Minulla on vissiin liikaa joutilasta aikaa kun pitää nyt näitäkin muistella.
Monelta taholta kuuluu valituksia, ”täällä ei ole mitään”. No onko muka ennen jotakin ollut? Mietitään..
Aikanaan tälläkin pikkukylällä oli vaikka mitä niin sanottuja julkisia rakennuksia. Jos nyt lähden liikkeelle tästä omasta torpasta, parin talon päässä on iso puinen omakotitalo, jossa asukkaitten lisäksi oli baari ja postitoimisto. Postin tiloissa toimi myös kunnan kirjaston sivukirjasto. Posti ja kirjasto toimivat myöhemmin muissa paikoissa, tilanteen mukaan. Baarin toiminta loppui kun limpparin juojat ja karamellin ostajat vähenivät. Talo on ollut muutamia vuosia tyhjillään, nyt siellä omistaja tekee remonttia, ehkä taloon tulee koti jollekin perheelle, tai vaikka kahdellekin.
Kuva: SA-kuva
Vastapäätä tätä ”postitaloa” olivat VR.n rakennukset. Ihan oikea rautatieasema, lastauslaituri ja monet ratakiskot. Siinä saivat junat kohdata toisiaan, kuten junien kuulutuksissa sanottiin, että juna pysähtyy siihen asemalle ja kohtaa siinä Rovaniemeltä tulevan pikajunan. Lastauslaituri oli tarpeen jo ”ennen sotia”, kun esimerkiksi puutavaraa lähetettiin junakyydillä matkaan. Saksalaiset sotilaat tekivät tuhoja lokakuussa 1944 joutuessaan lähtemään, aseman tavaramakasiinin pääty vaurioitui ja ratakiskot vääntyivät mutkille. Vauriot korjattiin ja toiminta jatkui. Aseman kanssa samassa pihapiirissä olivat ratavartijan asuntorakennus ulkorakennuksineen. Asemarakennus ja lastauslaituri purettiin joskus 70-luvulla, asemapaikka muuttui seisakkeeksi ja seisakkeen sijoituspaikka pari sataa metriä, paikkaan. jossa yksi kylätie ylitti radan. Rakennuksista on jäljellä asuinrakennus ulkorakennuksineen. Paikka on yksityishenkilöllä vapaa-ajan asuntona.
Pienen matkan päästä asemasta olivat kaksi kauppaa, molempien osuusliikkeitten myymälät, toisessa näistä oli myös polttoainemyynti. Näistä toinen tuhoutui myöhemmin tulipalossa. Toinen on yksityisen omistuksessa ja kunnostettu asuintaloksi.
Kaupparakennuksia vasta päätä oli koulu. Koulurakennuksia oli kaksi, vanhempi on rakennettu 1925 ja uudempi 50-luvulla. Rakennuksissa myös asunnot opettajille ja koulun keittäjälle. ulkorakennuksessa olivat oppilaitten ulkohuussit, puuliiterit. Pieni sauna uudemman koulun pihassa. Urheilukenttä, joka talvella jäädytettiin ja valaistiin luistelijoille. Kylällä oli oma kaukalopallojoukkue, muistaakseni nimeltään Pallo-83. Tämäkin kokonaisuus tontteineen on jo myyty yksityishenkilölle, näkyy siellä olevan käynnissä valtaisat muutostyöt!
Nämä kaikki ”julkiset rakennukset” ihan ”silmän alla”, mutta eiväthän ne siihen loppuneet. Tämä kylä on kaikkinensa yli 20 kilometriä pitkä suikale pienen, mereen laskevan joen varressa. Takavuosina alueella oli neljä eri koulupiiriäkin. ”Ydinkeskustasta” pohjoiseen oli kaksi koulua, kauimmainen noin viidentoista kilometrin päässä. Sielläkin perukassa kauppa oli, jossain vaiheessa kaksikin. Ja tien päässä vielä kauempana Puolustusvoimien tutka-asema. Tästä ”ytimestä” etelän suuntaan parin kilometrin päässä vielä yksi taajama, sielläkin koulu, posti ja kaksi kauppaa, kirkko, seurakuntatalo, pappila ja hautausmaa. Nyt ei yksikään kouluista enää toimi kouluna, yksi kerrallaan toiminta lopetettiin, viimeinen 2000-luvulla. Samoin postit ja kaupat. Entisessä pappilassa toimii ravintola. Kirkko on pitäjän ainoa kirkko ja toimii, tosin seurakunta on rakentanut virastotalonsa kuntakeskukseen ja järjestää toimintaa myös siellä.
Kirkonkylä täällä meillä ei olekaan kuntakeskus, varsinainen keskuspaikka on isomman joen varressa ja rautatien äärellä. Rautatielläkään ei tosin enää merkitystä, junat eivät aikoihin ole pysähtyneet, asemarakennus ja muut rakennukset vuosia sitten myyty yksityishenkilöille. Me syrjäkyläläiset ollaankin sitä mieltä, että meidän kuntakeskus on tämän maan rumin. Tyhjiä rakennusröttelötä kylän raitilla, pankit lopettaneet toimintansa, tilat tyhjinä, kunnantalo semmoinen tulitikkuaskin muotoinen lättänä, Valtion virastotalosta toiminnat siirretty naapurikaupunkiin tai kauemmas.
Palataan omalle kylälle. Noissa kaikissa aiemmin mainituissa ”silmän alla” olevissa rakennuksissa ovat toiminnat muuta kuin mitä olivat ennen. Elikkä ”täällä ei ole mitään”.
Mutta, onhan jotakin
Ensiksi, nelostien takana liiketalo, jossa toimii päiväkoti ja pieni sympaattinen käsityömyymälä-kahvila. Sopii siellä piipahtaa kahvittelemaan ja ostamaan käsityötarvikkeita ja valmiita tuotteita.
Ja sitten vielä yksi, liekö se riesa vai kylän pelastaja. Nuorisoseurantalo. Tuossa se komeana kohoaa kohti korkeuksia. Seisoo jykevästi. Enimmäkseen tyhjänä, ilman toimintaa. Vaikka olen neljä kertaa muuttanut asuinpaikkaa tässä kylällä, aina tuo talo on minun ikkunaan näkynyt. Tuossa se tuijottaa minua nytkin. Syyttävästi? Sanoo, että joutaisit Sinäkin sieltä jotakin toimintaa järjestämään tähän. Mutta kun minulla on semmoinen luonnevika, että en tykkää järjestötoiminnasta. Tai en osaa ja halua tai kerkiä. Ja Santeri Alkio minulle vieras, tai ei-sopiva. Vaikka eihän Santeri minulle mitään pahaa ole tehnyt, mutta kuitenkin. Ja olenhan jonkun verran talkoillut, mutta..
Talo on sodan jälkeen rakennettu talkoilla ja silloin on toiminnassa ollut paljon porukkaa. Toisin on nyt. Vanha väki yrittää pitää rakennusta kunnossa, jotta se ei lahoaisi tuohon. Onneksi se nyt on hyvässä kuosissa, ulkomaalaus on tehty jokunen vuosi sitten, peltikatto uusi, vesi tulee ”kunnan putkista” ja menee ”kunnan viemäriin”. Remonttia tehty sisälläkin ja kalusteita uusittu. ”Kyllä se meijät vanhattaa”, sanoivat ukot remonttitalkoissa.
Mutta entä kun tämä vanha kaarti on kaikki kappelin takana? Ehkä uudet ukot ja akat talkoilee?
Mitähän nyt miettisin, ennen oli ennen ja nyt on nyt. Kun nuo asiat nyt tuli listattua, pakkohan se on uskoa, että pienet kylät pienenevät entisestään. Kyllä täällä ihmisiä asuu, nuortakin väkeä, mutta ei kai me tarvita mitään. Kouluihin ei olisi tarpeeksi oppilaita, kauppoihin ei ostajia. Kauppa-asiat hoidetaan työreissulla kaupungissa.
Junalla kyllä vielä haluaisin matkustaa, siis niin, että tuosta takapihan takaa saisi nousta junaan.
Se olisi onnen päivä, jos joskus vielä lättähattu pysähtyisi tuossa parin sadan metrin päässä, nousisin kyytiin ja menisin kaupunkiasioille. Mutta en minä niin pöljä ole, että siihen uskoisin. Kuhan vaan hehkutan!
