Tuntemattoman sotilaan Huoltotie, Kuva OP/2012
Tässä sarjassa käsittelen nuoruuteni lähivaruskuntia naisnäkökulmasta. Sama kirjoitus on lähetetty arkistoitavaksi ja tutkijoiden käyttöön kirjoituskampanjaan jossa kerätään muisteluksia Pohjois-Karjalan varuskunnista.
Kun nuoren miehen ujoimman
Hieman minua vanhempi serkkuni, joka asui Liperissä, kävi armeijansa vuonna 1958 Kontiolahdella. Hänellä oli moottoripyörä jolla hän pyyhälsi lomille. Eräänä sateisena lauantaina minäkin olin mummolassamme Viinijärvellä kun Tapsa-serkku pörräsi pihaan, takapenkillään toinen moku samasta palvelupaikasta.
Tämä puheliaan Tapsan kaveri oli hiljainen, sanaakaan en kuullut hänen puhua pukahtavan sinä yönseutuna jonka he mummolassani oleilivat. Aloin olla itsekin jo neito-iässä ja ”kyllä minä niin mieleni pahoitin” kun pojat eivät malttaneet olla koko lauantai-iltaa seurassamme vaan lähtivät jonnekin varttuneempia tyttöjä katsastelemaan.
Kylläpä hämmästyin kun muutaman vuoden kuluttua näin tämän saman ujon nuorukaisen lehtien palstoilla. Pian hänestä kehkeytyikin eräs maamme eturivin miesnäyttelijä. Koska hän on sitä vieläkin, voinen mainita että tuo ujoksi luulemani nuorukainen oli Antti Litja.
Ohi on, ohi on, ohi on
Elettiin syksyä 1959. Sää ei olisi voinut olla harmaampi kuin se oli tuona loskasateisena lokakuun päivänä jolloin istuin tyttökaverini Ritvan kanssa Keskuskujan Meijerin baarissa kytistämässä armeijaan lähteviä poikia. Tai enhän minä heitä varsinaisesti kytistänyt. Olin vain esiliinana Ritvalle koska Make, johon Ritu oli salaisesti ihastunut, oli armeijaan lähdössä.
Istuimme isojen ikkunoiden ääressä josta oli hyvä seurata kujalla eestaas jenkkikassit kädessään källäileviä nuorukaisia. Jotkut heistä poikkesivat baarin sisätiloihinkin. En muista, näimmekö kyseisestä Makesta vilaustakaan, mutta tulevan puolisoni olisin nähnyt jos olisin osannut katsoa sillä silmällä.
Kun tapasin tämän Värtsilän pojan vuosia myöhemmin, päättelimme, että olemme olleet samaan aikaan samassa paikassa. Hän oli silloin lähdössä vapaaehtoisena Onttolan rajajääkärikomppaniaan ja olivat pistäytyneet saman pitäjän pojan kanssa Meijerin baarissa linja-autoa odotellessaan.
Eivät ainoastaan sotaväessä olevat pojat pitäneet aamukampaa. Kyllä sellaisetkin tytöt joiden poikakaverit olivat palveluksessa, merkkasivat päivät tarkasti teini-kalenteriinsa. Mutta jos suoraan sanon, niin tuohon maailmanaikaan ikäluokkani tytöt pitivät jopa häpeällisenä seurustelua mokujen kanssa!
Sama kaiku on askelten
Tyttäremme pojat alkavat olla armeijaikäisiä. Puoliksi leikillämme me isovanhemmat puhuimme jo vuosia sitten, että pyrkikää sitten tänne Pohjois-Karjalaan varusmiespalvelustanne suorittamaan. Vaan eipä ole enää ainakaan Kontiorantaan tulemista.
Niiinpä vanhin poika astuikin palvelukseen Kajaanissa. Tietyssä mielessä ympyrä sulkeutui. Minun isäni suoritti asevelvollisuutensa Salmin sotilaspiiriin kuuluneessa Pitkärannassa vuonna 1935, mutta hän oli Kajaanissa taistelulähettikurssilla 4.2. – 4.4. 1936.
Pitkärannan varuskunta menetettiin seitsemän vuosikymmentä sitten. Myös kuuluisa Ylämyllyn paloaukea ja Kollaan Vasama Kontiorannassa ovat siirtyneet muistojen joukkoon. Eläkäämme toivossa, että edes Onttolan perinteikäs varuskunta säilyisi täällä itä-rajan tuntumassa.
Nyt siis Kajaanin prikaati kävi vannomassa sotilasvalan Ilomantsissa, ikään kuin aloittamassa viikonloppuna vietettävien Ilomantsin torjuntataisteluiden vuosijuhlaa. Ilomantsin taistelut käytiin 26.7. – 13.8.1944. Isä ehti olla niissäkin mukana.
Tellervo
Tellervo, hienoa ajankuvaa nämä muisteluksesi mokuista.
Tuossa lopussa tuli pari yhtäläisyyttä isiemme välille. Minunkin isäni suoritti asevelvollisuutensa Pitkärannassa 3.5.1934-17.4.1935 ja oli Kajaanissa taistelulähettikurssilla 1.10-16.11.1935.
Isä osallistui myös Ilomantsin taisteluihin ”puolesta heimon ja maan”.
Hyvin olet tavoittanut silloisten nuorien neitosten
ajatusmaailman. Meijerinbaarissa tosiaan poikettiin
usein, minä vain Joensuussa käydessäni.
Oma isäni on vannonut sotilasvalan 10.6.1939, joten
urakkaa sitten olikin vuosikausiksi. Jos tuota sotilaspassia
osaan oikein tulkita, hän on lähtenyt Jatkosotaan Värtsilästä,
komppania 8:ssa. Itse hän elinaikanaan vaikeni noista tapahtumista lähes täysin; ”oli vain kylmä ja nälkä.”
Ja vain muutama viikko Ilomantsin torjunta-
taistelujen päätyttä ”evakkojen pitkä jono
tiellä vaelsi”….Monet heistä Värtsilän,
Kaurilan ja Tohmajärven kautta.
Siitäkin surumarssista tulee syyskuussa
70 vuotta.
Tänään on TV 1:llä elokuva Opri. Tuo
Kyllikki Mäntylän tekstiin perustuva
filmatisointi kertoo yhden yksinäisen
ihmisen sopeuttamisesta ja sopeutumisesta
uusiin elinolohin.
Ei näitä evakkojen ja sotiin osallistuneiden raskaita
kokemuksia ole syytä unohtaa. Monesti olen ajatellut,
että selviäisinkö itse vastaavista kokemuksista? En tiedä.
Karjalan heimo osoitti voimansa ja sitkeytensä uuteen
tilanteeseen sopeutuen, jopa melko hyvin.
Eilenkin juhlapuheissa mainittiin, ettei terapiaa ollut
tarjolla muuta kuin pöllimetsässä ja kivisillä pelloilla.
Kovia kokeneet ihmiset olivat toistensa tukena, myös silloiset
suuret suvut olivat voimavara siinä elämäntilanteessa.
”Maantie on kova kävellä ja kiväri on raskas kantaa, sun valvarivei, sun valvarivei kiväri on raskas kantaa.
Kun ei tiedä kenelle sen sydämensä antaa, sun valvarivei, sun valvarivei sen sydämensä antaa.
Lääkäri käänsi ja välskäri väänsi ja poika oli kelvollinen, sun valvarivei, sun valvarivei, ja poika oli kelvollinen.
Pojasta tehtiin kruunun joukkoon asevelvolline, sun valvarivei, sun valvarivei ja asevelvollinen.
Pojat kun viedään kenraalin eteen, niin ei saa olla jäässä, sun valvarivei, sun valvari vei, niin ei saa olla jäässä.
Vaan kiväri kirkas olalla ja pajunetti päässä sun valvarivei, sun valvarivei ja pajunetti päässä.
Eikä ne tiedä sivilit sen sotapojan taksaa, sun valvarivei, sun valvarivei sen sotapojan taksaa.
Sotapoika se tyttöjen silmissä kymmentä muuta vastaa, sun valvarivei, sun valvarivei kymmentä muuta vastaa.”
Minä olen säästänyt muutamien neitosten valokuvat,
jotka he olivat lähettäneet isälleni sinne jonnekin
”Muistoksi sinulle.” Sieviä tyttöjä ovat olleet.
Kalevi ”herätti eloon” tutun sotilaslaulun.
Tarinaa kirjoittaessani mietin väliotsikoita,
mutta tuota reipasta säveltä en saanut mieleeni –
olisin varmaan käyttänyt sitäkin.
*
Lissulle. Mielenkiintoista, että isämme ovat
olleet samoissa porukoissa, Lissu ja minä tutustuimme
vasta kymmenisen vuotta sitten toisiimme.
*
Maija-Liisa mainitsee isänsä albumin neitosten
kuvat. Aivan äskettäin näin lehdesssä kuolinilmoituksen
josta totesin, että tämän edesmenneen naisen nuoruudenkuva
löytyy isäni 1930-luvun albumista omistuskirjoituksella
varustettuna.
Moni minun ikäinen ja vähän vanhempikin on marssinut ja laulanut tätä marssilaulua. Kun marssilaulun osaa se ikäänkuin keventää marssimista, antaa siihen uutta rytmiä ja ryhtiä.
Meijerin baari Piimäkujalla oli aikansa suosikki.
Sitä on liikkeellä….
Mainitsin tässä jutussani ujon nuoren
miehen. Lukiessani tänään Hesarin kulttuurisivuja
huomasin pienen uutisen: Karukosken Mielensäpahoittaja
Torontoon.
Tuomas Kyrön romaaniin perustuva elokuva saa ensi-iltansa
Suomessa 5. syyskuuta. Toronton elokuvajuhlat järjestetään
4. – 14. syyskuuta.
*
Kun Tuomas Kyrö kirjoitti Mielensäpahoittajaa
radiolle hän toivoi lukijaksi Antti Litjaa
tai Oiva Lohtanderia. Litjahan sen roolin sitten
sai.
Tellervo, eihän siitä ole vasta kuin seitsemän vuotta kun tutustuttiin. Olin silloin eka kertaa Pälkjärvellä valkovuokkomatkalla.
Minullekin on jäänyt jokunen muisto mokuista omalta armeija-ajaltani. Olin 1960-luvun lopulla keittäjänä Santahaminan upseerikerholla ja siellä oli kaksi mokua keittiöapulaisena.
Oulusta oli ahkera poika Kylli, joka aikansa perunoita kuorittuaan kysyi joka kerta ”Joko piisaa?” Ennen kuin ehdin vastata, hän jatkoi ”Jos ei piisaa, niin puhutellaan Liisaa.”
Martti puolestaan oli laiska, mutta muuten oikein mukava poika. Hän otti usein torkut työpäivän aikana. Meni istumaan työpöydän päähän, asetti käsivarret tyynyksi pöydälle ja kallisti päänsä siihen ja oli kohta unessa.
Martti oli Laila Kinnusen pikkuveli. Laila ja Ville-Veikko olivat juuri niihin aikoihin menneet naimisiin. Marttikin on kuollut jo aikapäiviä sitten
Olipa taas sattuma. Edellisessä kommentissani eilen mainitsin Laila Kinnusen pikkuveljen Martin.
Tänään vaeltaessani Malmin hautausmaalla, osuin sattumalta Laila Kinnusen haudalle. Samaan hautaan on haudattu myös hänen vanhempansa ja kolme veljeä. Martti oli kuollut jo 1984.