Talvista majanrakennusta

Kuva: Vuokko Väänänen

Kuva: Vuokko Väänänen

Kun säät vähitellen talveentuivat, muistelin alakouluikäisen tytön talvisia leikkejä. Eräs pakkaspäivän majanrakennus tuli mieleeni; ei niinkään sen majan, vaan pakkasen ja ahtaiden kenkien takia.

Olen aina ollut innokas majojen rakentaja. Eräänä talvena pihatien varresta kaadettiin kuusi ja sen pitkiä tuuheita oksia oli houkuttelevasti tarjolla kunnon havumajan rakentamiseen. Kaverin kanssa majan rakentaminenkin on kivempaa ja niinpä sovimme naapurin tytön kanssa, että sunnuntaina aamupäivällä ryhdytään toimeen. Pakkasta oli melkoisesti ja talvilenkkarit tuntemattomat jalkineet, silloin 1970-luvun alkupuolella. Kenkävaihtoehtoina olivat tossut tai nahkakengät. Tossut tuntuivat liukkailta ja jotenkin hankalilta majanrakennuskengiksi ja lähdin pakkaseen nahkakengissä, jotka vähän puristivat varpaita. Eipä tullut kaikessa kiireessä, majan rakennuspiirustuksia pohtiessa mietittyä tätä kenkäasiaa sen tarkemmin.

Kylläpä tien varressa olikin hyviä, pitkiä ja sopivasti taipuisia kuusenoksia, joista sai helposti majan muotoisen rakennelman. Ensin oksat tosin täytyi rämpiä hakemassa hangesta ja kuljettaa taas pienen hankitaipaleen taakse sopivalle majanrakennuspaikalle. Siinähän kengänvarteen meni lunta ja se alkoi vähitellen sulaa ja levittää kosteutta nilkkoihin ja jalkateriin.

Maja alkoi pian saada oikean muotonsa, mutta lisää oksia tarvittiin. Varpaita vähän paleli, mutta niinhän sitä usein talvella tuppasi tekemään. Majaprojektia jatkettiin, kun oltiin hyvään alkuun päästy. Kohta varpaita jo piti kipristellä ahtaiden kenkien sisällä, kun alkoi jo ihan tosissaan kylmämään. Maja olikin jo valmis, mutta vielähän komeaan majaan tarvittiin ”sisustusta”; tehtiin lumesta ja havuista istuinpenkki ja jonkinlainen pöytä. Nyt varpaat olivat oudon tuntuiset; ei niitä palellut, mutta ei niissä ollut tuntoakaan. Onneksi komea havumaja oli meidän rakentajienkin mielestä valmis ja lähdimme tupaan äitini keittämille päiväkahveille.

Äiti oli melkoisen huolestunut, kun mainitsin, että oli vähän kylmä ja varpaat olivat tunnottomat. Meidän molempien kengät laitettiin hellanperälle kuivamaan, sukat uunille ja molemmille tytöille äiti etsi kuivat ja lämpimät kahdet sukkaparit jalkaan laitettavaksi. Hellassa paloi iloisesti tuli ja siinä hellan ympärillä lämmiteltiin muutenkin.

Varpaita alkoi lämmittää ja kohta jo kuumottaa. Kuinka minulla onkaan näin kuumaa verta elimistössä, pohdin varpaiden kuumotuksen lisääntyessä. Äidin kahvit ja pullat saivat odottaa, sillä varpaita alkoi pakottaa. Jokainen meistä tietää, kuinka kivuliasta paleltuneiden varpaiden ”sulaminen” on. Varpaita piti käpristellä ja kohta jo lähteä kävelemään tuvan lattialla edestakaisin. Mieli olisi tehnyt huutaa ja kiljua, mutta eihän sitä vieraan aikana voinut näyttää, miten kipeää teki. Koetin lohduttautua ajatuksella, että nyt varpaissa kiertää veri ja siitä ne vähitellen lämpenevät ja kipu helpottaa. Näinhän myös kävi.

Majasta tuli komea ja siellä voin leikkiä sen talven talvisina kuukausina, kunnes keväinen lämpöaalto sulatti majan alla olleen lumen ja rakenteet alkoivat pettää sekä painua kasaan. Olimme naapurin tytön kanssa onnellisia majanrakentajia; aikuiset kehuivat komeaa talvista havumajaamme ja varpaissakin tunnen paleltumisen vain ylimääräisenä kylmän arkuutena. Tiedän, että ”pääsin vähällä” tässä varpaiden paleltumisessa.

Nyt pakkasviikolla olen osannut arvostaa nykyisiä lämpimiä toppavaatteita ja talvilenkkareita. Lämpimät toppavaatteet päälle, päähän vuorillinen pipo ja takin huppu, käteen pörrövuoriset nahkarukkaset ja jalkaan äidin neulomat villasukat sekä talvilenkkarit. Kolmenkymmenen asteen pakkasessa tai tuulisessa säässä lisäksi vielä kaulaliina, jolla voi suojata kasvot. Tällä varustuksella tarkenee lähteä aamuisin tallaamaan puolen tunnin työmatkaa. Säähän on vain pukeutumiskysymys! Ainakin nykyisin, kun lämpimiä vaatteita on olemassa.

Share

14 comments for “Talvista majanrakennusta

  1. Jopas oli kiva juttu taas Vuokolta – tuntui niin aidolta ja vähän omaltakin kokemukselta lapsuudesta. Kyllä lapsena ainakin oli mukavaa – ehkä on ollut aikuisenakin. Äidit olivat ymmärtäväisiä.
    Pusan Mirja

  2. Kiitos Vuokko mukavasta kerronnasta.

    Vanhemmiten sitä on oppinut arvostamaan villasukkien merkityksen!

  3. Pukeutumisesta kaikki on kiinni.Kyllä nyt kunnon turkki olisi tarpeen.Ja mikä sen ekologisempi vaate! Kestää mummolta lapsenlapselle eikä tarvita kemikaaleja tekemiseen. Omistaisipa sellaisen.

  4. Lintulassa oli ennen vanhaan koirannahkarukkaset hevosmiehelle. Kun ne veti kyynärvarteen saakka lapasten päälle, niin kyllä tarkeni reessä vällyn alla. Joskus sai niitä lainata myös potkurilla ajaja.
    Minne lienevät hävinneet ne! Olisivat oikein hyvää museotavaraa.

    Karva niissä oli sen väristä kuin Suomen pystykorvassa on. Niinkuin muistaakseni Mustissa.

    Kontiorannassa meille opetettiin jalkarättien oikein jalkoihin kääriminen. Ne olivat erinomaiset kengäntäytteet niin kesällä marssilla kuin talvella silloisissa suksensiteissä. Helsinkiläinen ruotukaveri suorastaan rakastui niihin ja sanoi, että hän siviiliin päästyään hankkii sellaiset “levysukat” itselleen.

    Olispa kiva kuulla, vieläkö joku käyttää jalkarättejä ja jos niin milloin ja missä tarkoituksessa.

  5. Tätä lukiessa muistuivat omat majanrakentamiset mieleen.
    Omat lapsenlapseni rakentavat myös majoja, joten leikki
    on aina muodissa.

    Alakoulussa ollessani oli – 40 asteen pakkasia, niinpä
    saimme istua tunnilla takit päällä.Eräänä aamuna koulumatkalla
    käteni palelivat tunnottomiksi ja koululle päästyäni laitoin
    tunnottomat kädet kuuman uunin kylkeen, josta seurasi
    paleltuman lisäksi palovammat kämmeniin. Voi sitä kipua!

  6. On se hyvä, että meillä on nämä neljä vuodenaikaa. Miten kaunis onkaan talvi huurteisine puineen ja kimaltavine hankineen. Pimeä syksy ei ainakaan minua inspiroi, pitäisi ajatella, että kai se on tarkoitettu lepoa varten. Kylmyyteenkin tottuu. Ajatella miten kylmältä tuntui jo alle 10 asteen pakkanen ja nyt ei 20 astettakaan enää ole mahdoton. Tulee mieleen talvisodan pakkanen, kun sitä kuuluu olleen jopa 40 astetta.

  7. Vai ymmärsi Vuokko että talvellakin voi majan rakentaa,varsinkin kun rakennustarpeita ilmestyi tontin reunalle.Me Niiralan pojat rakensimme majat kesällä ja talvella laskettiin mäkeä ja kerättiin käpyjä jos oli savotan nuusaa lähietäisyydellä.

    Paleleminen oli kyllä tuttua.Miten sitä uppoutuikin touhuihinsa niin intensiivisesti ettei aina huomannutkaan paleluttavansa
    itseänsä.Koukun kallioille hyppyrimäen rakentaminen oli varma ja suosittu paleltumisen paikka.

  8. Majoja tuli poikasena väsättyä tosin lähinnä kesäiseen aikaan. Vaikka talvirakentaminen olisikin ollut enemmän arava-ehtojen suosimaa, se jäi aina enimmäkseen suunnitteluasteelle; joitakin onnettomia koperoita rapsuteltiin aurauspenkkoihin ja suurempiin nietoksiin. Niihin ei yleensä mahtunut edes sisälle.

    Lapsemme ovat niinikään rakennelleet moniakin risumajoja – jopa yöpyneetkin syyskelissä niissä jossakin – aivan pihapiiriin ja lähimetsiin; niistä osa on vielä vuosienkin jälkeen miltei asuttavassa kunnossa.

    Yhden kerran olen itsekin ollut jo aikuisiällä rakentamassa talvimajoitetta lumesta ja yöpynytkin siellä. Kerron mainitusta projektista nyt tässä Vuokon jutun yhteydessä:

    Muutama vuosi sitten PV:n helmikuiseen Talvitaistelu-harjoitukseen kuului eräänä osiona tilapäismajoitteen, ns. lumikammin rakentaminen. Sääennustekin oli oivallinen tällaiseen toimintaan, yölle luvattiin pakkasta jopa -37 C!

    Illan jo pimennyttyä ja pakkasen kiristyttyä suoritimme hiihtomarssin Kontiorannan varuskunnasta Höytiäisen selällä sijaitsevaan Metsä-Kaiskun saareen. Saaressa sijaitsevan Reserviupseerien “loma-osakkeen” rantaan jäälle oli käyty valmiiksi tekemässä kovettumaan suuria lumikasoja. Näistä piti sitten partioittain ruveta asumusta väsäämään.

    Sain kaverikseni joensuulaisen nuoren luutnantin, jolla oli hommasta ainakin jonkin verran aikaisempaakin kokemusta. Tästä oli se hyöty, että vältyimme varsinaisilta virheiltä ja hän tunsi oikean tekniikan, jolla lumivuoren kovertaminen sujui lapiohommina varsin näppärästi; kaikki tämä työ jätelumen siirtoineen suoritetaan vain ihmisen ryömittävän reiän kautta.

    Alkutilanteessa olimme tökkineet n.30 cm:n mittaisia oksia eri puolille lumikasaa näkymättömiin. Tällä toimenpiteellä varmistettiin, että seinämiä ei kaivettu miltään kohdalta liian ohuiksi; kun tikun pää rapsahti lapion terään, haluttu vahvuus oli saavutettu turvallisuutta vaarantamatta.

    Kun kaivutyö oli suoritettu, puhkaisimme suksisauvalla kattoon tuuletusreiän ja koversimme seinämään pienen hyllyn kynttilää varten. Palava kynttilä antaa valoa, myös jonkin verran lämpöä ja mikä olennaisinta liekki toimii happitilanteen ilmaisijana.

    Työn jälkeen valmistimme loimulohta ym. ilta- tai paremminkin yöpalaa ja sitten oli myös mahdollisuus käydä saunassa. Tässä vaiheessa kouluttajat ilmoittivat, että kelin kovuuden vuoksi kenenkään ei ole pakko yöpyä kammeissaan, vaan mahdollista on majoittua myös puolijoukkuetelttaan tai sisälle hirsimökkiin. Tähän tarjoukseen tarttuivatkin muut paitsi me kaksi huimaa; ajattelimme että turhaa työtähän tämä on ollut, jos sitä ei myös kokeilla.

    Saunoimme kaikessa rauhassa ja sitten aamuyöllä puolen kolmen maissa oli viimein unille lähdön aika. Reput vain mukaan ja ulos jäälle. Konttasimme kammiin, vedimme ulkopuolelle kulkureiän tukkeeksi ahkion ja sisäpuolelta aukko umpeen repuilla. Tuli sytytettiin kynttilään, tökättiin pieni lämpömittari kammin kattoon, retkipatjat levitettiin “lattialle” ja kevennetyssä ulkovaatetuksessa sitten ryömittiin makuupusseihin unta odottelemaan. Se tulikin väsyneille sotureille nopeasti; seuraava havainto taisi olla kun joku huuteli herätystä. Ponkaisimme istumaan ja katsoimme kelloa, se oli seitsemän. Lämpömittari katossa näytti 0 C. Ulkolämpötila ei sinä yönä mennyt aivan luvattuun, mutta kuitenkin lukema oli sillä hetkellä mökin ikkunamittarissa -32 C. Uskomatonta, mutta totta!

    Kun tulimme mökille aamukahville, saimme tietysti miltei sankarin vastaanoton. Totuus oli kuitenkin se, että me kaksi nukuimme sinä yönä kaikkein parhaiten ja lämpimimmin koko porukasta. Teltta oli ollut liepeiden puutteellisesta asettelusta johtuen vetoinen ja kaminaakaan ei ehkä oltu ihan punahehkussa pokuutettu, muutenkin huippupakkasessa olisi hyvä käyttää kahta telttaa päällekkäin. Mökki oli myös kylmä, eiväthän jäiset hirsiseinät pelkän takkatulen loimusta juuri tokene.

    Ennen paluumarssille lähtöä särjimme kaikki kammit, että niistä ei muodostuisi aikaa myöten luhistuessaan surmanloukkua ihmisille eikä eläimille.

    Mielenkiintoinen kokemus, suosittelen “lämpimästi”!

  9. Mukavat talviset tarinat Vuokolta ja Jussilta. Oli ilo lukea!

  10. Mukava kirjoitus Vuokolta, ja aihe sellainen josta meillä kaikilla on kokemusta. Ei ole tavatonta, että lapsella sattuu virheitä valitessaan leikkeinin vaatetusta. Varsinkin kenkien valinta on aikuisellakin vaikeaa. Jos pitäisi valita yhdet kengät viikon luontoreissulle niin mitkä ne olisivat.

    Hyvä juttu Jussillakin. Siitä olisi saanut hyvän erillisen jutun kuvien kera.

  11. Harkitsin kyllä Vuokon muistelmien innoittamana erillisenkin jutun kirjoittamista, mutta päädyin ratkaisuun laatia vain kommenttijuttu hänen erinomaisen avauksensa suolaksi kun se kuitenkin on sinänsä täysin otsikon mukainen.
    Joitakin epämääräisiä kuvia mainitulta kammikeikalta löytyy ainakin kännykästäni, eivätkä ne tietenkään ole mitään salattua aineistoa. Voisin tietysti yrittää toimittaa niitä tämän jutun yhteyteen, jos Vuokko ja Eira antavat luvan.

  12. Eikun Jussi rohkeasti nyt juttua!! Odotan innolla.

    Hienot tarinat niin itse jutussa kuin Jussin tekstissä! Ilo on näitä lukea!

    Itse etsin myös haasteita vielä vajaat 15v sitten kun aloin Laatokalla seikkailemaan, ensin yksin, myöhemmin asiakkaiden kanssa.

    Haaveenani oli mennä talvella viikon reissulle Laatokan ulkosaaristoon, karun luonnon armoille. Jäi tekemättä ja se nyt harmittaa.

    Enää en siihen pystyisi, tuskin myöskään puuveneelläkään viikon reissua syksy-myrskyiselle Laatokalle minkä onneksi sain kokea!

  13. Molemmat tarinat ovat arvokkaita muistoja. Vihjaa Jussi Eiralle. Hän osaa kyllä auttaa.

  14. Jussi on ollut reserviläisenä majoituskammia tekemässä. Onttolassa ollessani teetin hätämajoituskammit varusmiehillä. Yhdenmiehen kammi on pieni ja aika nopestai tehty. Maastolliseti se olisi hyvä saada siten, että suuaukko jää hieman pohjaa alemmaksi. Tällöin ilmanvaiho on pienenmpää ja lämpö tasaisempaa. Tuuletusaukko on tehtävä majan kattoon ja halkaisijaltaan noin 15 – 20 cm. Ilman räppänää on vaarana hapenpuute sillä paksut lumiseinät eivät päästä ilmaa läpi. Lapin talvisiin retkiin lumikammi majoitus sopii oivallisesti kun tuisku tuo kurun pohjalle sopivan kovaa lunta. Siihen on helppo kaivaa ja tuiskulumi pysyy koossa se ei romahda kesken kaiken.
    On todettava sekin, jotta eivät kaikki saapumiserät Onttolassa tehneet lumikammia, se oli kouluttajan viitselijäisyydetä kiinni, tai oikeastaan hieman taidoistakin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *