Viimeinen tammukka

Se oli haasteen paikka kokeneellekin erämiehelle. Lassi kätyytteli norttia ja mietti, mikä on sopiva strategia.

– Se pitää koukata äkkiä, muuten vedetään vesiperä, hän jyrisi.
Suunnnitelma oli pian valmis. Hän alkoi esitellä sitä auliisti samalla kun katsoimme totisina eteemme levittäytyvää näkymää. Olihan se siistin näköinen paikka, hivenen liiankin siisti, varsinkin meidän oloisille jätkämiehille.
– Sinä meet Jore, Lassi osoitti töppösormellaan värähtämättä minuun. – Sinähän niitten metkut parhaiten tiedät, kun oot nuorempana
näitä duunannut.
– Joo joo joo, sovittu.
Arpa oli langennut, enkä pahemmin pistänyt hanttiin. Vanhana erämiehenä olin tottunut hoitamaan luottamustehtäviä.
– Me kaasutellaan tässä lippa silmillä ja kun nostat saaliin perälle, niin jää vain hiekkaa pitkät rivit ja meitä ei näy mailla ei halmeilla.
– E..enthäs, jos lähtee piipaa-auto perään. Mitäs sithen?
Mara oli saanut Lapin aksentin otettuaan pienet pohjat. Se oli sanonut, että on alkumatkasta takapenkkimies ja sompailee sitten vaikeilla teillä, kun tarvitaan tosi paatunutta kaaharia.
– Ite oot piipaa, jorahti Lassi. Se sai Maran hiljaiseksi.

Iskin kuin kommandomies, kuitenkin bondmaisella tyylikkyydellä ja hienostuneisuudella, kätkien superkykyni visusti etikettikulissiin.
– Holopainen, Huotari, Kiiskinen….Lapvetinen, Lahtinen…Mauri Lahtinen.
Tyttö hymyili kuin suurenkin löydön tehneenä.
– Häntä juuri tulin tapaamaan, sanoin ja väläytin hammaskruunuillani mahdollisimman luotettavan irvistyksen.
– Taitaa olla päivälevolla, mutta jos ette kauan, niin…
– Vähän muistellaan menneitä, ehkä tehdään pieni lenkki tuossa puistikossa.
– Hän saattaa olla vähän ärtyisä, yleensä on, ainakin vanhemmille nais… tuota hoitajille.
– Entäs nuoremmille?
– Tuota… tyttö punastui selvästi…miten sen sanoisin….
– Joo, minäpä tästä, sanoin, enkä jäänyt vaatimaan selityksen loppua.

– Jore, pelkele! ähkäisi Mauri. Se oli juuri ollut imemässä aamunuttunsa hihaa.
– Vielähän sinä tunnet, sanoin ja menin lähemmäs. Huomasin, että Maurin käsi hapuili patjan alta kätköä, veti sieltä litteän pullon.
– Nyt ei oo aikaa, sanoin ja aloin suputella suunnitelmia Maurin korvaan.
– Mutta minun undulaatit, kuka niitä syöttää? hän inisi.
– Vai undulaatit, ähkäisin. Samassa yksi niistä Maurin valkeista ”undulaateista” kulki ohi ja kurkisti huoneeseen. Suoristin ryhtiäni.

Puolen tunnin varoitusajalla sain Maurin kävelylle hoitsuista huolimatta. Ne roikkuivat Maurin hihassa, mutta tämä vain iski silmää.
– Hei hei Mauri-mussukka, huusi joku ovelta.
Autossa Mauri tuli katumapäälle, mutta kun sai ensimmäisen huikan, alkoi jo laulella, niinkuin ennen.
– Siultako muisti pätkii? sanoi Lassi.
– Lähelle ei oikein riitä, mutta perhana, miten pentuajat vielä kukkuu muistissa. Sekin kerta on jääny elävästi mieleen kun ensimmäisen kerran sain…
– No sen nyt muistaa jokainen, rähähti Mara.
– Mie muistan vielä toisenkii, virnuili Lassi. – Muttan sen jäläkeen alakaa sekottoo.
– …selekääni, jatkoi Mauri nolona.

Vähän aikaa ajelimme hiljaa, sitten Lassi, joka oli kuskina, tuumasi ykskantaan:
– Huomenna Lätäselle.
Olimme toki varmistaneet selustan. Ei miestä niin vain napata Ehtoorauhasta. Lassi pisti toimitusjohtajan puumerkkinsä kirjeeseen, jonka sepustimme yhdessä ylihoitajalle.

Ylihoitaja N. N.
Ehtoorauha

Minä, toimitusjohtaja L.A., lupaudun huolehtimaan hoidokistanne Mauri Lahtisesta. Iltalääkityksen annan aina sopivana ajankohtana.
Olen varannut sitä nestemäisenä mukaan ( reseptit hankin aiemmin vanhainkotinne lääkäriltä S.L:ltä, jonka kanssa olemme Rotary-klubissa
sopineet tästäkin loma-asiasta). Hakutapa, joka ei ollut aivan tavanomainen, johtui vain kiireisistä työajoistani, jotka vaativat
tietynlaisen byrokratian ohittamisen. Mahdollisissa tiedusteluissanne voinette kääntyä ylilääkäri S.L:n puoleen.

Kunnioittaen

Toimitusjohtaja
L.A.

Ja olihan Mauri saanut ennenkin viikon lomia, joskin yrityksen ja erehdyksen kautta vaivoin kinuttuaan. Piti nimittäin olla aina joku, joka kutsui vieraaksi, ja ne olivat Maurilta loppuneet yhtä aikaa viinan ja rahan kanssa. Ei jäänyt muuta kuin dementia ja tyhjä lompakko, ukkokodin hoitajat ja satuliikunta. Mutta nyt oltiin menossa taimenen ottoon niinkuin ennen. Mauri sai nuorena kosketuksen Ruijan pallakseenkin, mutta pelit ja vehkeet se pirulainen vei. Jätti kuitenkin jutunaiheet. Ja niitä me jokainen muistelimme, kun suunnittelimme Maurin kidnappaamista.

Muonion tietämiin asti Mauri oli vähän vaisulla päällä. Ensimmäisenä iltana saatiin juttu irtoamaan vain kunnon
pirtunapsuilla. Lassi oli varannut ”lääkettä” kunnolla mukaan. Johtajalle ei kelvannut kuin pikkusikari ja pirtu. Maran luumulikööri
jäi vielä odottamaan toista tilaisuutta. Maurin kieli liukastui Enontekiön kunnan paikkeilla, kun puurajat alkoivat vilahdella ja porotokka törmäsi örähdellen ja piereskellen keskelle väylää.
– Sen mie muistan hyvin, sanoi Mauri, kun kerran satuin samalle järvelle lappalaisen kanssa. Oli piru niin vihanen, niin vihanen.
– Ai mistä?
– No mistä, luuli minua saksalaiseksi.
– Jaa no sehän selvittää…
– Sano jotta othanko poropuukon vai lähetkö.
– No ottiko?
– Ei ottanu. Mie kerkesin lepytellä.
– Mitä sanoit?
– Sanoin, jotta jos oisin nähny saksalaisia tällä järvellä oisin jo ne hukuttanu ensimmäiseks.
– Sekö riitti?
– Ukko tempaisi pullon ja sano: ” Juuvhan miun viinat ensin.”
– Ja joitte.
– Juotiin ja sitten viskelin haspelilla.
– Saitko?
– Nelikilosen hauven. Rupesin siltä lappalaiselta kyselemään, että mitenkä se paistetaan.
– Neuvoko?
– Neuvo. Sano, jotta pane ensin puita ristiin. Sitten se puhistettu hauki niihen päälle ja vielä päällimmäiseksi puita ristiin.
Sitten käski pistää tulen.
– Kypsykö hyvin?
– Mie lopulta huomasin, että se alakaa mustuu, mutta lappalainen vain sanoo: ” Ei ole kysthä vielä, ei ole kysthä.” Hauki alkoi jo hiiltyä ja se vain sanoo: ” Ei oo vielä kysthä.” Mie sanoin sille, että sulla taitaa olla piässä kysthä, mutta se ei sitä ymmärtänyt virnuili vain. Silloin se oli jo hiilenä se hauki.
– Poltit hauen?
– Sitähän se lappalainen oli odottanutkin. Tempasi repustaan suolattua merilohta ja savuporoa. Alettiin ottaa suolapalaa. Sanoi: ”Jänkhäkoira ei ole koskhaan kysthä.” Naurettiin sitä ja ryypättiin aamuun asti ja välillä vilkuiltiin, tulisiko saksalaisia. Mutta ei niitä tullut.

Kun Mauri pääsi ennenvanhaan jutun päästä kiinni, sitä ei lopettanut kukaan, eikä senpuoleen halunnutkaan. Nytkin se tapaili uutta tarinaa, mutta sitten alkoi imeskellä villapaitansa hihaa ja muutti muihin maailmoihin. Me katsoimme Maran kanssa takapenkillä silmäkkäin, vähän säälien. Ei tehnyt mieli virnuilla. Illalla ajoimme Lätäsen varteen metsäautotietä ja suunnistimme kohti Aatsaa.
Maurillakin näytti vielä olevan voimia varastossa, mihinkäs ne nuorena hankitut muskelit olisivat kuusikymppiseltä sulaneet.
Illalla pistimme nuotion puron lähelle. Siinä oli kallionlouhosta ja kuivaa pengertä. Saimme teltannarut pingotetuksi kivien väliin ja vaivaiskoivunkäkkyröiden ympärille. Alkoi tuulla ja tihuutella vettä, mutta Lassilla oli meille oikein päästä pujotettavat sadeviitat, oman firman mainoksilla varustetut. Rupesimme piruuttaan keksimään aforismeja nuotiolla. Minä sen huvin aloitin, kun olin vähän verbaalin miehen maineessa:
– Elämä on kuin tunturin kiipeäminen, jos et alussa vouhota, jaksat vielä pystyttää lipun huipulle.
Tuo nyt ei ole vielä mitään, sanoi Mara ja kuittasi:
– Elämä on kuin banaani, jos heität siitä kuoret hittoon, joku liukastuu niihin.
Lassi pisti paremmaksi:
– Liukastumisesta puheenollen, raha on kuin poron paska. Jos sitä on paljon, siihen liukastuu.
Maurikin tikisti mietteen, kun oli istuttu vartti viimeisestä:
– Elämä on kuin Ruijan pallas, tottumattomalta se särkee pelit ja vehkeet, mutta kun sen saatanan saa veneeseen, niin liha on hyvä.

Mara sai siitä mieleen, että voitais vielä kokeilla purolla iltasyönti ja niin kokosimme hutjat, menimme muuodostelmassa kohti Lätäsen latvaveden monia polvekkeita. Siinä oli rannoilla pirullisia jalan mentäviä monttuja vaivaiskoivujen seassa, mutta me olimme jo oppineet niistä vaaroista selviytymään.
– Lassilla räppäsi ensimmäiseksi. Se oli keltamahainen ja pieni, mutta jupusi mahtavasti. Me toiset olimme tuskin laittaneet virveleitä kuntoon.
– Kato, perkele, sillan alle! suhisi Mauri. Se oli nähnyt tammukan lipuvan sinne.
Mauri kävi rähmälleen siltariu`uille kuin raakkujen keräilijä lautalle. Se tutki ja tutki. Me Maran kanssa seurasimme kunnioituksella. Mara suhahti: – Jos se piru sen tuosta raosta tartuttaa, niin ei saa ainakaan ylös.

Mauri katseli veden pohjaan. Hän näki, miten puron kivet olivat kuluneet joltisenkin pyöreiksi, välissä kiiltäviä, värikkäitä, puolijalokiviä. Rannassa oli vihreää limaista levää, mutta vain vähän. Tänne saasteet eivät olleet vielä pesiytyneet, vaikka niistä kuuli joka päivä. Oli Maurikin kuullut niistä juttuja ukkokodin televisiosta iltaisin. Mauri näki miten pieni purotaimen lipui rannemmas, sinne missä hyönteisiä tippui vaivaiskoivujen oksistosta veden pintaan ja sileät rantakivet muodostivat rajan tyynelle lahdelmalle. Kala näkyi selkeästi kirkkaassa vedessä. Sillä oli kellertävän pohjavärin päällä helakanpunaisia pilkkuja ja siinä seassa mustaa ja ruskeaa.
Sen pyrstön iskut olivat terhakat, kun se sujahti kivien välistä, hypähti vähän ilmaan, tavoitti hyönteistä, eikä erehtynyt. Mutta Maurille sanoi jokin vanha muistuma, että tässä tilanteessa pitää odottaa. Hän seurasi puron kirkkaita pyörteitä, kun se kilisi kivien lomasta. Joku roska putosi sillan alapinnasta puroon. Se kieppui pyörteessä. Taimen kävi tunnistamassa sen arvottomaksi.
Suuri tuli paikalle jäyhästi kuin kuninkaallinen. Mauri tiesi, että alajuoksulla on syvänteitä, joissa nämä kiloiset mieluusti majailevat. Hän arvasi sen liikkeistä, että se on nälkäinen. Mauri otti löysää siimaa ja solautti perhokoukun sillan rakosesta. Heti kala alkoi nousta vinoon asentoon. Mauri näki miten taimenen kiduskannet velloivat kuin palkeet ja suupielet välähtelivät sen tarkastellessa outoa, ilmassa roikkuvaa hyönteistä. Mauri kiersi vähän siimaa ja tanssitti perhoa. Kala innostui siitä ja tuli aivan lähelle, sitten äkkiä, rikkoi veden pinnan, roiskahti ja oli kiinni, valtava posaaminen, Mara kahlaa sillan viereen, kolhii päänsä, ottaa sitä kiduksista, kala potkii kuin porsas, minä ehdin tuskin tehdä mitään, Mara kantaa tammukan Maurille, Mauri pitää sitä kuin jalokiveä, punaisenruskeankeltaista, vahvaa kuin elämä, kiloista, pitää sitä niskasta tiukassa otteessa, se rauhoittuu, haukkoo henkeään, Mauri ottaa sen kämmenilleen kuin kultaharkon, astelee hitaasti rantaan, ojentaa sen veteen, läppää pyrstölle, sanoo:
– Mene.
Eikä kala kahta kehoitusta odota, lähtee ensin hitaasti, sitten toinnuttuaan, potkaisee voimalla, katoaa kuin harmaa salama, jatkaa vapaana kenties vielä pitkään, Maurin kala.

Mauri ei enää paljon heitellyt. Sille riitti yksi kunnon otti. Me muut nostimme kymmenkunta pientä siitä läheltä, mutta syömätarpeita enempää emme halunneet tällä kertaa. Keittelimme niitä kattilassa ja söimme perunoiden kanssa kunnon taimensopan.
Seuraavana päivänä otimme suolakalat heti aamuneljän aikoihin.
Mauri sanoi, että hän nukuskelee vielä teltassa kun tuntuu uni olevan maullaan ja mäkäröiden ropina teltan välikatossa on paljon mukavanpaa musiikkia kuin lattiankiillotuskoneen vohina ukkokodin käytävillä. Toisaalta Lassin antama ”iltalääkityskin” vielä ramaisi. Mauri oli illalla tilittänyt tuntojaan ja sanonut jotenkin pitävänsä niistä nuorista hoitureista, joita nykyisin tulee erilaisiin tehtäviin. Sanoi, että tytöt joskus hierovat hartioita, juttelevat mukavia ja olo tuntuu aivan elämisen arvoiselta. Joku tytönmussukka oli itkenyt rakkaussurujaan Maurin olkaa vasten yövuorossa kuin isoisälle. Sitten toisena päivänä pussasi Maurin naaman märäksi kun pojanjolppi oli ymmärtänyt kosia. Mutta ne vanhat kääkät pitivät ahtaalla niin tyttöjä kuin ukkoja. Kerran olivat papat miehissä pistäneet askarruttajan Eri-Keeperit ikkunanpokien väliin yöksi, kun ne aina aamuviideltä laskivat huoneen pakkasilmaa täyteen. Oli iljennyt ylihoitaja haukkua heitä sen tempun jälkeen hiljalleen happaneviksi ukonkuvatuksiksi.

Palautimme Maurin hyvissä kehon ja sielun voimissa. Raportissa olevan ylihoitajan pöydälle pisti Lassi voipaperiin käärityn puolen kilon paketin graavia tammukkaa ja kirjoitti: ” Mauri nosti viimeisen taimenen. Turha hänelle on vihainen olla. Syy oli kokonaan meidän. Suumme ovat asiasta suljetut kuin Eri-Keeperillä.”

Ystävyydellä Lassi, Jore ja Mara

Jouko Varonen