Olin juuri suorittanut oppivelvollisuuteni loppuun Patsolan kansakoulussa sen lisäksi muutaman viikon jatkokoulua Uudenkylän koululla. Joten silloisen käsityksen mukaan olin valmis astumaan työelämään. Maailma oli avoin, mihin astuisin? Pojille ei ollut mitään työtä tarjolla.Tyttölapset pääsivät kotiapulaisiksi jonnekin. Siihen maailmanaikaan tekemisen puutteesta ei kärsitty. Navettatöitä ja muita kotitöitä oli liikaakin, mutta pitäisi päästä ”oikeisiin” töihin, että saisi vähän rahaakin.
”Kun ei ole mitään tekemistä…”
Ihan huvittaa ajatuskin siitä, että mitä olisikaan tapahtunut, jos joku lapsi tai nuori olisi ikävystyneenä huokaillut ”kun ei ole mitään tekemistä..” Luultavasti vanhemmat olisivat järjestäneet tekemistä niin paljon, että muistaisivat lopun ikänsä.
Metsätöitä opiskelemaan
Ollessani kesätöissä Kejosella, tuli myös naapuritalon Kunnaksen väki tutuksi. Niinpä Lauri Kunnas ”Kunnaksen Lassi” uskalsi ottaa minut töihin kohta alkavalle halkosavotalle. Hän neuvoi myös verokirjan hankkimisessa. Taisi olla kunnantoimistossa töissä.
Työ tekijäänsa neuvoo
Olinhan minä vähän heppoinen oikeisiin savottajätkiin verrattuna, enkä osannut mitään ennestään, mutta työ kuulemma tekijäänsä neuvoo, sanoi Lassi. Hän antaisi helpon palstan missä saisin opetella metsätyötä. Ohjeet olivat varsin selkeät; Kaadat leimatut puut ja pätkit metrin mittaisiksi, halot ja laitat pinoihin. Metrimitta on kaarisahassa. Alle 10 cm puita ei tarvinnut halkaista, vaan ne aisattiin eli kuori poistettiin kahdelta puolelta ja vähän paksummat kolmelta puolelta. Paksut puut halkaistaan neljäksi. Pinon mallin sain käydä katsomassa naapuripalstan Ressiltä. Tämä Ressi toimi sitten minun vastuuhenkilönä, koska olin reilusti alaikäinen
Metsä oli Värtsilästä katsoen Miljoonakallion takana Kolmisoppisen lammen kohdalta rajalle päin. Jossain Vatilammen maisemissa. Se oli pelkästään halkosavotta. Eli havupuut ja koivutukit jäivät vielä pystyyn. Muut koivut oli leimattu polttopuuksi eli haloiksi. Siihen aikaan koivupropseja ei tunnettu ja kaikki, mistä ei tullut faneritukkia tehtiin polttopuuksi. Sen vuoksi haloiksi tehtiin aika suuriakin puita.
Oppia ikä kaikki
Aika pian työ alkoikin neuvomaan tekijäänsä, niinkuin Kunnaksen Lassi oli ennustanutkin. Alkuun minulla oli vain saha ja kirves, mutta pian huomasin, että työvälineitä tarvittiin vähän enemmänkin. Kun saha alkoi pihistämään ja jäi puunrakoon kiinni, olisin tarvinnut kaatokiilan tai useammankin, koska ne hävisivät niin helposti lumeen. Kun sahasin vahingossa kiveen tai kranaatin sirpaleeseen niin saha oli kunnostettava. Tai kun terä katkesi niin itkunsekainen kiukku siinä tuli ja oli lähdettävä Irtolan kauppaan uutta terää ja varaterää ostamaan. Huomasin myös että ohutteräisellä karsintakirveellä puu ei halkea. Paksuteräinen Bilnäsin no 12 oli paras. Paksujen ja sitkeempien puiden halkomisessa toinen kirves oli kuitenkin tarpeen. Ja jos kirveen varsi katkesi niin olisi varakirves. Muutamat kiukun kyyneleet tuli tiputeltua katkenneen kirvesvarren muistolle Myös leka ja halkomiskiilat piti savotalle kuskata. Justeeri –sahan lainasin jostain. Tukkihakaa tarvittiin useinkin työntäjän avuksi. Tukkisakset ja pokora oli myös hankittava.
Kaksi asiaa tästä savotasta jäi erityisesti mieleen;
Piiskan sivallus ja suuri koivu.
Selkäsauna
Viereisellä palstalla savotoi tämä Ressi. Hän oli jo aikuinen mies. Kahviteltiin samoilla tulilla ja syötiin eväät. Sain häneltä tärkeitä metsätöihin liittyviä neuvoja. Muuta yhteistä meillä ei muistaakseni ollut. Meillä oli kuitenkin tapana varoittaa toisiamme kaatuvasta puusta silloin kun työskentelimme lähekkäin. Välillämme oli tällä kertaa matala mäki niin, ettemme nähneet toisiamme. Mäen takaa kuului huuto ”puu kaatuu”! Näin kun puun latva heilui ja läksi kaatumaan aivan minua kohti. Ajattelin, ettei se varmaan yllä ihan minuun asti ja olihan mäki siinä välissä, ja ettei puusta olisi vaaraa. En mennyt suojaan, mutta käännyin kuitenkin selin kaatuvan puun suuntaan. Puun ohut latva rojahti selkään. Enpä ole koskaan saanut piiskaa niin ”isän kädestä”. En virkkanut holhoojalleni mitään, mutta sen jälkeen en ole jäänyt tahallaan odottamaan puun kaatumista päälleni.
Toinen muisto, suuri puu
Kaikki puut olivat reilun kokoisia. Pienimmistäkin puista tuli halkoja puolen kuution verran. Palstallani oli yksi tosi iso koivu, johon en uskaltanut koskeakaan. Pokasaha yltäisi vain puoliväliin. Minulla oli yhden miehen ”justeeri” tällaisten isompien puiden kaatamista varten. En uskaltanut silläkään ruveta sahaamaan tätä jättipuuta ilman huolellista ennakkovalmistelua.
Tein ensin koko palstan niin, että tekemättä oli enää tämä jättipuu sekä sen viereltä muutama normaalin kokoinen koivu. Olin varannut ne pönkäpuiksi tämän ison puun kaatamista varten. Tämä iso puu oli varsin suora eikä kallellaan mihinkään suuntaan, joten ei ollut mitään selvää suuntaa, mihin se tahtoisi kaatua. Varmistin kaatumisen suunnan kaatamalla nämä pienemmät koivut konkeloon tätä isoa puuta vasten. Voi kun olisi kuva siitä tahallaan tehdystä konkelosta !
Pakoreitit
Tallasin lumeen hyvät polut karkuun juoksemista varten ja raivasin maasta kaikki risut, mihin voisi kompastua karkuun juostessaan. Sitten koitti se hetki, että kaikki tekosyyt oli käytetty ja totuus olisi edessä; viimeinen puu palstalta olisi kaadettava. Pokasahalla ja kirveellä tein ison loven kaatumissuuntaan. Varasin kaatokiilan ja lekan lähelle … Tuskin olin sahannut puuta puoleen väliin kun alkoi kuulua ritisevää ääntä ja lunta putosi niskaan.. syöksyin karkuun, mutta mikään ei kaatunut. No eipä tietenkään, kun en ole sahannut vasta kuin hiukan.. Toruin itseäni turhasta hätäilystä ja jatkoin sahaamista.. taas kuului ritinää ja lisää lunta tuli niskaan.. Tulkoon, luntahan se vain on. Silloin huomasin, että sahausrako oli ehkä hiukan suurentunut. Ei kai se nyt vielä kaadu.. kopautin kaatokiilaa vähän tiukempaan.. jatkoin sahaamista muutaman vedon verran.. Taas kuului ritinää ja kaatokiila tipahti hankeen.
Kaatuu se kehno…
Kaatuu se kehno!
Silloin minä otin hatkat. Saha jäi puun rakoon, mutta jääköön. Juoksin minkä kintuista pääsin enkä taakseni katsonut. En varmaan muistanut huutaakaan että puu kaatuu, eihän sitä ollut vielä sahattukaan kuin puoliväliin. Kun olin juossut tällä kertaa vähintäänkin tarpeeksi kauas, uskalsin katsoa taakseni… Pitkät ja raskaat pönkäpuut työnsivät sitä suurta puuta edessään. Silloin huomasin mikä ritisevän äänen aiheutti. Suureen puuhun avautui rako kannosta ylöspäin monta metriä ja puu repesi halki. Oli juhlallinen hetki nähdä kun puu repeää. Jossain vaiheessa puu antoi pönkäpuille periksi ja koko revohka kaatui ryskyen maahan. Monta metriä korkea kanto haljennutta puuta jäi vielä törröttämään pystyyn. Luultavasti alle jäi sellaisia puita mitä ei ollut tarkoitus kaataa, mutta ei kuitenkaan sellaista aivan mahdotonta konkeloa, minkä selvittely olisi jäänyt mieleen.
Ei tullut silloin mieleen tuon työn vaarallisuus. Mitä olisinkaan tehnyt sitten, jos kaikki ei olisi mennyt hyvin. Jos tuo koko revohka olisi jäänyt vielä omaan konkeloonsa pystyyn jääviin tukkipuihin. Jälki oli niinkuin myrskyn jäljiltä. Siinä oli pojalla selvittelemistä.
Kaksi pinoa
Ihan mielenkiinnon vuoksi tein siitä isosta puusta oman pinon ja näistä pönkäpuista toisen pinon. Muistan, että tästä kasasta tuli 10.5 mottia yhteensä. Toinen pino noin neljä ja toinen noin kuusi mottia. Muistaakseni se isopi pino tuli isommasta puusta. Myöhemmin olen ajatellut, että mitenkähän minä poikariepu olisin sen ison koivun halkonut, ellei se olisi halennut itsestään.
Ruuhkan selvittelyssä saattoi mennä aikaa viikko tai kaksi, mutta mitäs väliä sillä oli. Oli hyvä mieli kun olin selvinnyt tästä harjoittelupalstasta kunnialla. Mietin siinä viimeisiä halkoja pinotessani, että millaisen ilmoituksen tekisin Kunnaksen Lassille.. Ehkä partiolaistyyliin ”Herra johtaja, antamanne harjoittelutyö suoritettu”!
Monesti kävi mielessä, että millaisiahan ne ”oikeat” metsätyöt ovat kun nämä ”helpot harjoittelutyötkin” ovat aika työläitä.
Pian me Värtsilän pojat päästiinkin Kymi yhtiölle ”oikeisiin” savottoihin Verkkolammen kämpän alueelle Otrakankaalle. Se oli minulle melkoinen pettymys kun Kymin koivuista suurimmatkaan eivät olleet yhtä suuria kuin Kunnaksen metsän pienimmät, ne normaalit. Pojat sanoivatkin, että Kymin puut ovat ”jalkakammella kaadettavia ja mittakepillä karsittavia” puita.
Se oli silloin, mutta nyt
Yli puoli vuosisataa myöhemmin huomaan metsätöiden muuttuneen monessakin suhteessa. Kun katselen nykyisiä ”normaaleja” savottoja niin näen, että tuollaisissa ”jalkakammella” kaadettavissa metsissäkin järeät metsäkoneet tekevät varmaan sadan perinteisen metsurin työt.. No, kai ne maksavat sadan miehen verotkin.
Tässä ja nyt
Myös omilla polttopuusavotoillani lähes kaikki on muuttunut.. Työmies ei ole enää entisensä, tai oikeastaan on aivan kirjaimellisesti entinen. Pokasahan tilalla työmaallani on ainakin yksi moottorisaha ja pari sahaa kotona odottamassa käyntiin lähtemisen ihmettä. Halkaisukone olisi kuulemma tässä iässä välttämätön. Auto täytyy olla palstalle menoa varten ja mönkijä pitäisi ostaa puiden kotiin kuljetusta varten. Niistä ”oikeista” metsätyövälineistä minulla on enää käytössä Billnesin kirves No 12, vuolurauta, pokora ja reppu. Pokasahaa käytän vain kun sähkömoottorisahakaan ei lähde käyntiin sekä pinonpääpuihin lohenpyrstö salvoksien loveamisessa.
Alpoaatos
Alpo ”Aukusti” -sahaa viilaamassa.
Nämä konkeloon jääneet koivut ovat Viinijärvellä Paavalin saaressa.
Erään sortin “retkeilijät” ovat kaataneet nämä pikkukirveellä nuotiopuikseen.
Tämä EI ole tarinassa mainittu suuri puu, mutta hankala kaadettava kuitenkin
koska saha ei yltänyt läpi.
Haasteellinen pilkottava tämäkin. Tässä voisi testata sitä vipukirvestä.
Pilkkeitä syntyy hitaasti ja melko varmasti.
Tässä ja nyt .. mies alkaa olla jo entinen.
Siinäpä vilisti tuttuja nimiä kaikki.
Tuskan hikeä pukkasi paksusta puusta lukiessa. Tosin paksuja näyttävät olevan kuvien nykypuutkin, nurin olivat silti.
Seuraavaksi osta moto sinne liiterin nurkkaan, voisi ottaa vaikka tatuoinnit näkyville töitä paiskiessa ja Savotan Sannia kuunnellen.
Luinpa mielenkiinnolla. Pitää luettaa isännälläkin, kunhan tulee puita pilkkomasta. Kyllä huomaa, että entisiä ollaan. Joka talvi on pilkottu seuraavan talven puut kevätahavaan kuivumaan. Minä olen ollut hevonen. Pulkalla vedän pätkityt pölkyt pilkkomospaikalle. Jo piti narista, että älä tee niin pitkiä, en saa niitä pulkkaan. Seuraava päivä menee sitten selkää potiessa. Mutta kyllä kunto siitä huolimatta kohoaa ja mieli pysyy virkeänä.
Hyvä halkosavottakertomus, josta näin vähemmän mukana olleelle selviää
halonteon kaikki työvaiheet eteen tulevia hankaluuksia myöten. Hyvät
kuvatkin. Noista konkeloon jäävistä puista täytyy tietää, että mikä puu
kaadetaan ensin, ettei koko helahoito kaadu päälle.
Se halkaisukone olisi varmaan hyvä olemassa, huomasin kun katsoin kuvan
järeitä koivunrunkoja.
Itse olen päässyt jokasyksyisestä halkosavotasta helpolla, kun naapurin riuska
vävy kippaa sopivan määrän ”heittokuutioita” pihalle, jotka täytyy vain pinota ja
maksaa tuojan tilille lasku. Siinä heittokuutiossa taitaa olla vähemmän puita
kuin oikein mitatussa motissa.
Maijalle kommentoin tässä tuoreeltaan.. Noita kuvan paksuja puita varten oli traktori jossa pikkomiskone, mutta minun täytyi ENSIN halkaista pölkyt kirveellä koska
– koneella ei voinut pilkkoa noin paksuja ja
– en jaksanut nostaa koneelle noin paksuja pölleja
Alpoaatoksen juttu oli minulle kahdesta syystä todella lukemisen väärtti. Ensinnäkin se kertoo paljon sellaisesta, mitä ei monikaan omasta kokemuksestaan tunne. Toiseksi se palautti muistiin hyvin monia töitä, joita ihan pienestä alkaen maalaistalon poika joutui -vai pitäisikö sanoa: sai – tehdä. Olen kiitollinen isälle, ettei hän antanut minun lorvailla jouten. Työhön mielen kiintyminen on hyvä sijoitus elämälle. Nyt vain pitää tarkasti harkita, mitä ryhtyy tekemään ja mistä pitää luopua. Joutenolo joka tapauksessa kalvaa tuntoa.
Olisi monta tarinaa, miten alaikäinen ajoi traktoria niin kotipelloilla kuin toistenkin tiloilla. Siihen aikaan ei traktoreita ollut ihan joka talossa. Ensin Fordson Majorilla ja sitten David Brownilla, johon syntyi ihan rakkaussuhde.
Kun leikkuupuimuri alkoi työnsä, minun rupeamani oli ohi. Tuli uusi aika ja toiset tehtävät. Mutta päivääkään en vaihtaisi pois.
Toivottavasti elämä maaseudulla pysyy siedettävänä, ja nykyiset uurastajat jaksavat niin fyysisen rasituksen kuin psyykisen paineen alla tässä EU-maassa!
Tästä halkosavotasta tuli mieleeni, että tuollaisella työmaalla olisi
hyvä harjoittelupaikka syrjäytyneille ja noille maahanmuuttajanuorille,
jotka nyt maleksivat joutilaana kaduilla ja tavaratalojen auloissa. Vaan
kukapa heitä ottaisi ohjattavakseen? Ihmisen olisi hyvä osata käyttää
sahaa ja kirvestä, oppia ruumiillistakin työtä tekemään. Sitä paitsi, ennen
vihreäksi kullaksi sanottu metsä on sitä edelleenkin.
Tämä ennen maatalousvaltainen kunta, jossa nyt asun, tarjoaa monelle
asiasta tietämättömälle yllätyksen. Täällä Liperissä nimittäin asuu ihan huomattavassa
määrin ihmisiä, joiden kotiosoite on täällä, mutta työpaikka vaikkapa Singaporessa,
Saksassa, Norjassa tai Venäjällä jne. Perinteiset maatilat ovat määrällisesti
vähentyneet, mutta ovat suurentuneet kooltaan.
Puuhommat tärkeitä mutta hyvä muistaa että muukin työ tärkeää kuin ruumiillinen työ. Ja vanhassa hyvässä ajassa oli myös huonoja puolia.Isäni usein sanoo että hyvä on tänäpäivänäkin. Ei ne halkohommat aina olleet hyväksi lasten terveydelle. Ja ainainen raataminen. Ja meidän pakolaislähimmäisille varmaan muutakin työtä. Toki kuka haluaa. Ei tarvitse säikytellä työllä vaan aloittaa kevyemmin. Jos nuoremmat luette Värtsiä niin kirjoitelkaapa tämän päivän juttuja ja tämän päivän kuulumisia.Tiedän että monella nuorella asiat tosi hyvin vaikkei kirvestä osaisi käyttäjään.
Jatkan tätä mielenkiintoista teemaa hiukan uuteen näkökulmaan siirtäen. Suomen metsät on kansallinen omaisuus, jos sitä arvioi sen merkityksellä kansantaloudellisesti. Mutta miten niitä metsiä hyödynnetään, jos väki siirtyy yhä enemmän pois maaseudulta? Olisi tehtävä kaikki mahdollinen, jotta maaseudulla säilyisi sopiva väestöpohja, niin että täällä oleville työpaikoille olisi kohtuullinen matka. Ns. pientila ja siihen niveltyvät metsätyöt voisi olla ajattelemisen arvoinen asia.
Puun jatkojalostusta pitäisi edelleen kehittää täällä paikan päällä,
eikä kuljettaa raaka- ainetta Etelä- Suomeen jalostettavaksi.
Sellua meillä osataan jo keittää. Pieniä, nopeasti koottavia puutaloja
tehdään ulkomaan vientiin, mutta lisää varmaan tarvitaan ideoita, jotta ala
tuottaisi työpaikkoja. Monenlaista varmaan on kehitteillä, onhan meillä
yliopistokin täällä.
Kirveen ja sahankäytön osaamisesta mainitessani oli mielessäni omat
partiolaisajat, jolloin meidät silloiset nuoret opetettiin käyttämään puukkoa,
kirvestä ja sahaa, eikä siitä mitään haittaa ole ollut. Jos sähköt sammuvat
osaan pystyttää nuotion, jopa rakovalkean, joiden äärellä muutkin saavat lämmitellä.
Ei nuo työkalut museoesineitä ole.
Olen mielenkiinnolla seurannut näitä kommentteja.
itsellänikin saattaa olla jonkinverran kokemusta savotoinnista.
Nykyaikaisella hakkuutyömaalla ei tarvita sahoja eikä kirveitä. Motokuski istuu pehmustetussa tuolissaan ilmastoidun hakkuukoneen ohjaamossa ja näppäilee sormien alla olevia näppäimiä. Tietokonee tietää jo kaatohetkellä mitä tästäkin puusta pitäisi tulla.Apti hoitaa loput( APTI= puutavaran jako ja mittausohjelma).Nykyajan ”metsurin” on tiedettävä enemmän kuin mitä me vanhankansan pomot ja metsänhoitajat tiesimme aikanaan tietotekniikasta.On toki osattava huoltaa ja korjatakin konetta.
Mutta menneitä , niitä on mukava muistella. Itsellänikin on jonkinverran niin kirjallisuutta kuin välineitäkin tallessa, samoinkuin valokuviakin aivan viime vuosisadan alkukymmeniltä. Ja tapaamisia. On jäänyt mieleen kun metsäpalkkatarkastaja Eino Poutiainen tuli tarkastamaan meneekös asiat niinkuin pitää.Tai kun oikeuskanslerille piti antaa selonteko oman metsäpalstansa hoitotoimista.
Pieni tarina tukkikämppien ajalta: Pielisjärven salomailla oli alkamassa suurehko savotta . Oli rakennettava kämppä, tallit ja muut tarpeelliset rakenteet. Tuli itse ylimetsänhoitaja tarkastamaan töiden edistymistä, Hän huomasi että tallinrakennukseen oli käytetty aivan liian hyvää puutavaraa. Hän otti ukkoherran puhutteluun asiasta.Ukkoherra puolustautui:” Älkäähän nyt ylimetsähoitaja herrmostuko,Ihminenhän se on hevonenkin”. (Kirjasta Tähtiporukkaa)
Olen myöhemmin ihmetellyt tuota halkojen suurta määrää ja minun mielestä ihan kunnon koivutukkien joutuminen roskapuuksi eli haloiksi. Oliko rajaseudun puissa kranaatin sirpaleiden vuoksi sellainen pelko ettei niitä ostettu. Joku saattaisi muistaa.
Olen samaa mieltä ”nykyaika” kommentoijan kanssa. Ei siinä älyttömän raskaassa metsätyössä ole mitää ihannoimista, mutta siihen maailmanaikaan ei tainnut olla olemassakaan fyysisesti helppoja hommia. Mutta kun aika on auttanut unohtamaan vilut ja nälät niin muistaa vain miten mukava oli tehdä tervastulet ja keittää ne nokipannukahvit.
oisko niistä pakolaislapsista halkosavottaan kun tukka ja parta jo harmaaseen rupee meneen.
Erinomainen juttu Alpolta! Luin sen jo viime yönä vuorokauden vaihtuessa ja olen mietiskellyt mielessäni, millaista on ja on ollut ns. tienuumielessä tehtävä työskentely metsässä. Vaikka kotonanikin oli metsää ja olen itsekin metsänomistaja sekä myös viihdyn erittäin hyvin metsässä, niin siitä huolimatta kosketuspinta fyysiseen metsätyöhön on jäänyt varsin ohueksi. Kotipihani metsiin istuteltiin muutamana keväänä taimia ja niin ikään vielä keskenkasvuisena koulupoikana olin parina kertana Lintusen Kallen apumiehenä juontosinkin koukkupäätä kuljettamassa ja kiinnittämässä hänen palstallaan Kukkovaarassa.
Oman metsän puut kohisevat nytkin parasta aikaa uuneissa niin kuin jokaisena talvena muutoinkin, mutta itse työstän ne eteenpäin vasta sitten kun ne ovat jo pihamaallani. Olen siis teetättänyt käytännössä kaikki metsänhoitotyöt ja polttopuurankojen ja -propsien korjuun/kuljetuksen vieraana työnä ostopalveluperiaatteella. Systeemi on toiminut hyvin ja jostakin kumman syystä en ole siitä huolimatta missään vaiheessa tuntenut mitään erityisen konkreettista työttömyyden tuskaa.
Metsänhoitoyhdistys on palvellut minua aina erittäin hyvin; tilanomistuksen alkuvuosina käveltiin useat kerrat palstoillani Asikaisen Reinon kanssa. Häneltä sain monta hyvää neuvoa ja vinkkiä sekä rohkaisua tehtäviin ratkaisuihin. Reinon jäätyä oloneuvokseksi asioiden hoito on ollut enemmän puhelin- ja konttoripainotteista. Puun myynti on sujunut myös ilman ongelmia, erityisen hyvää opastusta sain alussa Enson ostomiehenä toimineelta Esko Lötjöseltä.
Metsätyökalustoa varastoistani löytyy jonkin verran; moottorisaha, pari raivuria, Suomen Armeijan pokasaha, vänkärautoja, kirveitä, kiiloja ym. sälää. Puunkuljetusvehkeitä ei varsinaisesti ole; maataloustraktorilla ja tavallisella peräkärryllä on satunnaisesti jotakin köijätty. Rankapuun pilkkomiseen on kolmen talon kimppana traktorikäyttöinen giljotiiniperiaatteella toimiva pilkekone. Se on ohuelle puulle kätevä laite, mutta nyt olen parina vuonna tehnyt uunipuut niiden järeyden vuoksi pelkästään sahalla ja kirveellä, joka kyllä on tosi hyvää kuntoilua!
Minähän en ole koskaan ollut mikään metsätyöläinen. Ala-ikäisenä jonkun palstan olen tehnyt ja aikuisten touhuja sivusta seuraillut. Nyt sitten yli-ikäisenä hakkuutähteitä naapurien aukoilta keräillyt. Joten oikeat ammattilaiset antanevat anteeksi niitä virheitä mitä kirjoituksiini pääsee lipsahtelemaan. Kirjoituksillani on useampikin tarkoitus; Yksi niistä terapeuttinen, eli omaksi iloksi, huvin vuoksi, muistin virkistämiseksi. Toinen on virkistykseksi Värtsin väelle, ja kolmas on perinteen kerääminen.
Tästä perinteen keräämisestä.
Kun joku kirjoittaa nettiin (vaikkapa Värtsiin) esimerkiksi suutarin ammatista ja laittaa sinne kuvan jossa on esineen nimi vaikkapa ”Lapikkaat” niin hakukoneet löytävät tuon kyseisen kuvan. Sieltä ne yhdistyvät muihin suutarin ammatista kertoviin juttuihin.
Perinteen keräämisen vuoksi olisi mielestäni tärkeää tallettaa vanhoihin ammatteihin liittyvä tieto kuvin ja kertomuksin.
Etsin Värtsistä aikaisemmin metsätyöstä kertovia artikkeleita hakusanalla ”savotta”
10.4.2011 Patsolan pöllit kirjoittaja Sakari
31.5.2011 Poikki ja pinoon Erkki Jormanainen
1.10.2011 Moto ja Mimmi Erkki Jormanainen
1.2.2012 Poikki ja pinoon Johannes
7.2.2012 Muutosten aika Johannes
12.3.2012 Mehtärahhoin aoikaan (neljä osaa) Johannes
27.10.2012 Savotta ja uittomiesten sanastoa Ilmari
Kirjoituksia lienee enemmän, mutta jutun otsikosta ei aina selviä mistä jutussa on kyse.
Alpoaatos Rummukainen
Hauskaa Laskiaista.
Tuossa Jussin kommentissa kiinnittyi huomioni pariinkin seikkaan. Se että nykyään metsätöissä ja monella muullakin työalalla on hävinnyt kokonaan kenttätason työnjohto ja opastus. Kaikki on ulkoistettu. Vastuu on niillä jotka siellä jotakin touhuavat. Entäpä jos jotakin sattuu? Kuka on vastuussa. Tai kuka valvoo muualla asuvan puolesta ja kertoo jos vahinkoa on tullut.
Sitten tähän rakkaaseen polttopuuasiaan. Me – puunpolttajat. Eiköhän se ole niin lämmittämistäkin tärkeämpää on se kun saa kantaa Omia tekemiään puita uuniin ja sytyttää niitä . Ainakin, niin uskon meille kolmella Alpolle ,Jussille ja minulle, se nautinto mikä syntyy puunteosta ja sen tuomasta lämmöstä.
Samaan sarjaan kuuluu myös se nautinto mitä metsässä liikkuminen ja siellä oleskelu antaa. Ei siellä rahan takia olla. Nämäkin nautinnot ollaan ollaan ottamassa pois. Puuhan saastuttaa niin kamalasti ja metsissä kulkeminen pitäisi saada vähintäänkin verolle.
Jospa se onkin niin että kun näistä touhuista ei saa nämä kaksinaamaiset ja kolmileukaiset optiopösöt mitään veroparatiisiin vietävää. Pitäisihän meidän jotakin siitäkin maksaa.
Lopuksi erään Värtsiläläimummon toteamus:” olisihan se mukavaa kun edes joku kävisi”.
Kyllä se niin on,kun sytyttelee saunanuunii ja pyörittelee niitä
pilikkeitä siinä käsissään ja miettii että tuoki se pilikottu,
sillä nykyaikasella muovivartisella Bilnäsin halakasu kirveellä.
Katsoin tästä kuvaa oksaisesta puusta, jossa kengänkärki näkyy,
että onkohan se kuva pystyssä olevasta puusta? Oletko Alpo lähtenyt
karsimaan puuta latvasta päin ennen sen kaatamista?
Mukavaa laskiaista!
Siinä omien puidensa polttamisessa saattaa olla jotain alkukantaista keräilykulttuurin viehätystä. Ihan niinkuin marjojen ja sienten keräilyssä tai juurikasvien kasvattamisesta jossain kasvihuoneessa tai parvekkeella.. Kenties kalastus ja metsästyskin kuuluisi tähän kategoriaan, jossa nämä marjat tai kalat saisi ostamalla jopa halvemmalla, mutta ainakin paljon helpommalla. Silti on mukava ahertaa niitten asioiden puolesta. Sitä paitsi en muista äitinikään tulleen kertaakaan metsästä etteikö hänellä olisi ollut muutamaa puun oksaa tuomisina hellapuiksi.
Maija on tehnyt tarkan havainnon minun kengästä!
Kuvassa oksainen puu on vielä pystyssä vaikka onkin sahattu poikki, ainakin melkein. Ainut moottorisahani jäi kiinni puun rakoon.
Pitää hiukan selventää tätä ”savottaa”. Kaikki nämä kuvien paksut pölkyt kasvoivat junan ratapenkereellä ja kaadoin ne VR:n luvalla. Kyseisellä radalla kulkee vain tavarajunia joiden aikataulu ei ole tiedossa. Kun oli sopiva tuuli eikä junaa näkynyt tai kuulunut voin kaataa puun nopeasti.
Tätä puuta kaataessa ”sopiva” tuuli tyyntyi ja puu ei suostunut kaatumaan. Kerkisi tulla pimeä ennenkuin olin hakenut kotoa tikaportaat, köyttä , valoja ym apuvälineitä puun kellistämiseksi. Kiipesin niin ylös kuin uskalsin ja sidoin puuhun köyden. Sitten ”hinasin” autollani puun nurin. Auton valoissa näytti aika hurjalta kun koivun latva tuli kohti. Tällä kertaa se ei yltänyt minuun.
Noista paksuoksaisista pölkyistä sai pihamaalle hienoja leikki -ja temppuratoja lapsille.
Mainio metsurijuttu Alpoaatokselta. Tällainen perinne on monilta jo kokonaan unohtunut ja monille se on aivan tuikituntematonta elämää.
Ihan hävettää, miten vähäpätöiseksi oma metsurinurani jäi. Muutaman kerran 15-vuotiaana joitakin vuosia vanhemman Hämäläisen Veikon kaverina Ristilammen takana. Ei tainnut minusta suurta apua olla. Ja ainoa kunnon muisto niistä kesäpäivistä on se, kun jäykistyin toljottamaan silmästä silmään puun takaa ilmestynyttä hirveä.
Kyllähän isoveljieni tarinoista hämäriä mielikuvia jäi. Miten kunnollinen halkomotti tehtiin (niin ettei Kymi-yhtiön pomo olisi uhannut heittää hattuaan liian harvan motin läpi)? Ja mikä oli mottiennätys, 12 mottia? Ei leipä helpolla metsätöissä irronnut, mutta ammattiylpeys oli luja ja sitä metsäradio vielä vapaa-aikana vahvisti.
Meillä tuon ajan ihmisillä on usein myös vahva tunneside luontoon ja metsään. Minullekin pieni metsätilkku on oma kaukomaansa, pyhä paikka, jolla on taianomainen vetovoima, sitä suurempi mitä enemmän ikää karttuu. Jotain siinä on ymmärtävinään muinaisaikojen luonnonpalvonnastakin, luonnosta elämää ylläpitävänä voimana.
Sattuipa tämä Alpoaatoksen juttu sopivasti silmääni.Kun
on meneillään meidän ja naapurin rajalla olevien kolmen
koivun tekeminen polttopuuksi. Nämä olivat noin 70 vuotta
vanhoja suurimman koivun ympärys mitta oli yli 2 metriä
kaksi niistä vähän sen alle, paksumpien oksien ympärys
mitta oli 25 sm. Metsätyö Koposen pojat aloittivat niiden
kaatamisen latvasta käsin. Hakkeeksi tehtiin ohuemmat
oksat ja paksumpien oksien latvat. Tähän saakka kaikki
oli meille helppoa ja kun puut sahattiin sopivan mittaisiksi
klapeiksi alkoi niitteen jälkeen halkomis savotta .Talvi on
siitä mukavaa aikaa kun puu on jäässä niin ne halkeavat
suhtkot helposti vaikka ovat oksaisiakin känttyröitä.
Kyllä tuo Fiskarssin painavin kirves ,on kyllä nasta peli
näihin hommiin ,yli 90% halkesi tällä, lopuille näytettiin
moottorisahaa ja klapikonetta. Kun ei ole tottunut normaalisti
tekemään tälläisiä hommia niin ekapäivän jälkeen paikat olivat
kuin olis saanut selkäänsä, mutta jo seuraavana päivänä homma
sujui mukavasti. Kyllähän näistäkin puistakin tuli mukava määrä
polttopuita joilla on sitten kun ne ovat kuivuneet mukava lämmitellä
takkaaja ja uunia.
Vanhat puut ainakin rakennusten lähellä olevat kannattais
ajoissa kaataa pois jos niissä on lahovikoja näin vältääkseen
suurempia vahinkoja.
Asiasta toiseen ensimmäinen juttuni jonka kirjoitin Värtsiin
27.12. 2010 oli Savotat tärkeässä roolissa.
Harvassa ovat miehet Värtsilässä, jotka ovat tehneet viululla 12 mottia halkoja.
Moottorisahalla kylläkin, minäkin voin ilmottautua tähän jengiin.
On ne olleet kovia poikia aikoinaan.. Tuntuu ihan uskomattomalta, että joku pokasahamies tekisi yli kymmentä mottia päivässä. Meillä pojilla taisi jäädä se neljä mottiakin haaveeksi, ja minulla kolme. Tosin vuosikymmeniä myöhemmin kuulin eräältä metsurilta, että toisille annettiin hyviäkin palstoja, ja poikaset saivat kerätä Ryösiöjoen ranta pusikkojen aisakoivuja. Mutta turha noita lukuja on vertailla. Olosuhteet ovat niin erilaisia. Kun on metri lunta tai muutama sentti niin on siinä eroa. Kiva kun on selvitty tänne asti kuka mitenkin.
Päivän motti määrät riippui puiden laadusta,siinä ei ehtinyt
käyttämään mitään lisä työvälineitä,ainoastaan saha ja kirves.
Jos koivut oli Alpon kuvissa näkyvän laatuisia,kyllä siinä
päivä meni pitkäksi noiden mottimäärien saavuttamiseksi,
sen ajan työvälineillä.
Kuvassa olevat konkelokoivut olivat pokasaha miehelle
sopivan paksuisia.
Metsurin hiljaisin työvaihe oli halkojen pinoaminen,oli hiljasta
kun huopatossu tehtaalla.
Toisilla oli taito saada se motti vähemmistä haloista kun toisella
ja pinossa ei ollut suuria rakoja.
NIKSI NIKSI, ENPÄ KERRO!!!!
NIKSI NIKSI, VAI ET KERRO KAIMA. Halkomotin teko tuli tutuksi,
jonka taidon sain perintönä isältäni.
Noiden kuvan konkelokoivujen historiaa hiukan..
Joku saattaa muistaa, kun joku vuosi sitten kirjoitin 4-osaisen artikkelin nimellä ”LATU” retkestäni Paavalinsaareen. Saaressahan oli saunamökki ja ”heteka” josta kerroin. Viimetalven retkelläni Paavaliin mökkiä ei enää ollut, se oli poltettu. Heteka oli tuotu istuimeksi rannan nuotiolle, jossa oli poltettu reilun kokoista nuotiota. Valmiit polttopuut lienevät loppuneet kun oli kaadettu pystypuita retkikirveellä. Ja nekin jäivät konkeloon. Surullista retkeilyä.
Nuo ”Latu” tarinat löytyvät 5.4.2013, 11.4.2013, 5.4.3014 ja 6.4.2014
Olimme Verkkolammilla vuonna 60 veljeni Onnin kanssa savotassa. Saimme palstan rinteestä, mikä ei muille ollut kelvannut. Saatiin kuitenkin taksoja neuvoteltua vähän paremmaksi ja hyvä tili siitä kuitenkin tuli. Pokasaha aikana ei kovin hyville tienesteille päässyt, 3-4 mottia oli tavallinen määrä toki palstasta riippuen.