Luostarin puutarhassa

Pälkjärven pitäjäseuran jo perinteisksi muodostunut syysretki suuntautui tällä kertaa kahteen Heinävedellä sijaitsevaan luostariin, Lintulaan ja Uusi-Valamoon. Vaikka aamu oli koleahko, bussissa vallitsi lämmin tunnelma. Olimmehan kaikki neljäkymmentä ”pyhiinvaeltajaa” jo ennestään toisillemme tuttuja, tai jos emme olleet, pianhan sitä karjalaiseen tapaan tutustuttiin. Muutama henkilö tuli paikan päälle omalla autollaan.

Lintulassa

Kun Varistaipaleen idyllinen kanavamiljöö oli ylitetty, odottava tunnelma bussissa tiivistyi. Vaikka monet olivat käyneet Valamossa useitakin kertoja, tutustuminen Lintulan nunnaluostariin oli ainakin itselleni uutta ja ihmeellistä. Karjalankannakselle jääneen alkuperäisen Lintulan luostarin puistossa olimme tosin vierailleet eräällä seuramme retkellä, silloin siellä ei ollut enää luostarin aikaisia rakennuksia jäljellä.

Meille oli varattu opastettu kierros, joten luostarin igumeni tuli meitä portille saakka vastaan. Tutustumiskohteeme oli valoisa, arkkitehti Vilho Suonmaan suunnittelema kirkko. Olin jo kiinnittänyt huomioni kirkkorakennuksen ulkopuolella kukoistaviin ruusuihin ja muihin istutuksiin, kuin myös sisääntuloaulan ikkunapenkin orkideoihin ja sinisiin soilikkeihin. Pyhäkön rauhassa ihailin alttarimaljakoiden taidokkaita kukka-asetelmia, niissä tunnistin ainakin malvaa, ruiskaunokkia ja hajuhernettä.

Saimme perusteellisen katsauksen Lintulan Pyhän Kolminaisuuden luostarin historiaan, evakkoaikaan ja uudelleen sijoittumiseen. Monien ikonien ohella tutustuimme Jerusalemin Jumalanäidin ihmeitätekevään ikoniin. Silläkin oli oma tarinansa.

Luostarin maatalous oli lopetettu kaksituhattaluvun alkupuolella, nyt yhdeksän sisaren tulolähteinä ovat kirkkotuohusten (kynttilät) valmistus ja matkailusta saadut tuotot.

Tunnin mittaisen esittelyn jälkeen siirryimme koivukujaa kulkien luostarin ihastuttavaan vanhaan pihapiiriin. Sielläkin perennapenkit hehkuivat vielä kukkaisloistossaan. Nunnilla on myös jonkin verran marja- ja yrttiviljelystä.

Pitkässä, vanhassa puurakennuksessa sijaitsevaan kahvioon kiersimme sivuovesta, keittiön kautta. Pääsisäänkäynnin yläpuolella oli ärhäkkä ampiaispesä jota sopi varoa. Tarjolla olleessa rahkapiirakassa oli mielestäni sama lempeä maku kuin oman mummolani ”piimäpiirakassa”.

 

Valamossa

Sää muuttui päivän mittaan jopa kesäisen oloiseksi. Kun katselin ympärilleni luostarin kartanolla opasta odotellessamme, mietin kuinka paljon Valamo ja sen ympäristö ovatkaan muuttuneet siitä, kun vierailin siellä ensimmäisen kerran seitsemänkymmentäluvun alkupuolella. Silloin olin suorastaan pettynyt, odotukset olivat kai liian suuret juuri luostarin puutarhan suhteen. Nyt tiedän, että alkuperäisen, Laatokan saaressa sijainneen Valamon luostarin kaksisataa munkkia käsittäneestä veljestöstä oli tuolloin jäljellä vain muutama iäkäs munkki. Tällä hetkellä tilanne on toinen, munkkeja on kaksitoista, keski-ikäkin siinä 50-60 vuotta. Vapaaehtoiset talkoolaisetkin ovat suureksi avuksi. Olosuhteiden kohentuminen näkyy joka puolella, niin rakennuksissa kuin ympäröivässä puistossakin.

Oppaamme, munkki Simeon oli huumorimiehiä. Vaikka istuimme koleahkossa kesäkirkossa kantavalla äänellä kerrotut Valamon luostarin vaiheet kiinnostivat kaikkia ja herättivät lisäkysymyksiä. Olimme kuuleet jo aikoinaan Karjalan tasavallassa, pienessä Kinnermäen kylässä käydessämme oppaan kertovan, että ikoni etsii oman paikkansa. Näin oli käynyt nykyisen Valamon sijainnin kohdallakin Heinäveden Papinniemessä, Saastamoisen kartanon mailla v 1940. Kartanon seinältä oli löytynyt alkuperäisen Valamon luostarin perustajien, pyhittäjäisien Sergei ja Herman Valamolaisen ikoni! Se katsottiin yhdeksi merkiksi siitä, että tämä voisi olla uuden luostarin kotipaikka.

Astelimme vielä suitsukkeentuoksuiseen pääkirkoonkin jossa hiljennyimme Konevitsan Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin ääreen. Munkki Simeon mainitsi, että rakennuksen sivuhuoneessa sijaitseva ”talvikirkko” on nykyisin liian pieni jotta siellä voitaisiin pitää palveluksia. Kurkistimme myös sinne, sillä siellä on joitakin Vanhan Valamon ikoneita.

Pääopas Simeon oli mukanamme kun siirryimme ruokailemaan kahvila-ravintola Trapesaan. Siellä seuramme jäsen, metsänhoitaja Esa Rouhiainen kertoi omia muistojaan Uuden Valamon metsäalueista jotka olivat kuuluneet ajallaan hänen hoitopiiriinsä. Hän esitteli meille myös kirjan: ”Papinniemen hovista Uusi-Valamon luostariksi”(Eino J Aro;1981). Hän ojensi kirjan munkki Simeonille muistoksi vierailustamme.

Viinituvassa

Päivä ei suinkaan ollut vielä pulkassa. Nyt siirryimme luostarin viinehtimöön, munkki Andreaksen oppilaiksi. Mietojen ja väkevien viinien tuotannolla on ollut merkittävä osa luostarilaitosten historiassa kautta aikojen. Niinpä Valamon luostari ja Hermannin Viinitila Oy ovat tehneet yhteistyötä jo vuosien ajan. 2014 on aloitettu myös luostariviskin valmistus, jota kypsytetään vähintäin kolme vuotta tammitynnyreissä. Valmista viskiä ei siis vielä ollut. Jutustelun lomassa saimme maistiaisia kolmesta eri viinilaadusta ja kuulimme, että Valamossa valmistetaan suuri osa kirkkojen ehtoollisviineistä.

Valamon esittelylehtisessä kerrotaan, että kotiinviemisiksi saa muutakin kuin levänneen ja virkistyneen mielen. Niinpä kiiruhdimme vielä tutustumaan Myymälä Tuohuksen valikoimiin. Pois lähtiessä näimme parkkipaikalla ainakin kolme muuta matkailubussia. Emme olleet siis ainoita Valamon vierailijoita tuona kuulakkaana syyspäivänä.

Puuristejä ja grobuja

Tällä retkellä emme ehtineet Valamon hautausmaalle emmekä rukousmetsään. Siellä vierailu teki minuun ensimmäisellä kerralla syvän vaikutuksen. Kun veljestö joutui rakkaasta Valamonsaarestaan evakkoon, heitä kuoli kymmenittäin lyhyellä aikavälillä.

Tapoihin kuuluu, että vieressä on aina avonainen hauta odottamassa seuraavaa Tuonpuoleisiin siirtyjää. Vaikka hautausmaa on tarkoitettu pääasiassa luostarikilvoittelijoille sieltä löytyy muutama luostarin ystävänkin leposija. Heistä tunnetuimpia lienevät kirjailijat Pentti Saarikoski ja Elina Karjalainen. Ihmeeksi laskisin senkin, että Isä-Akaki saavutti 110 vuoden korkean iän. Hän oli kuollessaan Pohjoismaiden vanhin asukas.

Paluumatkalla tapailin mielessäni Albert Ketelbeyn orkesteriteosta ”Luostarin puutarhassa”. Se on erittäin toivottu radio-ohjelmissa ympäri maailman. Tästä savon puolelle suuntautuneesta luostariretkestämme jäi täyteläinen jälkimaku. Aivan kuin olisimme käyneet jossain etäämpänäkin.

Teksti: Tellervo

Kuvat: Maija Boshkov