Häät 66 vuotta sitten

Televisiossa näyttää olevan valloillaan oikea hääbuumi, parhaina iltoina jopa kahdella kanavalla. Voi sitä runsauden juhlaa, ihmetellä täytyy. Ajattelin tuoda toisenlaista näkökulmaa esille kun vietimme, Ake ja minä, omia häitämme 15.5.1948, 66 vuotta sitten.
Asuimme silloin Tohmajärven Kaurilassa lähellä nykyistä valtakunnan rajaa. Vaikka jatkosota oli päättynyt jo 3,5 vuotta sitten, oli pulaa silti lähes kaikesta. Vaivalloista oli saada kokoon mm. ”kapioita”: lakanoita, pyyheliinoja ym. asiaan kuuluvaa. Ani harvoin niitä tuotteita vielä silloin kaupan hyllyillä näkyi, ja vaikka joskus olisi näkynytkin, niin ostoon oikeuttavat ostokortin pisteet eivät edellyttäneet kuin pieneen hankintaan kerrallaan. ”Sivusta” sain minäkin – tämä ”morsiankandidaatti” – hankittua lisää pisteitä, joilla voin täydentää liinavaatekaapin sisältöä. Sama oli taloustavaroidenkin kohdalla.
Hääpöydän varustelut onnistuivat jo huomattavasti helpommin. Voita ja sokeria oli ”hamstrattu” jo aikaisemmin, joten tarjottavaa oli ”sen seitsentä sorttia”, niin kuin silloin asiaan kuului.
Hääpukuhankinnat olivat taas sieltä hankalimmasta päästä. Sulhasen asusteet löytyivät onneksi Helsingistä sukulaisten kautta. Morsiamen puvustaminen osoittautui sitäkin hankalammaksi, hääpukukankaita kun ei ollut siihen aikaan kaupoissa ”rehellisesti” saatavilla. Niinpä tuttavuussuhteet käyttöön ja täältä Joensuusta eräästä tunnetusta liikkeestä löytyi ”tiskin alta” valkoista sorsettia. Niukanlaisesti sitäkin ja hinnaltaan arvokasta. Lisäksi piti olla ”voiteeksi” neljä kiloa voita! Helsingin sukulaiset lupasivat auttaa häähunnun hankinnassa. Oli tuttuja menossa Ruotsiin ja he lupasivat tuoda hunnun tullessaan. Ruotsissa kun ei tiedetty silloin pulasta yhtikäs mitään! Juuri ennen häitä tuli kuitenkin Helsingistä murheellinen puhelu. Tulli oli takavarikoinut häähunnun. Kyseessä oli kuulemma ollut luvaton tuominen. Siispä oitis junaan ja Joensuuhun, josta löytyi pukuvuokraamo. Yhtään huntua ei sillä kertaa ollut saatavana, mutta luvattiin lähettää kaunis, pitsinen huntu. Siihen lupaukseen piti hyväuskoisesti luottaa. Postipaketin saavuttua avasin sen jännittyneenä. Siitä paljastui batistikankainen sileä, ehkä ikkunaverhona ollut kangas, toisesta päästä päähineen tapaiseksi muokattuna. Voihan itku, sananmukaisesti!
Olimme käyneet hunnunvuokrausmatkalla tilaamassa myös kukkakimpun eräästä kukkakaupasta. Kimpun piti olla punaisista ruusuista. Kukkalähetys tuli kolme päivää ennen H-hetkeä. Punakeltaisia ruusuja jo valmiiksi ruskettuneina. Eivät kelvanneet edes kahvipöytään! Sukulaiseni tuomat neilikat olivat enemmän kuin tarpeeseen. No, hääkengiksi olin saanut ostaa kupongeilla jo aikaisemmin sievät, mustat nahkakengät. Ne olivat hieman pienet, mutta kun ei ollut valinnanvaraa. Valkoisella kenkämaalilla ne muuttuivat sitten hääasuun sopiviksi. Häätanssin pyörteissä maali alkoi iloisesti rapista ja kengistä tuli entiset. Elämäni ensimmäiset nylonsukat löytyivät erään tuttavan Amerikan paketista. Suomessa kun ei tiedetty vielä sellaisia olevankaan.
Itse häätilaisuutta vietettiin kodistani viiden kilometrin päässä olevalla ns. Huvipirtillä Uusi-Värtsilässä, silloisessa ”monitoimitalossa”. Hääpäivä valkeni aurinkoisena. Heti puolilta päivin läksimme saman kylän veljesten kuorma-autolla pääemäntämme kanssa viemään leivonnaisia juhlapaikalle ja laittamaan paikkaa tilaisuutta varten kuntoon. Emäntä auton kopissa ja nuoripari lavalla. Noin kaksi kilometriä ajettuamme yllätti rankkasade, eikä emännän ojentama peltinen pesuvati paljonkaan suojellut morsiamen juhlakampausta.
