Tulo Värtsilään

Vuosi oli 1964 vähän ennen juhannusta, kun pieni perheemme pakkautui Angliaan. Olin saanut tiedon, että olin tullut valituksi Patsolan koulun opettajaksi. Ennen lopullista päätöstä paikka piti tietysti käydä katsomassa.

Kartta ja – no, ei nyt sentään kompassia – mukaan ja baanalle. Ei siihen maailman aikaan mitään navigaattoreita ollut. Niinpä jouduimme muutaman kerran tienhaaroissa kysymään neuvoa. ”Juu, kyllä siitäkin pääsee”, oli vastaus, kun auton nokka jo osoitti tiettyyn suuntaan. Niinpä Kaurilasta lähdimme kapealle kylätielle. Ensimmäinen ”hui-elämys” oli laskeutuminen vanhalle, kapealle puusillalle, joka ylitti Jänisjoen, ja sitten jyrkkä nousu takaisin ”maan pinnalle”. Kotvan ajettuamme jouduimme keskelle ruishalmetta. Siellä se tie kulki metristen korsien seassa. Mutta tietä tuntemattoman oli kovin vaikea ennakoida, minne päin seuraavaksi oli käännyttävä, ympärillä kun lainehti tasainen viljapelto katsoi minne katsoi. Seuraava ”hui” tuli nk. Leinosen rinteessä. Mäkeä ei ollut vielä madallettu. Eräässä vaiheessa Anglian ikkunasta näkyi vain kaistale sinistä taivasta. Ei siinä muu auttanut kuin luja usko siihen, mitä ei näkynyt: nimittäin, että kyllä se tie siellä pyörien alla kuitenkin on. Tässä kohdassa ennustin joutuvamme vielä pitkospuille. Sijaa pitkospuille ei enää tullut, sillä kohta silmiemme edessä olikin koulun näköinen rakennus. Siis sitä kohti.

koululla leikkitovereita riitti

Koululla leikkitovereita riitti.
Kuva Irene P.

Koulun pihaan saavuttuamme nousi mäen alta mieshenkilö. Vilkaisin miehen tulosuuntaan. Mäen alla oli punainen hirsisauna. Olikohan saunan lämmitys meneillään? Mies olikin koulun johtaja Teuvo Tikka. Ystävällisesti hän johdatti meidät kotiinsa. Meidän taapero istutettiin keittiön lattialle. Sitten Tikan perheen lapset alkoivat kantaa lelujaan lapsen ympärille. Yksi toi nallen, toinen nuken, kolmas auton, neljäs kuvakirjan, viides pallon jne. Kohta oli komea leluvuori lapsen ympärillä. Mutta miten hirveästi tällä perheellä olikaan lapsia! Niitä tuntui riittävän ja riittävän…. Lopulta tajusin, että huoneistossa pääsee juoksemaan ympäri, yhdestä ovesta sisään ja toisesta ulos. Tikan lapset olivat kuitenkin niin samankokoisia, ettei heitä äkkinäinen ensin erottanut toisistaan. Lapsemme ainakin sai ylitsevuotavan vastaanoton.

Eikä yhtään huonompi ollut aikuisten vastaanotto. Tosin koulurakennus ei ollut kovin ystävällinen. Se oli remontin alla. Uutta sauna- ja liiterirakennusta tehtiin ylemmäksi pihapiiriin. Meidän asunto oli koko syyskauden vessaremontissa. Siinä sitä elettiin kaiken romppeen keskellä. Mutta ikään kuin kaiken tämän korvikkeena oli lämpimät tervetulotoivotukset. Mm. kunnanjohtaja Uuno Matikaisen sanat ovat erityisesti jääneet mieleen.

Ja olisiko voinut ihanampia naapureita sattua! Heistä tulikin elinikäisiä ystäviä. Hyvä oli juurtua Värtsilään.

Share

8 comments for “Tulo Värtsilään

  1. Anita Malin
    28.3.2014 at 11:19

    Pieni Värtsilä on vuodesta 1964 lähtien käynyt yhä pienemmäksi ainakin väkilukunsa puolesta. Mukavaa lukea miltä tuntui tulla Patsolan koululle opettajaksi muualta Suomesta. Haikea mieli tulee kun ajattelee menneitä aikoja. Silloin oli vilskettä vielä kyläkouluillakin ja kouluhan oli kylän sydän ja opettaja arvostettu kansankynttilä. Ja jokaista vastaantulijaa kylätiellä tervehdittiin, minäkin pikkutyttönä oikein pysähdyin ja niiata niksautin.

  2. Erkki Lintunen
    28.3.2014 at 11:40

    Lueskelin viikko 50/2012. Siellä kertoo eräs toinen Patsolan kouluun samana vuonna kuin Irene tullut opettaja. Olis kiva lukea kylään saapumisesta yhtä seikkaperäisesti kuin Irene.

    Tuo vuosiluku 1964 on myös minulle ensimmäiseen työpaikkaan saapumisvuosi. Ja miten monta niitä eri paikkakunnille saapumisvuosia sitten onkaan työurani aikana ollut!!!!!!!! Helmitaulusta voi laskea. Luvusta puuttuu Kaustajärvelle kapuaminen Miljoonarinteen läpi. Järven pohjoisrannalle, vaikka nuoliviitta sojottikin tuonne etelärannalle, mistä suunnasta aurinko nyt kevättä lämmittää.

    Uudelle paikkakunnalle meno on aina ollut haastavaa. Mutta paluumuutajalle se on ollut uhkarohkeaa. Papille aivan erityisesti, sillä “kukaan ei ole profeetta omalla maallaan”. Siinä ei auta muu kuin muistaa, ettei tarvitse rohveetta ollakaan. Rovastiksi alentamiseen riittää ihan laillinen laiskuus.

  3. Arja-Leena
    28.3.2014 at 18:10

    Kiitos, Irene eloisasta kuvauksestasi, herätti muistot.
    Samaa reittiä tulin kuorma-auton kopissa istuen. Kaurilassa oli tienviitta, jossa luki Patsola. Muistan elävästi vieläkin, kun kuorma-auto tärisytteli kapealle sillalle ja sitten jyrkkään nousuun, ja muuttokuorma jytisi lavalla. Hui, vatsassa tuntui!
    Maisemista ennätin kyllä vähän nauttia mutkien ja nousujen välissä. Kuljettaja huokaisi helpotuksesta, kun taas yhden jyrkän nousun jälkeen putkahti koulu näkyviin.

    Vastaan otto oli sydämellinen. Siitä alkoi, kahdeksan vuoden Patsola-aika, josta on säilynyt hyviä muistoja ja lämpimiä ystävyyssuhteita. Niistä olen kiitollinen.

  4. Kalevi Tikka
    28.3.2014 at 19:32

    Sama vuosi kesäkuun 15. päivä menin varusmieheksi Kouvolan kasarmeille. Sen jälkeen seuraavana kesänä olin nejä kuukautta Värtsilän asukas ja sitten en sitä ole ollutkaan. Tuohon aikaan kuului opettajille ja rajan alipäällystölle luontaisetuna muuttokuorman kasaaminen ja purkaminen uudessa paikassa. Omakohtaisesti se oli kymmenen uutta työpistettä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana. Kun asuu ja on työssä lyhyen aikaa kohteessaan niin jää lyhyet jäljet asuinpaikalleen. Se vaikeuttaa ystävyyden solmimista ja ylläpitoa. Minusta tuli eräällä tavalla juureton asukas. Täällä Kiteelläkin olen asunut periaatteella kuukausi kerrallaan tätä paikkaa. Na vähät juuret joita on jäljellä ne ovat siellä Kaustajärvellä. Pahasessa metsäpalstassa mutta mukava siellä on käydä hieman puuhastelemassa. Kun kevät kääntyy huhtikuulle niin siellä heinäjoen varrella on mukavaa silloin tällöin pistäytyä.

  5. alpoaatos
    28.3.2014 at 21:08

    Hyvin on Irenellä ja Pentillä reitti Värtsilään valittu. Tuon reitin kun ajaa niin kaikki mielenkiintoinen onkin jo koettu ja nähty.Mutta oikeassa olivat.. kyllähän sitä siitäkin pääsi. Tosin minä en ole tainnut ajaa Leinosen rinnettä koskaan autolla.

    Tuleepa tuosta nykyaika mieleen. Jos nyky navikaattoreiden mukaan ajaa niin tuon teitin kait ne neuvoo jos asetuksissa on lyhin tie.

  6. Mirja Pusa
    29.3.2014 at 7:33

    No teillä sentään oli auto – liekö ollut ihan oma. Me tulimme pakettiautolla (kuski ei ollut oma eikä autokaan, mutta jännää oli
    lähteä pienen mitättömän kuorman kanssa kohti korpea Joensuun kaupungista. Kaiken kaikkiaan viihdyin hyvin oma rakas mukana.
    Pääsin ns. “omaan” kotiin – ihastuin puuhellaan, missä sai paistettua hyvää pullaa ym. sekä niihin marjamaihin, joissa oli tosi paljon marjoja.
    Pusan Mirja

  7. Jaana Sistonen(Tikka)
    29.3.2014 at 8:16

    Kiitos muisteluista Irene! Silmieni edessä näen sen tien mistä olette Patsolan koululle reitin löytäneet. Siitä alkoi Heinin ja Tuovin kanssa leikkimiset koulun pihapiirissä ja leikkimökissä.
    Koulun ympäristössä oli turvallista leikkiä. Talvella hiihdettiin ja laskettiin saunan takana mäkeä ja kesällä juostiin koulun kentällä. “oi niitä aikoja, ne tahtoisin niin elää uudelleen”

  8. Maija- Liisa
    29.3.2014 at 9:03

    Tunnelmallista matkakuvausta!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *