Pannun Porinaa

Kuinkahan usein olenkaan pyyhkinyt pölyjä kolmesta kuparisesta kahvipannusta ­ tosin nykyisin vain pari kertaa vuodessa. Kun pannut olivat vielä jokapäiväisessä käytössä lapsuudenkodissani, niitä kuurattiin Sampo ­ merkkisellä kuparinkiillotusaineella melkein joka viikkosiivouksen yhteydessä. Tämä puuha kuului lapsille, vaikka se kostutettava jauhe näppejä kirvelikin. Ja vielä sittenkin, kun kuparipannut olivat siirtyneet jo vanhuudenlepoon keittiön avohyllylle, ne kiillotettiin säännöllisesti, niin että niiden kyljestä voi melkein nähdä kuvajaisensa.

Onko leipää?

Voi sitä harmin paikkaa jos emäntä pannua pestessään huomasi, että sisäpuolen tinaus on rikkoutunut. Silloin tarvittiin tinuria, ilmeisesti sellainen ammattikunta oli tuolloin vielä voimissaan. Kolme perintöpannuani ovat kaikki erikokoisia. On Iso, Keskikokoinen ja Pieni. Muistelen, että se Keskikokoinen olisi Mari­mummon peruja.

Siitäpä ajatus lipsahtaakin evakkoaikoihin Laihian Jokikylään. Monet korvikkeet lie silläkin pannulla keitelty, eikä juojien mieli ole aina mettä keittänyt, vierailla mailla, oudoilla ovilla. Tosin kaffepannun äärellä on ollut hyvä tutustua paikkakuntalaisiin, varsinkin jos kahvileipänä oli karjalanpiirakoita.

Muistan yhden emäntien kesken rotiutuneen riidan. Evakkopaikan naiset kysyivät talon emännältä lupaa paistaa piirakoita. Emäntä totesi, että tuolla sivupöydällä meillä on pruukattu leipoa. Vaan eipä karjalaisemännät arvanneet kääntää seinustalla seisseen pöydän kantta nurin päin. Siitäkös syntyi melkoinen kalabaliikki. Me lapset pakenimme hädissämme äidin helmoihin. Mutta kun piirakat oli saatu sulalla voilla voidelluiksi, sulivat kaikkien suut jo hymyyn niitä maistellessa.

Pälkjärven seurakunta lakkautettiin vasta myöhemmin. Niinpä seurakunnan viimeinen kirkkoherra, Veikko Korvenheimo, katsoi kunnia­asiakseen vierailla silloin tällöin entisten seurakuntalaistensa kodeissa. Päivänä muutamana hän tuli yllättäen Mari­mummon vinttikamariin. Mummo kattoi korvikkeet merkatulle ruusupöytäliinalleen kesäkukka­aiheisten kahvikuppien kera. Varmaan paras pannumyssykin asetelttiin kahvikaisaa lämmittämään. Mutta lienee sielunpaimen toivonut hieman toisenlaista tarjoilua, koska kirjoitti vieraskirjaan: ”Lapset, onko teillä leipää?”

Sattuipa sellainenkin ihme, että kun setäni meni heti sotien jälkeen naimisiin Laihialla (morsian oli paikallisia talontyttäriä), niin evakkopaikkamme isäntä takoi suuren suuren kuparipannun lahjaksi hääparille. Pannu saattoi olla peräti 8­10 litran vetoinen ja sen kanteen ja yläosaan on pakotettu kukkakuvioita. Sama patinoitunut jätti­pannu on tallella serkkuni kesäpaikassa, lähellä synnyinsijojaan.

Suolaa haavoihin

Kyllä kirveli näppejäni eräänä kuumana kesänä, kun anoppilassa kahvia puuhellalla keitellessäni emalipannun nokasta purskahti kuumaa soroppia suoraan sormille. Ennen kuin ehdin kieltelemään, anoppi suolasi sormeni, näin kai palovammoja tuolloin joissakin paikoin hoidettiin. Tuska oli melkein sietämätön ja niinpä naapurin emäntä viimeisteli lääkityksen voitelemalla nyt jo kypsiä nakkimakkaroita muistuttaneet sormet kananmunan keltuaisella. Sormet paranivat ajallaan, mutta kauan se kesti.

Koska en juo kahvia, olen huono sitä keittämäänkin. Onneksi kaikensorttiset keittimet kurisevat meidän uusavuttomien apuna. Mutta kuparipannut jatkavat suosiotaan, nyt sisustuselementteinä. Telkkarin Huutokauppakeisarikin totesi, että hän aloittaa aina tilaisuuden kuparipannulla, jos sellainen sattuu myynnissä olemaan. Se ikäänkuin kirvoittaa kielenkantimet. Mutta näitä kolmea en kyllä meinaa myydä, vaikka minkälainen keisari tulisi kyselemään. Nyt nostan ne takaisin eteisaulan lankkuhyllylle pölyttymään.

PS

Muistinvirkistykseksi mainittakoon, että Suomen puolelle jäänyt kapea kaistale Pälkjärven pitäjästä liitettiin Tohmajärveen 1946. Kuvassa perinnetavarapöytä Pälkjärven pitäjäseuran tarinaillassa, kuvan on napannut Tarmo Parvela. Emalipannu on Lissu Kaivolehdon albumista, se on samanlainen kuin anopin emalipannu.

Teksti: Tellervo