Perille kuitenkin päästiin ja järjestelyt pantiin ripeästi käyntiin. Pian oli kaikki valmiina ja piti lähteä takaisin kotiin hakemaan vanhempia ja muita häävieraita. Sade oli kuitenkin tehnyt tepposet. Huvipirtin pihamaa oli sateesta pehmentynyt ja auto jäi sananmukaisesti jumiin. Autoa yritettiin työntää ja siinä hommassa sulhanenkin sai mutakasteen ”kiireestä kantapäähän”. Autoa ei saatu irti ja niinpä etsimään puhelinta ja soittamaan kotiin, että tällä ollaan ja pois emme pääse. Etsikää jostain kulkuneuvo ja tuokaa vihkiparin vaatteet tullessanne. Onnistuihan sekin lopulta ja eikun kiireen vilkkaa pukeutumaan. Morsiamen kampaus oli sateessa hävinnyt ”sen siliän tien”, eikä näitä nykyajan kihartimia ollut hätiin käytettävissä. Taskupeili, kampa ja hiuspinnit – siinä silloiset apuvälineet.
Kaikki oli vihdoin kohdallaan ja aloimme odottaa kunnianarvoisaa rovastiamme vihkimistä suorittamaan. Aikaa kului, eikä päähenkilöä vain kuulunut. No ajoihan se rovastin auto lopulta Huvipirtin pihaan. Autoon oli tullut joku vika matkalla ja siitä viivytys. Vihkiminen hoitui kuitenkin hyvin ja ”he saivat toisensa”, vaikka kaikkien kommelluksien vuoksi olivat melkein poissa tolaltaan koko juhlallisuuksien ajan.
Puolenyön maissa palailtiin sitten kotiin samalla kuorma-autolla, joka oli saatu vedetyksi kuiville. Hämärällä tiellä tuli vastaamme mies heiluttaen käsiään pysähtymisen merkiksi. Tunnistimme ystävättäreni mieheksi. He olivat olleet häissämme ja lähteneet hieman aikaisemmin kotiinsa. ”Anni haukotteli ja alaleuka läksi sijoiltaan. Tarvitaan kyytiä lääkäriin”, hätäili Erkki. Puhelimia oli silloin harvassa ja takseja vielä harvemmassa, pikkukylissä ei ollenkaan. Asia ratkesi kuitenkin onnellisesti, hääpari kotiin ja Erkki Anninsa kanssa lääkäriin samalla kuorma-autolla.
Hääparilla oli käytettävissään omassa yläkerran makuu-huoneessaan vain harvapohjaisen hetekan puolikas hääyön loppua varten. Kuinka ollakaan, jossain vaiheessa hetekan pohja irtosi toisesta päästä ja loppuyö sujui proosallisesti lattialla maaten. Aamulla oli tuoreella aviomiehellä hieman nolo hakea appiukko apuun sänkyä korjaamaan. Arkeen päästyä lähdimme Joensuuhun hääkuvaan, sillä häätilaisuudessa ei ollut yhtään kameran omistajaa. Ensiksi menimme kukkakauppaan vaatimaan hyvitystä surkeasta morsiuskimpusta. Ei tullut hyvitystä eikä saatu edes kukkia lainaksi valokuvausta varten. Valokuvaamossa oli onneksi tulppaaneja ja ruusunlehtiä maljakossa ja sillä kimpulla tilanne taas pelastettiin.

Että semmoista pyöritystä tämän hääparin kohdalla toukokuussa 66 vuotta sitten. Hyvässä avioliitossahan sanotaan olevan nousua ja laskua. Uskon näin olevan meidän jokaisen avioparin kohdalla. Se kaikki on sitä elämää parhaimmillaan. Winston Churchill, tunnettu englantilainen poliitikko, on sanonut: ”Kun solmin avioliiton, se on parasta, mitä olen elämässäni koskaan tehnyt”. Ystävät ja naapurit onnittelivat hääparia von Schillerin sanoin:
”Ystäväksi miehen aimon
ken on saanut itselleen,
ken on saanut armaan vaimon
olkoon myötä riemuineen.”

Hilkka Partanen

19.5.2014 juttuun lisätty: