Mokut muistoissamme, osa 1/2

“Lähes 500 alokasta vannoo valan Ilomantsissa”, uutisoi sanomalehti Karjalainen. Kyseessä on Kainuun prikaati jonka valatilaisuus oli Ilomantsissa perjantaina 8.8.2014. Kotiväkeä juhlaan oli ilmoittautunut 1700 henkilöä.

Aikaisemmin keväällä olin huomannut otsikon jossa kerrottiin, että kirjoituskampanjalla kerätään muistoja tutkijoiden käyttöön Pohjois-Karjalan kolmesta varuskunnasta (Kontioranta, Ylämylly, Onttola). Muisteluksia voi kirjoittaa myös varuskuntien vaikutuksesta lähiympäristöön.

Koska ajatukseni olivat – sattuneesta syystä – tänä vuonna palvelukseen astuneissa nuorukaisissa, innostuin minäkin kirjoittamaan ja lähettämään sinne omat muistinmuruseni nuoruuteni lähivaruskunnista. Tässä sama tarina hieman muunneltuna.

Sotapojat marssii, katukivet kilkkaa

motkut kuva osa 1

Hyppyrimäen portaat tulivat Onttolan varuskunnassa palvelleille tutuiksi. Syksyinen kuva OP/ 2013

Meille 1950-luvun nuorille harmaa-asuisten varusmiesten eli “mokujen” näkeminen oli arkipäivää, asuimmehan Join kaupungissa jota ympäröivät Kontiorannan, Onttolan ja Ylämyllyn varuskunnat.

Koska sotavuodetkin olivat lähellä, olimme tottuneetkin näkemään tietyn ikäluokan nuorukaiset enimmäkseen armeijan harmaissa. Eräälle naapurimme emännälle oli pojan sotaväkeen lähtö niin raskas koettelemus, että hän kiersi itku silmässä kertomassa kuinka hänen poikansa viedään sinne armeijaan tapettavaksi.

Kyynelsilmin sinne monet muutkin nuorukaiset tuolloin lähetettiin ja Armeijaan Lähtö ja Armeijasta Paluu olivat monellakin kulmakunnalla melkoisia tapahtumia, jopa railakkaankin juhlan aiheita. Myös Kutsuntaan Läksiäisistä olen kuullut puhuttavan.

Perheemme neljä vanhinta lasta olivat tyttöjä ja kun veljeni lähti vuorollaan armeijaan, olin itse jo muuttanut pois kotoa. Veljen armeijaanlähtö jännitti siinä mielessä, että hän halusi ja pääsikin Uttiin laskuvarjojoukkoihin. Se pisti miettimään, että uskaltaisinkohan samaan jos olisin poika. Naisillahan ei tuolloin ollut vielä armeijankäynti mahdollisuutta.

Kasarmimme eessä suuri portti on

Koska varuskunnat sijaitsivat lähietäisyydellä, oli minunkin luokallani Joensuun tyttölyseossa useitakin varuskunnissa asuvia lapsia. Melkein kävi kateeksi kun heidät tuotiin ja haettiin koulun pihamaalta joko synkän vihreänharmaalla linja-autolla taikka kuorma-autolla jonka lavalle oli pingoitettu pressukatos.

Kontiorannan varuskunnassa asuvasta kahdesta tytöstä muodostui minulle ja luokkatoverilleni Ailalle keskikouluaikaiset parhaat ystävät. Sanon heitä tässä Irmeliksi ja Pirkoksi. Irmelin isä oli vääpeli ja Pirkon isä soitti varuskunnan orkesterissa, hänen sotilasarvoaan en muista.

Luokallamme oli myös Marja-Leena, mutta hän oli enimmäkseen omissa oloissaan, lieneekö johtunut siitä että hänen isänsä oli jokin korkea-arvoismpi upseeri. Lisäksi hengailimme hieman myös yhteiskoulua käyvän Piritan kanssa, taisipa Aila olla hänen veljeensä Reinoon oikein ihastunutkin.

Kaikki edellä mainitut nimet olen muuttanut vaikka henkilöt ovatkin todellisia. Rinnakkaisluokilla oli myös ikäisiämme varuskunnan lapsia, muistan muutamia tyttöjä Ylämyllyltä ja Onttolastakin.

Mi illan pimetessä jää puiden varjohon

Pääsimme muutaman kerran Irmelin ja Pirkon koteihin yökylään. Menimme Kontiorantaan “Ruposen ruskeella”, sivullisia ei otettu armeijan kuljetusautoihin. Molempien kodit olivat uudehkoissa, matalissa paritaloissa ja sisustuskin oli hyvin samankaltainen. Ajan muotia olivat plyyshikankaiset seinägobeliinit ja niinpä kauriit joivat lähteestä useammankin varuskunta-kodin kammarin seinällä, raidallisilla sänkypeitoilla pedattujen hetekoiden taustalla.

Eräänä viikonloppuna Irmelin vanhemmat olivat matkoilla ja niin me tytöt saimme touhuta omiamme. Aivan aluksi maalasimme kyntemme kirkkaanpunaisiksi Irmelin äidin kenkämaalilla. Kun olimme kaunistautuneet tarpeeksi lähdimme käsikynkässä kikattaen kiertämään varuskunta-aluetta, kaikkialle ei kuitenkaan ollut menemistä, kieltomerkkejä ja esteitä oli useita. Mutta mäen rinteessä sijaitsevan Reinon kodin läheisyydessä kävimme vilkaisemassa josko hänestä näkyisi edes vilahdus. Eipä näkynyt!

Sen jälkeen menimme alueella sijainneeseen elokuvateatteriin. Alueen asukkailla piti olla sinne päästäkseen paperinen, nimellä varustettu “kulkulupa”, jota Ailalla ja minulla ei tietenkään ollut. Niinpä Aila sai Irmelin ja minä Pirkon kortin. Ovella seisova sotilashenkilö päästi isommat tytöt sisälle ilman tarkistusta, mutta minun “propuskani” hän halusi nähdä. Naama punaisena ojensin hänelle Pirkon kortin. Tarkastajan ilme ei värähtänytkään kun hän käänteli ja väänteli korttia, mutta joka tapauksessa minäkin pääsin elokuvasaliin jossa ei muita tyttöjä tainnut meidän lisäksemme ollakaan. Hädissäni ehdin jo kuvitella kuinka joudun petoksesta sotaoikeuden eteen.

Irmelin äiti oli sopinut varuskunnan keittiössä, että saisimme mennä sinne ruokailemaan varsinaisen ruoka-ajan ulkopuolella. Jotain ryynivelliähän siellä taisi olla ja ystävällinen emäntä toi vielä meille ylimääräiset lihaviipaleet seuraavan päivän, eli sunnuntain, ruokalistalta. Tiedä sitten olivatko ne varusmiehille vaiko päällystölle tarkoitetusta paistista.

Tellervo

Share

1 comment for “Mokut muistoissamme, osa 1/2

  1. Minäkin söin tänään Ilomantsissa kevyen kenttälounaan,
    joka käsitti nakkikeiton leipäpalasineen. Pääsin osallistumaan
    Jatkosodan päättymisen muistoksi järjestettyihin juhlallisuuksiin.
    Se oli vaikuttava tilaisuus. Lopuksi vielä oli kakkukahvit.

    Kysyimme Eduskunnan puhemies Heinäluomalta, että tulitko tänne
    autolla? Sanoi tulleensa ja huomanneensa saman kuin mekin,
    huonokuntoisen tien. Niinpä pyysimme muistamaan meitä noissa
    tieasioissa enemmän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *