Perinteisiä novelleja
Sipola taitaa novellirakenteen
Pienen ihmisen asialla
Kalevi Sipola: Elämää tylympiä kohtaloita, Atrain kustannus
Sipolaa lukiessa muistuivat mieleen vanhat kirjallisuuspiirien opit novellirakenteesta. Pitää kehitellä teemaa, tehdä jossakin kohdassa käänne, päättää juttu loppuylläriin. Nykyisin on suosiossa lyhytproosa, josta novellirakenteita ei voi erottaa. Ehkä siinäkin on hyvät puolensa, ei sen puoleen. Kirjoittamisen kynnys ainakin madaltuu, kun pitkän proosan kurimus ja valkoisen paperin kammo ovat monelle lupaavalle jutunkertojalle se viimeinen niitti.
Novellissa Ne ei saa mua ikinä, pureudutaan nuoren miehen tilanteeseen, kun mielen tasapaino on järkkynyt ja vainoharhat tekevät elämästä helvettiä. Naisiakin on, mutta mitäs ne naiset mahtavat tilanteelle. Miehen kohtalo kulkee vääjäämättä kohti
umpikujaa, josta ei ole kuin yksi tie pois.
” Kadulla kääntyilin ja vilkuilin ympärilleni ja bussissa ravasin käytävää edestakaisin, tutkin penkkien välit ja hattuhyllyt; kaivelin roskakoritkin, mutta koskaan en onnistunut paljastamaan Niitä. Ne olivat pirullisen eteviä ennakoimaan kaikkia liikkeitäni; Niillä on laitteita, joilla pystyvät suggestoimaan minua ja lukemaan ajatukseni. Joskus makasin yöllä tuntikausia jäykkänä ja kuuntelin, kun ne asensivat mikrofoneja ja objekteja ja ties mitä;”…
Sipolan kieli on tarkkavainuista ja hänen tekstiinsä tekee mieli tutustua vielä ensi lukemisen jälkeenkin. Usein kysymyksessä on ns. ”viimeinen ranta” ja ihmiset ovat jollakin tapaa ressukoita tai menossa aukkoon, josta ei näy valoa.
Joskus novellit nivoutuvat yhteen henkilöhahmojensa kautta. Niin on mm. jutussa Peili, jossa esiintyy sama nimismies Kovalainen kuin Ystävyyden hinta novellissa. Peilissä Kovalainen joutuu selvittämään lentomaniasta kärsivää poikaa, joka riekkuu katolla hengenvaarassa. Novellin kliimaksi, joka on Sipolan tyylin mukaisesti jutun lopussa on melkoinen.
Että mitä? Hyviä perinteisiä novelleja, runollisiakin ja fantasialla ryyditettyjä. Tällaiselle ”wanhan novellirakenteen” diggarille Sipola näyttäytyy todella varteenotettavana tulkkina henkilöilleen. Hänen novellinsa ovat toisaalta lukijaystävällisiä ja sinänsä eivät nykyarvostuksen mukaan nouse sfäääreihin.
Jouko Varonen
On niitä varmaan tutkittu ja käytetty ”novellirakenteita”ja muita sellaisia. Mutta ne taitavat olla oikeita kirjailijoita varten. Tuli vain mieleeni seuraavanlainen vertaus: Minäkin kirjoittelen säännöllisen epäsäännöllisesti tähän lehteen. Minusta se on hauskaa puuhaa ja joskus on tietysti ihan asiaakin. Eläkkeellä aika kuluu rattoisasti.Niinpä vertaisin itseäni iskelmäntekilöihin ja kaikenmaailman rallinikkareihin. Jos osaisin kirjoittaa niinkuin pitäisi. voisin verrata itseänä vaikkapa klassisen musiikin säveltäjiin.
Monien olen kuullut sanovan, ettei muka osaa kirjoittaa. Kyllä näille renkutustasoisillekin kirjoituksille lukijoita riittää. Mukaan vaan rohkeasti!
Irenen kommenttiin liittyen
Mieleeni on jäänyt elävästi parin vuoden takaiselta sukukirjakurssilta opettajana toimineen filosofian tohtori Jukka Partasen lausahdus ”Kirjoittamaan oppii kirjoittamalla”
Kylläpä Irene adjektiivin löysit: renkutustasoinen!
Kyllä näistä Värtsin teksteistä oopperaan libreton saisi!
En ole käynyt millään kirjoituskurssilla tai kuullut mistään miten pitäisi kirjoittaa . Se on onni. Jos tietäisin miten pitäisi kirjoittaa olisi luultavasti valtaosa kirjoituksistani jäänyt kirjoittamatta. Kansakoulun ainekirjoituksetkin jäivät kummailemaan mieleen isompina tai pienempinä traumoina. Vaikka joskus olisi ollut mukavaakin kerrottavaa ainekirjoituksissa, niin punakynä oli huomannut vain kirjoitusvirheet. Mielestäni sisällöllä ei silloin ollut juuri mitään merkitystä. Hyvä että on tuollainen renkutustaso.. Se tosin hajahtaa hiukan joltain halventavalta.. tai jotain sinne päin. Niinkuin ”rillumarei” kulttuuri. Olisiko ajatus ”kirjoittaa luonnon renona” jotain sinne päin.
Mie ainakin tykkeen, että jokaisella
Värtsin kirjoittajalla on oma tyylinsä
ja tarinansa.
Jos oikein ammatikseen kirjoittaa, niin
tottakai on hyvä tietää rakenteet sun muut
muotoseikat. Ja jos ja kun kirjan ottaa
käteensä, lukijan odotukset ovat aivan
erilaiset kuin (verkko) lehteä lukiessa.
Toivotaan, että meille vanhoille ja
uusille, vapaa-ajan kirjoittajille ei koidu elämää
tylympää koht(aloa)elua.
Rillumarei-kulttuuri on hyvä kulttuuri, ihan parasta.
Rillumarei on ainakin kaukana kaikesta pönötyksestä. Helismaa, Rautavaara, Pakarinen, oikeita immeisiä ja heitähän me muistelemme.
Just, jos vaan meijän kaapista löytyy elokuva Kulkuri ja joutsen, se katotaan pikapuoliin.
Mie kun kirjoitin aineen ”Joululomalla”, niin Teuvo Vatanen palauttaessaan juttua sanoi, että Joukokin käy
näköjään joulukuusella yhdellä uulla. 🙂
Nyt tammikuussa alkavat Joensuun seudulla Kansalaisopiston Luovankirjoittamisen
ryhmät. Siellä näyttää olevan tarjolla runon, draaman, muistelmien ja dekkarin. opetusta.
Osaavat opettajat ovat olleet niissä ryhmissä, joissa olen itse ollut mukana.
Opiskelijat ovat olleet elämän eri alueilta tulleita, nuorista iäkkäämpiin ihmisiin.
Huomasin keskeneräisiä juttujani katsellessa, että täytyisi tehdä taas jotain asian eteen.
Omasta aktiivisuudesta on sitten kuitenkin paljon kiinni.
Hi Viven, thanks for your comment, yes we still have the sewing kit transfers it will be up on the site in the next couple of weeks. If you didnt already have it and you wanted one before then just drop me an email x