Olin juuri suorittanut oppivelvollisuuteni loppuun Patsolan kansakoulussa sen lisäksi muutaman viikon jatkokoulua Uudenkylän koululla. Joten silloisen käsityksen mukaan olin valmis astumaan työelämään. Maailma oli avoin, mihin astuisin? Pojille ei ollut mitään työtä tarjolla.Tyttölapset pääsivät kotiapulaisiksi jonnekin. Siihen maailmanaikaan tekemisen puutteesta ei kärsitty. Navettatöitä ja muita kotitöitä oli liikaakin, mutta pitäisi päästä ”oikeisiin” töihin, että saisi vähän rahaakin.
”Kun ei ole mitään tekemistä…”
Ihan huvittaa ajatuskin siitä, että mitä olisikaan tapahtunut, jos joku lapsi tai nuori olisi ikävystyneenä huokaillut ”kun ei ole mitään tekemistä..” Luultavasti vanhemmat olisivat järjestäneet tekemistä niin paljon, että muistaisivat lopun ikänsä.
Metsätöitä opiskelemaan
Ollessani kesätöissä Kejosella, tuli myös naapuritalon Kunnaksen väki tutuksi. Niinpä Lauri Kunnas ”Kunnaksen Lassi” uskalsi ottaa minut töihin kohta alkavalle halkosavotalle. Hän neuvoi myös verokirjan hankkimisessa. Taisi olla kunnantoimistossa töissä.
Työ tekijäänsa neuvoo
Olinhan minä vähän heppoinen oikeisiin savottajätkiin verrattuna, enkä osannut mitään ennestään, mutta työ kuulemma tekijäänsä neuvoo, sanoi Lassi. Hän antaisi helpon palstan missä saisin opetella metsätyötä. Ohjeet olivat varsin selkeät; Kaadat leimatut puut ja pätkit metrin mittaisiksi, halot ja laitat pinoihin. Metrimitta on kaarisahassa. Alle 10 cm puita ei tarvinnut halkaista, vaan ne aisattiin eli kuori poistettiin kahdelta puolelta ja vähän paksummat kolmelta puolelta. Paksut puut halkaistaan neljäksi. Pinon mallin sain käydä katsomassa naapuripalstan Ressiltä. Tämä Ressi toimi sitten minun vastuuhenkilönä, koska olin reilusti alaikäinen
Metsä oli Värtsilästä katsoen Miljoonakallion takana Kolmisoppisen lammen kohdalta rajalle päin. Jossain Vatilammen maisemissa. Se oli pelkästään halkosavotta. Eli havupuut ja koivutukit jäivät vielä pystyyn. Muut koivut oli leimattu polttopuuksi eli haloiksi. Siihen aikaan koivupropseja ei tunnettu ja kaikki, mistä ei tullut faneritukkia tehtiin polttopuuksi. Sen vuoksi haloiksi tehtiin aika suuriakin puita.
Oppia ikä kaikki
Aika pian työ alkoikin neuvomaan tekijäänsä, niinkuin Kunnaksen Lassi oli ennustanutkin. Alkuun minulla oli vain saha ja kirves, mutta pian huomasin, että työvälineitä tarvittiin vähän enemmänkin. Kun saha alkoi pihistämään ja jäi puunrakoon kiinni, olisin tarvinnut kaatokiilan tai useammankin, koska ne hävisivät niin helposti lumeen. Kun sahasin vahingossa kiveen tai kranaatin sirpaleeseen niin saha oli kunnostettava. Tai kun terä katkesi niin itkunsekainen kiukku siinä tuli ja oli lähdettävä Irtolan kauppaan uutta terää ja varaterää ostamaan. Huomasin myös että ohutteräisellä karsintakirveellä puu ei halkea. Paksuteräinen Bilnäsin no 12 oli paras. Paksujen ja sitkeempien puiden halkomisessa toinen kirves oli kuitenkin tarpeen. Ja jos kirveen varsi katkesi niin olisi varakirves. Muutamat kiukun kyyneleet tuli tiputeltua katkenneen kirvesvarren muistolle Myös leka ja halkomiskiilat piti savotalle kuskata. Justeeri –sahan lainasin jostain. Tukkihakaa tarvittiin useinkin työntäjän avuksi. Tukkisakset ja pokora oli myös hankittava.
Kaksi asiaa tästä savotasta jäi erityisesti mieleen;
Piiskan sivallus ja suuri koivu.
Selkäsauna
Viereisellä palstalla savotoi tämä Ressi. Hän oli jo aikuinen mies. Kahviteltiin samoilla tulilla ja syötiin eväät. Sain häneltä tärkeitä metsätöihin liittyviä neuvoja. Muuta yhteistä meillä ei muistaakseni ollut. Meillä oli kuitenkin tapana varoittaa toisiamme kaatuvasta puusta silloin kun työskentelimme lähekkäin. Välillämme oli tällä kertaa matala mäki niin, ettemme nähneet toisiamme. Mäen takaa kuului huuto ”puu kaatuu”! Näin kun puun latva heilui ja läksi kaatumaan aivan minua kohti. Ajattelin, ettei se varmaan yllä ihan minuun asti ja olihan mäki siinä välissä, ja ettei puusta olisi vaaraa. En mennyt suojaan, mutta käännyin kuitenkin selin kaatuvan puun suuntaan. Puun ohut latva rojahti selkään. Enpä ole koskaan saanut piiskaa niin ”isän kädestä”. En virkkanut holhoojalleni mitään, mutta sen jälkeen en ole jäänyt tahallaan odottamaan puun kaatumista päälleni.
Toinen muisto, suuri puu
Kaikki puut olivat reilun kokoisia. Pienimmistäkin puista tuli halkoja puolen kuution verran. Palstallani oli yksi tosi iso koivu, johon en uskaltanut koskeakaan. Pokasaha yltäisi vain puoliväliin. Minulla oli yhden miehen ”justeeri” tällaisten isompien puiden kaatamista varten. En uskaltanut silläkään ruveta sahaamaan tätä jättipuuta ilman huolellista ennakkovalmistelua.
Tein ensin koko palstan niin, että tekemättä oli enää tämä jättipuu sekä sen viereltä muutama normaalin kokoinen koivu. Olin varannut ne pönkäpuiksi tämän ison puun kaatamista varten. Tämä iso puu oli varsin suora eikä kallellaan mihinkään suuntaan, joten ei ollut mitään selvää suuntaa, mihin se tahtoisi kaatua. Varmistin kaatumisen suunnan kaatamalla nämä pienemmät koivut konkeloon tätä isoa puuta vasten. Voi kun olisi kuva siitä tahallaan tehdystä konkelosta !
Pakoreitit
Tallasin lumeen hyvät polut karkuun juoksemista varten ja raivasin maasta kaikki risut, mihin voisi kompastua karkuun juostessaan. Sitten koitti se hetki, että kaikki tekosyyt oli käytetty ja totuus olisi edessä; viimeinen puu palstalta olisi kaadettava. Pokasahalla ja kirveellä tein ison loven kaatumissuuntaan. Varasin kaatokiilan ja lekan lähelle … Tuskin olin sahannut puuta puoleen väliin kun alkoi kuulua ritisevää ääntä ja lunta putosi niskaan.. syöksyin karkuun, mutta mikään ei kaatunut. No eipä tietenkään, kun en ole sahannut vasta kuin hiukan.. Toruin itseäni turhasta hätäilystä ja jatkoin sahaamista.. taas kuului ritinää ja lisää lunta tuli niskaan.. Tulkoon, luntahan se vain on. Silloin huomasin, että sahausrako oli ehkä hiukan suurentunut. Ei kai se nyt vielä kaadu.. kopautin kaatokiilaa vähän tiukempaan.. jatkoin sahaamista muutaman vedon verran.. Taas kuului ritinää ja kaatokiila tipahti hankeen.
Kaatuu se kehno…
Kaatuu se kehno!
Silloin minä otin hatkat. Saha jäi puun rakoon, mutta jääköön. Juoksin minkä kintuista pääsin enkä taakseni katsonut. En varmaan muistanut huutaakaan että puu kaatuu, eihän sitä ollut vielä sahattukaan kuin puoliväliin. Kun olin juossut tällä kertaa vähintäänkin tarpeeksi kauas, uskalsin katsoa taakseni… Pitkät ja raskaat pönkäpuut työnsivät sitä suurta puuta edessään. Silloin huomasin mikä ritisevän äänen aiheutti. Suureen puuhun avautui rako kannosta ylöspäin monta metriä ja puu repesi halki. Oli juhlallinen hetki nähdä kun puu repeää. Jossain vaiheessa puu antoi pönkäpuille periksi ja koko revohka kaatui ryskyen maahan. Monta metriä korkea kanto haljennutta puuta jäi vielä törröttämään pystyyn. Luultavasti alle jäi sellaisia puita mitä ei ollut tarkoitus kaataa, mutta ei kuitenkaan sellaista aivan mahdotonta konkeloa, minkä selvittely olisi jäänyt mieleen.
Ei tullut silloin mieleen tuon työn vaarallisuus. Mitä olisinkaan tehnyt sitten, jos kaikki ei olisi mennyt hyvin. Jos tuo koko revohka olisi jäänyt vielä omaan konkeloonsa pystyyn jääviin tukkipuihin. Jälki oli niinkuin myrskyn jäljiltä. Siinä oli pojalla selvittelemistä.
Kaksi pinoa
Ihan mielenkiinnon vuoksi tein siitä isosta puusta oman pinon ja näistä pönkäpuista toisen pinon. Muistan, että tästä kasasta tuli 10.5 mottia yhteensä. Toinen pino noin neljä ja toinen noin kuusi mottia. Muistaakseni se isopi pino tuli isommasta puusta. Myöhemmin olen ajatellut, että mitenkähän minä poikariepu olisin sen ison koivun halkonut, ellei se olisi halennut itsestään.
Ruuhkan selvittelyssä saattoi mennä aikaa viikko tai kaksi, mutta mitäs väliä sillä oli. Oli hyvä mieli kun olin selvinnyt tästä harjoittelupalstasta kunnialla. Mietin siinä viimeisiä halkoja pinotessani, että millaisen ilmoituksen tekisin Kunnaksen Lassille.. Ehkä partiolaistyyliin ”Herra johtaja, antamanne harjoittelutyö suoritettu”!
Monesti kävi mielessä, että millaisiahan ne ”oikeat” metsätyöt ovat kun nämä ”helpot harjoittelutyötkin” ovat aika työläitä.
Pian me Värtsilän pojat päästiinkin Kymi yhtiölle ”oikeisiin” savottoihin Verkkolammen kämpän alueelle Otrakankaalle. Se oli minulle melkoinen pettymys kun Kymin koivuista suurimmatkaan eivät olleet yhtä suuria kuin Kunnaksen metsän pienimmät, ne normaalit. Pojat sanoivatkin, että Kymin puut ovat ”jalkakammella kaadettavia ja mittakepillä karsittavia” puita.
Se oli silloin, mutta nyt
Yli puoli vuosisataa myöhemmin huomaan metsätöiden muuttuneen monessakin suhteessa. Kun katselen nykyisiä ”normaaleja” savottoja niin näen, että tuollaisissa ”jalkakammella” kaadettavissa metsissäkin järeät metsäkoneet tekevät varmaan sadan perinteisen metsurin työt.. No, kai ne maksavat sadan miehen verotkin.
Tässä ja nyt
Myös omilla polttopuusavotoillani lähes kaikki on muuttunut.. Työmies ei ole enää entisensä, tai oikeastaan on aivan kirjaimellisesti entinen. Pokasahan tilalla työmaallani on ainakin yksi moottorisaha ja pari sahaa kotona odottamassa käyntiin lähtemisen ihmettä. Halkaisukone olisi kuulemma tässä iässä välttämätön. Auto täytyy olla palstalle menoa varten ja mönkijä pitäisi ostaa puiden kotiin kuljetusta varten. Niistä ”oikeista” metsätyövälineistä minulla on enää käytössä Billnesin kirves No 12, vuolurauta, pokora ja reppu. Pokasahaa käytän vain kun sähkömoottorisahakaan ei lähde käyntiin sekä pinonpääpuihin lohenpyrstö salvoksien loveamisessa.
Alpoaatos
Alpo ”Aukusti” -sahaa viilaamassa.
Nämä konkeloon jääneet koivut ovat Viinijärvellä Paavalin saaressa.
Erään sortin “retkeilijät” ovat kaataneet nämä pikkukirveellä nuotiopuikseen.
Tämä EI ole tarinassa mainittu suuri puu, mutta hankala kaadettava kuitenkin
koska saha ei yltänyt läpi.
Haasteellinen pilkottava tämäkin. Tässä voisi testata sitä vipukirvestä.
Pilkkeitä syntyy hitaasti ja melko varmasti.
Tässä ja nyt .. mies alkaa olla jo entinen.
27 comments for “Ensimmäinen savottani”