Koulumatka

Olen joka päivä yrittänyt tehdä korttelikierroksen siinä toivossa, että vuosia sitten ostetut ja ”komerossa kutistuneet” housut mahtuisivat joskus vyötäröltä kiinni, eikä tarvitsisi jatkuvasti olla uusia pöksyjä ostelemassa. Se sovituskopissa äheltäminen kun on minusta tosi hikistä hommaa. Niinpä muutama päivä sitten kuljin porilaisen koulun ohi ja ihmettelin sitä moottoripyörien ja mopoautojen määrää kadunvarsilla. Siinä tuli omat kouluajat ja varsinkin koulumatkat mieleen.

Sodan jälkeen Tohmajärvellä ei ollut vielä oppikoulua, joten oli jatkettava koulunkäyntiä Joensuussa. Värtsilän keskikoulusta oli tullut Joensuun keskikoulu, joka toimi tyttölyseon tiloissa iltapäivisin. Aluksi yritin asua eräässä leipurin perheessä parin muun koulutoverini kanssa, mutta koti-ikävä ja nälkä kuitenkin pakottivat palaamaan kotiin. En ollut vielä sen ikäinen, että olisin täysin pystynyt huolehtimaan itsestäni. Ostettiin koululaislippu rautateille, ja rupesin käymään junalla koulua.

Juna lähti Tohmajärveltä kymmeneltä. Tikkalassa kului sen verran aikaa, että veturille juotettiin vettä. Syötettinköhän puitakin, sitä en muista. Asemia ja pysäkkejä Tohmajärven ja Joensuun välillä oli monia, ja matkaan kului aikaa parisen tuntia. Matkanvarrelta tuli junaan muitakin saman koulun oppilaita. Perillä jouduimme maleksimaan milloin missäkin kuppilassa ja odottelemaan koulun alkamista kello kaksi. Koulun päätyttyä puolikahdeksan oli taas kova kiire kello kahdeksalta lähtevään junaan. Kotona olin vasta kello kymmeneltä, ja niin oli kulunut tasan puoli vuorokautta koulunkäyntiin. Väsyneenä ja nälkäisenä ei jaksanut enää paneutua läksyjen lukuun. Aamullakin nukutti niin, että just ja just ehti junaan. Kerran kävikin, että olin myöhästyä junasta, mutta ystävällinen veturinkuljettaja pysäytti junan heti asemaltalähdön jälkeen ylikäytävän kohdalla ja otti pojan kyytiin. Matkalla yritin tehdä päivän koulutehtäviä, mutta eihän siitä mitään tahtonut tulla, kun piti kuunnella kanssamatkustajien turinoita. Sanotaan, että linja-autossa on tunnelmaa, mutta kyllä sitä joskus oli paikallisjunassakin.

Silloin sota-ajan jälkeen junissa kulki junapoliiseja, jotka tarkastivat matkustajien matkatavaroita. Minunkin reppuni tarkastettiin, ettei pojalla vaan ollut voikiloa kaupunkiin sukulaisille vietäväksi. Mustanpörssin kauppiaita yritettiin sillä tavoin saada kiikkiin.

lltaisin oli vaara, että nukahtaa ja ajaa kotiaseman ohi. Kerran heräsinkin Kaurilassa, joka oli silloinen pääteasema. Onneksi avulias rautatieläinen majoitti hätääntyneen ja itkeskelevän pojan kotiinsa. Aikaisin aamujunalla pääsin sitten kotiin, mutta kouluunmenijäksi minusta ei sinä päivänä enää ollut. Vanhempani olivat olleet kovasti huolissaan, kun minua ei kuulunut illalla kotiin. Ei ollut tavallisia puhelimiakaan vielä silloin saatikka kännyköitä.

Niin sitä selvittiin keskikoulun toisesta luokasta junaillen. Ei numerot todistuksessa kovin häävejä olleet, mutta pääsin kuitenkin kolmannelle. Seuraavat kouluvuodet asuin sitten Joensuussa, vain keskiviikkoisin kävin muonavarastoa täydentämässsä kotona ja tankkaamassa mahani täyteen. Maanantaiaamuisin kävin ostamassa meijeristä muutaman
päivän maitoannokseni, joka oli kuusi desiä päivässä. Ei silloin ollut jääkaappeja kodeissa, ja kyllä se maito siinä läkkipeelarissa loppuviikosta aika myrtyneeltä maistui. Onneksi margariini ja ruislimppu säilyivät syötävinä, ja vettä tuli hanasta. Siinä oli koulupojan ateria koulusta
tultua iltamyöhällä. Eivät muuten housutkaan kiristäneet siihen aikaan.

Sellaista se koulunkäynti ”enne vanahaa” oli.

P.s. Tämä on vaan taas tätä Masan henkilöhistoriaa, mutta
kun se ammoin koettu elämä tahtoo aina muhia tuolla kaljuuntuneen pääkuoren sisässä.

Pussinpohjan Masa

keskikoulu_1944

11 comments for “Koulumatka

  1. Henkilöhistoria on myös yleistä historiaa.Moni kulki silloin ennen hankalien matkojen takaa kouluun, opinhalu oli kova. Myös ruuanpuoli oli varmaan monella samantapainen.
    Läksyjenluvusta tuli mieleeni omat yritykseni. Kun koulu loppui,asetin ompelukoneen päälle kirjani ja aloin tehdä tehtäviä. Yleensä samaan aikaan tuli naapurin rouva tarinalle äitini kanssa. Mielenkiintoisiahan ne jutut olivat. Tee siinä sitten läksyjä! Tuokiot saattoivat olla parinkin tunnin mittaisia. Mökki oli pieni, Kamari vain verholla eritetty. Ei auttanut muu kuin istua ja odottaa, että jutun juuret ehtyisivät

  2. Henkilöhistorian perään ryhdytään usein haikailemaan
    vasta sitten kun kukaan ei ole siitä kertomassa. ”Olisinpa
    kuunnellut niitä juttuja ajallaan”, tuttu lause monelle.

    Eikä kukaan voi kertoa henkilöhistoriaansa siten, etteikö
    siihen liittyisi ajankuvaustakin. Monet, aiemmin tabuina
    pidetytyt asiat ovat nykyisin saaneet julkisuuutta, mutta
    pienten ja nuorten koululaisten vieraissa asumista voisi tutkia
    ja valottaa enemmänkin. Sehän oli varsin tavallista vielä
    viisikymmentäluvullakin.

  3. Hyvin kerrottuja koulumatkamuistoja.

    Nyt jälkeen päin monesti ihmetyttää, miten näistä selvittiin näinkin hyvin.

    Tästä muistui mieleeni, että minua lähes kymmenen vuotta vanhemmalla
    veljelläni oli vastaavanlainen koulumatka: puolivuorokautta tuli koulupäivälle
    pituutta hänelläkin.

    Minua ihmetyttää nykyisin maalla asuvana tämä koulujen lakkautusvimma,
    jonka vuoksi lapsia kuljetetaan kymmenien kilometrien päähän kotoa
    taksikyydeillä. Ei näistä aina säästöjä tule. Nykyisessä kotikunnassani
    lakkautettiin uudenveroisia kyläkouluja, jonka jälkeen huomattiin laskea
    kirkonkylän suureen kouluun menevät lapset, että kaikki eivät mahdukaan
    sinne ilman uudisrakennusta!

    Tämä kommenttini meni nyt vähän sivuraiteille.

  4. Kiitoksia Masalle. Nämä ovat arvokkaita tietoiskuja historiaan. Miksi muuten koulu alkoi niin myöhään?

  5. Olipa mukava lukea tuota Masan koulumuisteloa. Tempaisi minunkin mieleeni kouluaikaiset juna- ja linjurikyydit. Minä tosin aloin kulkea Joensuuhun kymmenkunta vuotta myöhemmin 50-luvun puolivälissä ja ihan eri suunnalta kuin Masa. Kotoa oli koulumatkaa rapiat neljäkymmentä kilometriä. Ensimmäisen ja toisenkin kouluvuoden muistelen asuneeni tätini luona vain parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista Liperin aseman lähellä. Junakyyti oli silloinkin jokapäiväistä. Sitten pyhänseuduksi aina kotiin. muutaman vuoden kuljin sitten kotoa käsin joko junassa tai linjurissa. Joskus matkaa tehtiin niin, että osa reissusta linjurilla ja Kontkalassa vaihdettiin junaan. Paluumatkalla toisin päin, ensin junalla ja loppumatka linjurilla. Niin tai näin, aamulla oli oltava hereillä kuuden aikoihin ja iltapäivällä ehdin kotiin neljän tuntumassa jos kyydit kulkivat ajallaan. Koulumatkan suhteen raskain ja värikkäin vuosi oli varmaankin se kun lyseon kolmasluokkalaisena kuljin junalla kotoa käsin koko matkan. Ristinpohjan pysäkille oli matkaa kolmisen kilometriä. Siitä sitten Helsingistä Joensuuhun kulkevaan aamujunaan, joka usein talvella oli myöhässä, joskun jopa tunteja. Iltapäivällä sitten sama matka takaisinpäin junassa ja pysäkiltä se reilun puolen tunnin kävelymatka kotiin. Hyvillä keleillä fillari oli oiva apu. Lauletaan, että linja-autossa ompi tunnelmaa. Olen senkin koululaisena ja myöhemminkin nähnyt, mutta tunnelmaa oli junassakin. Varsinkin markkinapäivinä oli väkeä niin ettei aina löytynyt istumapaikkaakaan. Ja tunnelmaa riitti. Junissa oli paljon kouluaisia ja muita kulkijoita ja höyryjunakin pysähtyi joka seisakkeella jos mukaan tulijoita tai pois jääviä vain oli. Nyt sitten seisakkeet, pysäkit ja pienet asematkin on poistettu.

    Samassa junassa kulki koululaisia pidemmältäkin matkalta, mutta ne olivat muistini mukaan rautatieläisten lapsia, joiden ei tarvinnut kulkea kilometrejä asemlle junaan noustakseen.

    Olen tainnut jotakin tästä kertoa jo aikaisemminkin. Jos niin muistatte niin tulipahan kerratuksi.

    Seppo

  6. Terve,Alpoaatos!

    Koulu alkoi niin myöhään, koska koulutilat olivat tyttölyseon käytössä klo 14 saakka.

  7. Kiitos Masa. Eikö nuo silloiset koulukyydit vaikuttaneet mitään?
    Minähän huomaan olleeni ihan etuoikeutettu kun sain asua lapsuuteni Värtsilässä. Melkein kaiken keskuksessa. Oli vain kilometrin kävely Patsolan kouluun. Sen korkeampaan koulutukseen ei ollut mahdollisuuksia, mutta elämä on tullut kahlattua melkein läpi melkolailla tyytyväisin mielin.

  8. Evi Laakkosen tunnistin kuvasta.
    Samaa iltakoulua kävin kuin Masakin, tyttölyseolaisten pölyt vain pöllysivät , kun aloitimme iltakoulumme ja tytöt ryntäsivät portaikossa vastaamme. Kyllä sitä on monesti miettinyt, miten ne vuodet vaan selvittiin. Kotoa viikonloppuevääksi ruisleipää, maitoa ja voita. Loppuviikolla ostettiin Aarnion kaupasta piimää siihen maitopeilariin. Lauantaisin koulun jälkeen junaan, Tikkalan aseman kioskilta ostettiin viimeisillä pennosilla suurimpaan nälkään suuret munkkirinkilät junan tankatessa puita ja vettä veturiin. Akuankka-lehti kiersi vuoron perään itsekullakin, se ahmittiin, joku oli sen saanut hankittua. Äidin paistamat piirakat ja sauna mielessä kurkittiin junasta Niiralassa, olisiko isä vastassa hevosella, vai jouduttaisiinko kävelemään muutaman kilometrin matka kotiin. Meillä oli veljeni kanssa 4 vuotta vuokraemäntänä Stiina-mummo, jonka pienessä tuvassa kolmisin asustimme. Hän oli uskovainen ja luki suurta raamattuaan läpi aina uudestaan keinussa istuen. Hyvää hyvyyttään laittoi meille ruokaa, se ei kuulunut vuokraan, mutta usein oli paistettuja perunoita tms päiväruuaksi ja mustikkasoppaa palan painikkeeksi illalla. Kouluruokaa ei ollut, eväspalaset vain. Hyvällä muistan häntä vieläkin.

  9. Olihan se kokemus. Itsekin aloitin asumisen 10-vuotiaana vieraalla paikkakunnalla koulunkäynnin takia. Nälkä ja ikävä ei ole enää, noihin aikoihin. Kasvatti kuitenkin nykyiseen perustyytyväisyyteen, ehkä. Kotiseuturakkautta kuitenkin kasvattaen ja sisukkuutta lisäten. Ihan ilmeisen vastaavasti kuten kertomuksen ja kommenttien vaativat koulumatkat. Kukapa tietää, mikä on aina parhaaksi pitkässä juoksussa. Olette selviytyjiä omasta ansiostanne, kuten muutkin lukijat, kiitos siitä ja mainiota jatkoa.

  10. Murrosikäiseltä, sotaorvolta tytöltä olivat rahat loppuneet jonkin
    yllättävän menoerän vuoksi koulukortteerissa asuessa
    niin tyystin, ettei varaa ollut edes postimerkkiin.
    Eli hän ei voinut lähettää kirjettä kotiin kertoakseen tilanteesta.

    Niinpä tyttö pisteli lauantaina, koulun päätyttyä,
    reilut viisikymmentä kilometriä jalkapatikassa kotimökilleen,
    senaikaisia hiekkateitä pitkin. Vaikka mutkia oli matkassa, niin
    aikoinaan valmistui sitten lääkäriksi, joten samanlaista tilannetta
    tuskin on aikuisena tullut vastaan.

    En ole tullut kysyneeksi häneltä, eikö kortteeritalon
    rouva, tai joku samassa paikassa asuva koululainen, tai
    peräti opettaja olisi voinut auttaa? Ilmeisesti ei ollut helppoa
    kertoa ahdingosta kenellekkään. Mekin olisimme asuneet
    vain seitsemän kilometrin päässä.

  11. Vuokratiloissa toimi moni muukin koulu aikoinaa. Kannaksen Yhteislyseo oli vuokralla Lahden Lyseon tiloissa. Muistan oppitunnin eteisessä, jonka läpi kulki jatkuvasti joku.Siihenkin tottui, eikä kulkijoihin juuri huomiota kiinnittänyt.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *