus, Johannes. Luimme sen nyt vanhempien kanssa Kaustan kierroksen tapaan vanhempien kanssa kun olemme täällä heidän luonaan lomailemassa. Naurunremakka saatteli lukemista useampaan otteeseen. Mainio tapaus ja väriläiskä tuo Olli. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *