Hanhiparvi levähti Jänisjoessa Vääräkosken yläpuolella. Kuvat EJ
Jänispolulla oli liikennettä.
Kuulakkaina syyspäivinä tekee mieli laittaa eväät reppuun ja lähteä jotokselle. Värtsilästä alkava Jänispolku on eräs mahdollisuus. Sen erikoisuus on, että kulkija näkee majavan ja ihmisen rakentamat padot samalla reissulla. Kumpi ompi parempi?
Jänispolku on kaikkiaan 38 kilometrin pituinen, mutta kokeilin ensimmäistä peninkulman osuutta Vääräkoskelle asti. Se kiertelee kylä- ja metsäteitä. Varmuuden vuoksi otin polkupyörän mukaan, että jaksaisin tulla takaisin. Pyörällä pääsikin noin kilometrin päähän Kangasjoen taukopaikasta.
Tuo kilometrin taival oli osuuden vaikein. Kapea heinittynyt polku kiemurteli risukoitten läpi ja vaati melkein sissitaitoja, että osasi Kangasjoen ylittävälle puusillalle. Rämpiminen kannatti, sillä paikka oli idyllinen. Majavat näyttivät temmeltävän kapeassa salojoessa, olivat tehneet padon sillan yläpuolelle näytteeksi taidoistaan.
Majavan pato Kangasjoessa.
Kangasjoelta on puolitoista kilometriä helppokulkuista tietä ihmisen tekemälle padolle, Jänisjoessa sijaitsevalle Vääräkosken voimalaitokselle. Siitä eteenpäin Jänispolku seurailee jokivartta. Taukopaikat ovat osittain samoja melontareitin kanssa.
Parissa risteyksessä piti etsiskellä oikeaa suuntaa. Opasteet olivat ilmeisesti kadonneet.
Kahlittu koski.
Kangasjoen puusillan päätyluiskat ovat märkinä liukkaat.
Kangasjoella on taukopaikan rakennelmat.
Aah, lampaankääpiä, ehjiä. Jänispolun varrella on sienimaastoja.
Mikähän on tämän kulkuneuvon tarina keskellä saloa?
Selkäkylän maisemaa syysiltana.
Vaellelkaa, hyvät ihmiset, syksyisiä polkuja! Jos Jänispolku tuntuu liian pitkältä tai etäiseltä löytyy asuinpaikkanne lähistöltä varmaankin polku jota on käytety vuosikymmeniä. Polut taitavat olla katoava luonnonvara joita tulisi mielestäni suojella.
Vaeltelimme aamullla mökkimme lähistöllä olevaa vanhaa kärritietä
jota kutsumme Ahvenvaaran lenkiksi. Kun ohitimme usvaista lampea
näimme siellä joutsenperheen jota avustimme kesällä asfalttitien
ylityksessä Otrakankaalla. Toinen ”emoista” kulki siivet kohotettuina edellä. perässä taapersi neljä poikasta ja joukkoa suojasi jäljessä tuleva,
myös siivet koholla oleva ”emo”. Pysähdyimme pientareelle ja annoimme vastaantulevallekin autolle pysähtymismerkkiä. Oli ilo huomata että ilmeisesti sama perhe on vielä koossa, tuntui kuin olisivat olleet kummilapsiamme.