Kohtaamisia Pörtsämössä

Aivan Värtsilän lähialueilta löytyy toinen toistaan upeampia paikkoja ja vierailukohteita. Tässä esittelyssä lyhytnovellin myötä Öllöläjärven rannalla sijaitseva Pörtsämö.

”Olin melonut jo pitkän tovin. Pitkulainen järvi tuntui haarautuvan. Kartta oli jäänyt lähtötohinoissani autoni hanskalokeroon. Molemmat haarat näyttivät yhtä kutsuvilta, tiesin kuitenkin että toinen johtaisi Koskenniskalle ja toinen oli vain pitkä lahukka.

Yritin mielessäni hahmottaa karttaa, kumman väylän valitsisin. Sain kartan mieleeni. Jatkaisin siis vasemmalle. Yht´äkkiä tunsin yllättävän läpivirtauksen kehossani. Ihmeellinen, lämmin aalto pyyhkäisi läpi ruumiini ja koin äkillisen, oudon tuntemuksen – minun tulisikin meloa oikealle. Olin ihan äimän käkenä koska tunne oli niin vahva. Sen kummemmin miettimättä nykäisin kovan vedon vasemmalta puolen kanoottiani ja inkkarini keula kääntyi kohti edessä avautuvaa lahtea. Mistä tuo tuntemus oli tullut? Oliko se joku viesti? Tätä miettiessäni meloin rauhaisasti eteenpäin.

Pian edessäni näkyi pieni niemenkärki ja se erottui täysin muusta ympäristöstä. Ei siksi että se oli valtoimenaan täynnä vanhoja kauniita kuusia vaan että se suorastaan loisti kirkkaudessa muutoinkin niin aurinkoisena päivänä. Se tuntui vetävän minua magneetin lailla puoleensa. Kuin leijuen veden yllä saavutin tämän uskomattoman upean pikkuniemekkeen.

Kanootin keula kopsahti rantakiveen, käänsin kulkupelini rannan myötäiseksi ja nousin teljoltani. Katsoin ihmeissäni ympärilleni. Paikan kauneus suorastaan sokaisi minut. Naavaa oksistaan roikkuvat vanhat kuuset seisoivat pystyssä jylhinä, vuosikymmenten myrskyt ja tuiskut nähneinä.

Maa oli kauttaaltaan varvikkoista ja osin sammalten peittämä. Pienet polut risteilivät varvikossa missä hujan hajan, ilman sen kummempaa järjestystä, näkyivät maahan tökätyt puiset ristit. Osa niistä oli jo maahan kaatuneina, osin jo sammalten peittämiä, jotkut pystyyn lahonneina. Joukossa oli myös tuoreemmastakin puusta tehtyjä ristejä jotka vaaleina pilkottivät puiden lomassa. Pikkulinnut lauloivat kuusikossa.

Katselin ihmeissäni ympärilleni. Katseeni löysi myös kivisiä muistomerkkejä, metallista tauottuja ristejä ja paikka paikoin jopa tuoreita kukkasia. Vaikkeivat ne ympäröivään luontoon kuulunetkaan, olivat ne huikean kaunis näky. Orvokkeja, sinivuokkoja, kieloja, kauniisti laitettuja kuusenoksia. Siellä täällä näkyi pätkäksi poltettuja ohuita kynttilöitä, tuohuksia jotka olivat aseteltu ristien eteen. Kävelin pitkin juurakkoista polkua.

Yhden ristin luona oli pieni snapsilasi josta pohjalla pilkisti kirkasta nestettä. Lintujen laulu kuului yhä kirkaampana korviini. Se oli metsän omaa sinfoniaa, luonto-orkesterin iloista iloittelua, musiikkia kauneimmillaan. Pysähdyin. Nostin katseeni ylös ja suljin silmäni. Vedin sierainteni kautta syvään henkeä, hitaasti, niin syvään kuin suinkin saatoin. Silmäni olivat edelleen suljetut ja pidättelin henkeäni. Pyhää henkeä.

Useiden sekuntien jälkeen puhalsin ilmat ulos ja tyhjensin keuhkoni. Toistin tätä hitaasti, samalla kuunnellen koko ajan vaan korvissani voimistuvaa jumalaista konserttia. Oloni muuttui yhä kevyemmäksi. Ajatukseni alkoivat pikkuhiljaa kadota ja mieleni tyhjeni. Tunsin rakkauden tunnetta, hyvää oloa, tunnetta jollaista en ollut aikoihin kokenut.

Pikkuhiljaa mielikuvassani alkoi näkyä erilaisia värejä, kauniita ja voimakkaita kuten violetti, sininen ja keltainen. Värit leijuivat edestakaisin ja välillä ne sulautuivat toisiinsa. Niiden koko muuttui koko ajan. Hetkittäin violetti valtasi kuvaa kunnes aivan väläyksessä violetti häilyikin siniseksi. Ne olivat kuin värillisiä pilviä taivaalla.

Yht´äkkiä ne katosivat ja kuvan yläreunassa alkoi loistamaan valkoinen valopallo joka kirkastui kirkastumistaan. Palloa seurasi kapeneva häntä jonka reunat olivat häilyvät ja epätarkat. Pallo sen sijaan kirkas ja selkeäreunainen. Hetken valopallo oli todella kirkas mutta sekin alkoi sitten himmenemään. Tunsin kuin olisin leijunut ilmassa. Oloni oli kevyt ja tunsin olevani yhtä ympäröivän ilman kanssa.

Tuskin valopallo oli kokonaan kadonnut kun säpsähdin selkäni takaa tulleeseen risahdukseen!

Takanani oli katkennut polulla lojunut kuiva oksa. Silmäni rävähtivät auki ja käännyin ympäri. Huivipäinen, uskomattoman ryppyihoinen naisvanhus seisoi kyyryssä edessäni. Pää oli kääntyneenä käpertyneestä kehosta ylöspäin ja langanlaihan, loputtoman kaulan jatkeena olivat kasvot joita kirjava huivi reunusti. Silmäkuopat olivat syvät ja ne korostivat entisestään pitkän nenän pituutta. Vanhuksen huulet olivat pienet ja rohtuneet, luisevan leuan kärjessä törröttivät hajallaan luikuisat pitkät ja vaaleat haivenet. Hampaita ei näkynyt suussa laisinkaan. Mutta silmät. Vanhukset silmät loistivat, ne olivat lämpimät ja ne tuijottivat syvälle silmiini. Ne viestivät rakkautta ja välittämistä. Vanhus oli hiljaa ja jatkoi lempeää tuijotustaan.

Säikähdykseni myötä hetkiseksi kehostani kadonnut energia ja lämpö alkoivat palautumaan. Tunsin itseni rauhaisaksi jota tuo vanhuksen läsnäolo ja hänestä hehkuva lämpö entisestään lisäsi. Katkaisin pitkään jatkuneen hiljaisuuden ja tokaisin naiselle ”Hyvää päivää!”  Hän ei edelleenkään virkkanut mitään. Tuijotti edelleen minua ja sitten hän alkoi hymyillä. Mietin kuinka huomaamatta hän oli taakseni päässyt. Ääntäkään ei ollut kuulunut vaikka sää oli lähes tyyni.

”Tupa” hän sanoi sitten lempeällä äänellään pitkän hiljaisuuden päätteeksi ja osoitti ryppyisellä sormellaan metsää kohden. Vanhus käänsi katseensa maahan, kääntyi ympäri ja lähti sitten hitaasti tallustelemaan pitkin mutkittelevaa polkua metsää kohti. Seisoin vain tönkkönä ja tuijotin vanhuksen loittonevaa selkää.

Pienen hetken kuluttua polku oli tyhjä ja vanhus kadonnut naavaisten kuusten sankkaan metsään. Mummo oli ollut todellinen, sitä en hetkeäkään epäillyt.

Jäin miettimään vanhuksen ainoaa tokaisua joka siis oli ainoastaan sana ”tupa”. Mitä hän sillä mahtoikaan tarkoittaa? Ehkäpä hänellä oli läheisyydessä oma pikku tupansa jonne hän vain ilmoitti lähtevänsä. Herttainen mummeli kuitenkin oli. Hänestä jäi lämmin henki huokumaan pitkäksi aikaa ympärilleni.

Tovin seisottuani lähdin lompsimaan ympäri aluetta. Kyseessä oli vanha ortodoksinen erämaakalmisto joka oli vuosisatojen saatossa muodostunut tähän luonnonkauniiseen paikkaan.

Hautoja oli pitkin niemeä, joukossa melko uusiakin. Kalmisto päättyi vanhaan pistoaitaan jonka aukosta polku johti pienelle hiekkatielle. Ehkäpä juuri tämän tien varrella mummolla oli se tupansa.

Käännyin ympäri ja jälleen yhtä huikaisevaa kokemusta rikkaampana talsin takaisin kohti rantaa.”

KUVAT: Erakkorannan kuva-arkisto