Näin meillä, miten lie muualla.
Tuula
Saisiko liitteeksi kartan, olisi mukava tietää mistä kylästä on kysymys?
Tämän kaltainen tarina toistuu pienin muunteluin kautta koko Suomen niemen. Ihmiset muuttavat kaupunkeihin ja kuntakeskuksiin ja pienet kirkonkylät ja muu periferia menettää lähes kaikki ihmiset. Tätä kehityksen kulkua ei voida kääntää toisin päin. Saarijärven Paavo on vain runohistoriaa.
Noinhan se on. Siltikin kuvauksen kohteena oleva paikkakunta minua kiinnostaa.
Minulla on sellainen kutina, että kehitys maaseudun autioitumiseksi on tullut käännekohtaan. Tiedän monia ihmisiä, jotka ovat kyllästyneet ruuhkasuomeen. Ehkä etätyö on tuomassa muutosta kehitykseen?
Irene, olet oikeassa! Löysin kirjahyllystäni kirjasen Maakunnissa Suomen tulevaisuus. Sen on julkaissut Kalevalaseura ja Suomalaisuuden liitto. Ei ole siis minkään puolueen propagandaa. Se on painettu vuonna 1966 – siis puoli vuosisataa sitten. Sinä aikana on lakkautettu läänit ja luotu erittäin byrokraattinen valtion aluehallintojärjestelmä, jossa korostuu valtiokeskeinen ajattelu. Ely Kuopiossa valvoo, mitä saa Kaustajärvellä tehdä huomioimatta täällä hyväksi havaittua ideaa. Tämä on vain yksi – omakohtaisesti koettu – esimerkki hallinnollisista kahleista ja luovuuden esteistä.
Ja maakuntauudistus seilaa vastatuulessa, kun muualla Euroopassa on toisin. Jos syventyy tarkemmin politiikkaan pohjamutia myöten – eikä tyydy vain median kuplia katselemaan – niin voi löytää näyn Suomen tulevaisuudesta. Kaupunkeja ei suljeta. Mutta ei sinne kaikkia myöskään sullota. – Meillä on tekniikkaa ja tietoa, miten maaseudullakin puhtaan ilman ja luonnon läheisyydessä voi asua.
Olen kirjoittanut tämän, kun olin ensin käynyt järvessä – en uimahallissa – uimassa.
Suosittelen Joensuun kaupunginteatterin näytelmää Rouva Stroganova. Siinä paluumuuttaja panee nuutuneen kylän uuteen nousuun. Hän halusi takaisin kotiin.
eikö liene keminmaalaaiskunnan laurila
Ei oo Laurila, siellähän on oikein iso joki.
Mukavaa kerrontaa, mutta aika alakuloista tekstiä kylältä, jossa ei ole enää mitään. Sitten tulee lähes miellyttävä tunne; sittenhän minun kotikyläni ei ole ainut missä ei ole enää mitään.
no.joki tarttee olla kaakamo——laurilan kirkossa on muumio —joku kännipäinen koitti kädenvääntyä ja muumuon käs katkes—ei taida enään olla näytillä
Ei ole Kaakamojoki.
Asemarakennuksen kuva on lisätty juttuun..
Viisas Vikipedia tietää:
Viantie on kylä Simon kunnassa Lapin maakunnassa, lähellä Kemin kunnanrajaa. Se sijaitsee Oulun–Tornion rautatien ja valtatien 4 välisellä alueella Viantienjoen varrella. Yhdessä Simoniemen kylän kanssa se muodostaa arvokkaan kulttuuriympäristön vanhoine rakennuksineen.
Mie luulin, et Värtsiläst, mut kun luin – et eihän tää voi olla Värtsilästä, että silleen…
Vaan se on aivan jostakin muualta päin Suomea.
Tuntematon paikka.
Mutta samanlaista kuin Värtsilässä. Entisessä Värtsilän kunnassa. Eihän Värtsilässä ole muuta kuin kirkko ja hautausmaa. Koulukin taitaa hävitä.
jees…viantien seisake
Pyrin omieni voimavarojeni puitteissa opettamaan lapsen lapsilleni oman lapsuuteni taidot ja miten elämän rikkaus löytyy luotettavista ystävistä.