Ja missäs sitä ollaan oltu – tuokiokuvia itänaapurista

Muurmansk, Severomorsk, Petsamo, Nikkeli, Zapolijarnyi

Murmanskin muisteleminen toi mieleen muitakin takavuosien matkoja Neuvostomaahan.

Laiskuuttani tai jostakin muusta syystä, en ole ottanut valokuvia kovin paljon matkoiltani.
Olen ajatellut, että minähän muistan kaikki asiat. Tai, että ei kaikkea tarvitse muistaakaan. Nyt sitten mietin, että entäpä jos en kohta oikeasti muista, niin kirjoitanpa muistiin jotakin satunnaisia asioita, mitä on jäänyt mieleen. Ne eivät varmasti ole tärkeitä asioita, mutta onhan niillä saattanut olla minulle merkitystä joskus.

Muistelen tässä vähän oudompia, pienempiä matkakohteita, joissa on tullut pikaisesti käytyä, ja joista ei ole enemmälti tietoja, eikä juuri muistojakaan. Yleensä putkahtavat mieleen, kun niistä uutisoidaan jotakin, silloin pääsen sanomaan, että ”Joo, minä olen ollut tuolla”.

Severomorsk

Severomorsk on reilun parinkymmenen kilometrin päässä Murmanskista sijaitseva kaupunki. Kaupungissa on laivastotukikohta ja Venäjän pohjoisen laivaston päämaja.  Näitten ”sotilas-salaisuuksien takia” kaupunki on suljettu ulkopuolisilta ja jos sinne aikoo, tarvitaan erilliset kulkuluvat. En tarkkaan tunne asiaa, mutta tiedän ihmisiä, joilla on sinne kulkulupa sillä perusteella, että on syntynyt siellä. Lupa on olemassa, vaikka enää ei itse siellä asuisi. Minulle järjestyi käynti sinne yhtenä kesäpäivänä vuonna 1996. Ei minulla kyllä mitään propuskaa hallussani ollut, enkä tiedä, oliko se jollakin muulla. Asiat kuulemma vaativat meidän, työkumppanini ja minun, läsnäoloa yhdessä kokouksessa.

Matka tehtiin ”nimeltämainitsettoman” valtionpankin virka-autolla. Yritin olla totisena, kun Severomorskin porttia lähestyttäessä auton kuljettaja otti ison torven ja kuulutti siihen:
Astarosno, täältä tulee tärkeä kuljetus… Vartiomiehet avasivat portin ja siitä ajettiin pysähtymättä ohi. Tärkeä kuljetuslasti kipattiin sitten paikallisen pankin eteen, käytiin pikku-keskustelut johtajarouvan kanssa, otettiin pikkukonjakit. Sitten tutustuttiin hiukan kaupunkiin ja käytiin myös rannassa olevassa sukellusvenemuseossa. Siitä on muistona valokuva, jossa seistä törrötän siellä sukellusveneessä. Toisena muistona on sen pankin logolla varustettu rannekello.

Petsamo, Nikkeli, Zapoljarnyi

Kun Petsamon siirtolaiset alkoivat päästä käymään entisillä kotiseuduillaan, sinne tehtiin matkoja siten, että matkustettiin Norjan kautta. Rajanylitys tehtiin Boris Glebissä. Siinä Norjan-Venäjän rajalla ei ensi alkuun saanut ylittää rajaa suomalaisella bussilla. Raja ylitettiin kävellen ja siirryttiin venäläiseen autoon. Samaa tietä ei voinut palata. Paluumatka tehtiin niin, että Petsamosta matkustettiin junalla Murmanskiin ja sieltä bussilla Suomeen. Vastaavasti toinen suomalaisryhmä teki reissun toisin päin. Ryhmät sitten vaihdettiin busseihin Boris Glebissä tai Murmanskissa. Sehän oli kätevä homma.

Petsamon matkoilla yöpymiset tapahtuivat Zapoljarnyin kaupungissa. Nimi tarkoittaa ”napapiirin takainen”. Tämä kaivoskaupunki sijaitsee aikoinaan Suomelle kuuluneen Petsamon kunnan alueella. Kaivos on nikkeliä tuottava avolouhos. Kaupunki tunnetaan myös maailman syvimmästä kalliokairauksesta, joka yltää yli 12 kilometriin. Tämän muistan siksi, että ainakin yksi suomalaisnuori, kaivosalan opiskelija, halusi sinne välttämättä päästä. Sen retken järjestäminen hänelle oli oma lukunsa.

Kaupunki on sopivan pieni, asukkaita nykyisellään noin 15000. Keskusaukion ympärillä ovat tärkeimmät rakennukset ja hotelli, jonka nimi oli aikaisemmin muistaakseni Lotus, nykyisin toimii Petsenga -nimisenä. Tämän hotellin ravintolaan keskittyi kaupungin yöelämä. Sielläpä meitä suomineitojakin tanssittivat Venäjän armeijan upseerit. Petsamon alue on sotilasaluetta.

Toinen alueen kaivoskaupunki on Nikkeli, Suomen aikaiselta nimeltään Kolosjoki. Se on lähellä Norjan rajaa. Suomen aikaisia rakennuksia on vielä käytössä. Tästä kaupungista ei minulla ole varsinaisia muistoja. Yhden kerran jouduin sinne paikallisen polttoainefirman johtajarouvan kutsusta saunomaan tämän firman edustussaunaan. ”Että suahaan sitä tiisseliä linja-autoon”, sanoi paikallinen inkeriläissyntyinen opas. No, onpahan saunottu ja saatu ”tiisseliä”. Aamuyöstä sitten oppaan kanssa paikallisbussilla körryytettiin Nikkelistä Zapoljarnyihin.

Se varsinainen Petsamon kirkonkylä, Parkkina, on muutaman tuhannen asukkaan taajama Petsamovuonon rannalla. Vuonon länsirannalla sijaitsee Petsamon satama. Petsamon asemalla junaa odottaessamme entiset petsamolaiset lauloivat ”petsamolaiset lempiiii, laihaaaa ja liihaaavaa”. Oikein hehkuttivat. Siinä oli tunnelmaa tulevaa junamatkaa varten. En tarkkaan muista, kauanko junamatka Petsamosta Murmanskiin kesti, mutta kyllä siinä puoli päivää meni. Jossakin välillä radan varressa oli rakennuksia, telineillä seisoi nuorukaisia, joille vilkuttelimme junasta. Minulle jäi ajatus, että kyseessä oli ”leiri”?

Kostroma

Loppukesästä 1995 sain murmanskilaiselta toimeksiantajalta käskyn käydä Kostromaan! En varmasti ollut kuullutkaan kyseisestä kaupungista ennen kuin tapasin sikäläisen yritysjohtajan. Sinne oli myyty suomalaisesta talotehtaasta muutama talopaketti, omakotitaloja. Murmanskilaisella yrityksellä oli näiden talojen pystytysurakka avaimet käteen -systeemillä. Niinpä kahden talotehtaan pojan kanssa matkustimme junalla Moskovaan. Sieltä isäntämme haki meidät ja ajoimme sitten noin 350 kilometrin matkan Moskovasta Kostromaan.

Kostroma on vanha kaupunki. Se on yksi ns. kultaisen renkaan kaupungeista. Kaupunki on tunnettu siitäkin, että siellä piileskelivät moskovalaiset silmäätekevät jo 1300- ja 1400-luvuilla Moskovan piiritysten aikana. Kaupunki oli erityisesti Romanovien suosiossa. Toinen maailmansota onnistui kiertämään kaupungin, siksi vanhat rakennukset ovat vielä pystyssä.

Kaupungin läpi virtaa Volga-joki leveänä. Joen rannalle pystytettiin aiemmin mainitut omakotitalot. Käsitin, että siihen aikaan maan armeija jotenkin vähensi väkeään ja armeijasta eläköityneitä ”herroja” muutti tuolle alueelle; jotka sitten rakennuttivat tai rakensivat itselleen taloja. Kävimme katsomassa myös muita asuntoalueita. Venäläiset rakensivat taloihinsa 3 kerrosta ja enemmänkin. Se saattoi johtua siitä, että tontit olivat aika pieniä. Ylöspäinhän oli tilaa.

Valitettavasti päivät kuluivat aika tarkkaan työmailla, vapaata aikaa ei kovin paljon jäänyt. Toki iltaisin ehdimme jonkun verran jaloitella kaupungilla ja näimme ainakin ulkoapäin näitä vanhoja rakennuksia. Mikael Romanovin palatsi, vanha palotorni ja muita.

Minulla jäi mieleen se, että pitkästä aikaa siellä törmäsin Neuvostoliitossa tutuksi tulleeseen kylttiin MECTO HET ”ei paikkoja”. Ihan olin unohtanut nuo, Murmanskissa en koskaan ollut tuollaisia nähnyt. Siitäkin pisteet Murmanskille. Mutta ihan kelpo kaupunki Kostromakin. Oikeastaan hieno.

Rostov-na-Donu eli Donin Rostov ja Novotserkassk

Syksyllä 1986 pääsin käymään Donin Rostovissa. Se sopi minulle kuin nyrkki silmään, olin tykästynyt Solohovin teoksiin Aron raivaajat ja Hiljaa virtaa Don!

Donin Rostov on minun mittakaavassa iso kaupunki, mutta se tuntui kotoiselta. Varmaankin siksi, että meidäthän oli tietysti majoitettu kaupungin keskustaan, jossa oli kaikki se mitä turisti tarvitsee.

Siellä saatoimme viettää rantaelämää, Don –joen rannalla oli hyvät hiekkarannat ja sää oli helteinen. Kävimme päiväreissuilla ”maakuntamatkoilla”. ”On siellä pitkät pellot”, mukana ollut ison talon isäntä Suomesta ei lakannut ihmettelemästä viljelysten kokoa. Sanoi, että mitähän tekisi, jos sanotaan, että kynnäppäs tämä pelto. Siihen saisi varata useamman päivän. Seutu oli viljelyaluetta, ehkäpä siksi Donin Rostovin teatteritalokin oli rakennettu traktorin muotoiseksi.

Niitä kuuluisia Donin kasakoita en nähnyt, vaikka osallistuin matkaan ”heidän pääkaupunkiinsa”. Novotserkassk on Donin kasakoitten vanha hallintokaupunki, stanitsa. Siellä käynnistä on muistona yksi valokuva. Kai minä olen pitänyt sitä tärkeänä, kun olen yleensä aika vähän valokuvia reissuiltani ottanut.

Krasnodar ja Novorossiysk

Joskus 1987 tai 1988 hiihtolomien aikaan tuli mahdollisuus matkaan Krasnodariin Etelä-Venäjälle. Jotenkin kuvittelin, että se olisi semmoinen ”etelänloman” tapainen reissu. Niin olivat jotkut toisetkin ajatelleet. Joillakin tytöillä oli bikinitkin mukana. Vaan eipä ollut kesäreissu. Pakkasta ja lunta oli kuten koto-Suomessa ja vielä lisää satoi.

Mitä lienen puuhaillut Krasnodarissa, kun en muista oikein mitään merkittävää. Majapaikkamme vieressä oli tori, jossa päivittäin kävimme ostamassa hedelmiä tai jotakin muuta. Mistähän niitä hedelmiä sinne tulikin näin talven keskellä? Iltoja vietettiin hotellin ravintolassa. Siellä oli joskus kahinaa paikallisten kesken. Oli omat porukat, venäläiset vastaan armenialaiset.

Yhtenä päivänä menimme bussilla Novorossiyskiin. Vaikka aikaa perillä oloon oli vähän, se kaupunki jotenkin minulle kolahti. Suurehko satamakaupunki Mustan Meren rannalla. Räntälunta tuli kovan tuulen kanssa ihan vaakasuorassa. Silti rantakadulla oli aika paljon ihmisiä liikkeellä. Piirakanmyyjämummolta ostin lämpimän täytetyn piirakan. Se maistui hyvältä siellä viimassa. Vaikka tämä Novorossijsk aikoinaan kolahti, enempää en siihen ole päässyt tutustumaan.

Kun kirjoitan näitä muistiin, aina uutta asiaa tulee mieleen, ehkä jatkan joskus. Monista kohteista muistuu mieleen jotakin. Viipurissakin oltiin tyttökaverin kanssa jossain lavatansseissa. Ja yksi Kostamuksen matka poiki häät, tyttökaverini avioitui Vladimirin kanssa.

Oi aika entinen, koskaan et palaa!

Tuula T

5 comments for “Ja missäs sitä ollaan oltu – tuokiokuvia itänaapurista

  1. Kiitos, Tuula! Luin ahmien ja päätin, että joskus – jos vielä jaksan – kirjoitan minäkin muistelmia Neuvostoliiton, Ukrainan, Liettuan ja Venäjän matkoistani. Olisipa kiva jutella ihan kahvikupin äärellä vaikka täällä Ullukassa, Universumin Helmessä.

    Olen parhaillaan lukemassa Solohovin kasakkaeeposta ”Hiljaa virtaa Don” – kolmatta kertaa. Olen nähnyt myös elokuvan, joka on tehty tämän kirjan pohjalta.

    En tiedä, miksi tuo kasakka-aihe niin kiinnostaa! Hevosetkin ovat niin lähellä sydäntä. Grigorin ja Aksinjan tarina vetää mukaansa.

    Harashoo! Spasipa, Grashavitsa!!!

  2. Mukaansa tempaava kertomus. Kerro lisää matkakokemuksiasi.

    Liityin äskettäin Suojärven geni- ryhmään, eikä aikaakaan, kun
    ruudulle rävähti kaukaisten pikkuserkkujen nimiä Aunuksesta, Andreasta,
    Hyrsylästä jne. Että silleen.

  3. Huh huh.. Oli siinä reissuja. Viimeinkin kerkisin lukemaan oikein rivi riviltä ja osittain rivien välitkin. Nyt tuntuu vaikealta uskoa tuota rajan ylityksen silloista vaikeutta kun on totuttu nyky helppouteen. Nyt helposti valitetaan jos tunti pitää odotella rajalla.

    Tuosta auton vaihtamisesta rajalla on itselläkin hiukan kokemusta. Läksimme kuoromatkalle Petroskoihin suomalaisella noin 50 hengen bussilla. Matkan piti jatkua Värtsilästä Venäjän puolelta sikäläisellä bussilla.
    Ilmeni noin kolme ongelmaa. Suomalainen bussi ei saanut tullia pitemmälle. Rajaa ei saanut ylittää jalkaisin. En muista miten asia ratkesi, mutta lupa ylitykseen piti hakea vähintään Moskovasta asti. Kolmas vaikeus oli venäläinen bussi. Siinähän oli vain noin 30 paikkaa eikä matkalaukuille tilaa. Siihen ei haettu ratkaisua mistään. Sen oli kelvattava. Tämä oli siloin 90 luvun alussa kun raja henkilöliikenteelle haki muotojaan. Oli ollut auki vasta muutaman viikon. Mukana oli mm Partasen Hilkka ja muutama muu värtsiläläinen.

    Kiitokset mielenkiintoisesta matkakertomuksesta Tuula T

  4. Anteeksi, että oon ees olemassa, mutta silti, kommentoin omaa juttuani.

    Kauhun ja pahan mielen vallassa olen lukenut ja katsonut uutisia itäisen naapurimme touhuista veljeskansansa alueella. Joskus katson Pravdastakin otsikoita.

    Samalla olen muistanut aikaa, milloin itse noilla alueilla matkustelin. Ja kaivelin esille omia tekstejäni, joita tähänkin lehteen olin tyrkkinyt.

    Minua ei hävetä edelleenkään muistella reissujani, ehkä olen saanut kimmokkeen kirjoittaa vielä loputkin, ainakin itselle muistiin. Ainakin voin muistella Odessaa! Hyvä, että kerkesin reissata aikanaan!!

    Muistoni alkavat seitsemänkymmentäluvulta ja jatkuvat… Aluksi oli NL ja sen mukaiset käyttäytymisasiat. Valuuttajutut ja esimerkiksi käsimerkit. Zpezchlushba. Suruajat Breznevin ja Andropovin jälkeen.
    Glasnostin ja perestroikan aika. Gorbatschovin ajan (epäonnistunut?) raitistamisaika. Elintarvikekortit.

    NL.n hajoamisen jälkeinen vapaus lieve-ilmiöineen. Vaalit, joissa naisväki äänesti Omena-puoluetta.

    Säästyin isommilta ongelmilta, kun olin sen verran nynny, että en joka paikkaan uskaltanut tukkia itseäni.
    ”Kaikilla on oma postinsa” on venäläinen sananlasku. Se oli hyvä tajuta ja olla arvostelematta.

    Minun vajavaisen tietämykseni mukaan nykyisen vallanpitäjäporukan aikana maa on kehittynyt ja vaurastunut, on rakennettu, tehty teitä ja muita kulkuväyliä. Ainakin joissakin osissa maata.

    Joten, mitä helvettiä varten piti ruveta tähän touhuun, mikä nyt on meneillään? Vaikka onhan siellä syitä selittää yritetty. Mutta silti. Syvältä on.

  5. 1863
    Hyvä Tuula kun nostit tämän mainion leikkauksen kokemuksistasi esiin.
    Tuli Kekkosen aikaa ikävä kun noita muistoja peilaa tähän nyky menoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *