Sodassa särkyneet
Kivimäki puuttuu arkaan aiheeseen
Ville Kivimäki: Murtuneet mielet, taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939-1945, WSOY 2013
”Enemmistö sotasukupolvesta on jo kuollut pois ja heidän jälkeläisensä ovat tulleet ikään, jolloin palataan lapsuuskodissa
vallinneisiin tunnelmiin ja tuolloin saatuihin kokemuksiin. …Kun omien vanhempiensa kokemuksia hahmottaa traumana, mukaan on helpompi liittää myös sovinnollinen elementti…”
Kivimäki on julkaissut tohtorinväitöksensä kirjana, joka on todella seikkaperäinen tutkimus sodan traumoista. Usein päädytään myös siihen, että sotakarkuruudesta annetut rangaistukset olisivat olleet turhia jos henkilöitä olisi tutkittu nykypsykiatrian keinoin. Syynä olivat useimmiten sodan ja väkivaltaisen kuoleman näkemisen tuomat psyykkiset traumat, sekä omat läheltä piti – kokemukset ja jäytävä jännite.
Kivimäellä on kirjassaan esimerkkejä mm. miehestä, jonka lähellä räjähti tykin kranaatti. Mies lensi tajuttomana monen metrin päähän. Tämän jälkeen hänelle jopa ”sodan kumun”kuuleminen sai aikaan pakon piiloutua. Tämä käsitettiin silloin karkuruutena, mutta lopulta mies lähetettiin psyykkiseen hoitoon ja vamman todellinen laatu todettiin.
Sodan kokeneiden kotiolot olivat usein pelon ja hädän siivittämiä. Traumansa vallassa entinen rintamasotilas oli jopa vaarallinen perheelleen ja psyykkiset traumat siirtyivät myös lapsiin.
Kivimäki on tutkinut myös taistelustressin kokeneiden ikäjakaumaa ja toteaa, että vanhojen ikäluokkien ja rivimiesten osuus oli tässä suhteessa huomattava. Nuoret miehet kokivat sodassa uutta elämänvaihetta, mutta vanhoilla sota katkaisi vakiintuneen elämän. Viimeaikoina sotastressistä rintamamiehillä ja heidän jälkikasvullaan on kirjoitettu paljon, mikä on tietysti hyvä asia. Kivimäki on tehnyt perusteellista työtä. Kukahan kirjoittaisi kirjan sotilaan lastenlasten perimästä stressistä?
Ollessani pieni poika siellä 1950 luvun alkupuolella niin aina kun sodan käyneet miehet olivat yhdessähe kertoivat he sotajuttuja. Se oli eräänlaista terapiaa heiltä vaihdettiin yhteisiä kokemuksia. Näillä jutuilla oli sosiaalinen tilaus ja hyväksyntä. Miehet kertoivat hauskoista että ikävistä kokemuksista. Käsiteltiin kuolementuomioiden oikeellisuutta ja muita oikeudenkäyttöön liittyviä asioita. Myöskin sotaan johtaneita syitä ja seurauksia.
Toista on esim. USA:n sotilailla, jotka osallistuivat Vietnamin sotaan tai Irakin sotiin. Niillä ei ollut kotona hyväksyntää eikä niistä voinut avoimesti puhua. Nämä miehet ovat paljon huonommassa asemassa kuin meidän isämme olivat sodan jälkeen.
Sama ilmiö oli myöskin Neuvostoliiton sotaveteraaneilla, jotka olivat sellaisissa taistelupaikoissa joissa tuli paljon tappioita sodanjohdon piittaamattomuuden takia. Esimerkiksi talvisodan Lemetinmotin taistelijat eivät voineet kokemuksistaan avoimesti puhua kenellekään. Se oli heille kielletty asia josta piti pitää suu kiinni.
Muutoin kirja on pahasti myöhässä sillä henkilökohtaisia haastatteluja ei tuonpuoleiseen siirtyneille tehdä.
Itsenäisyyden hinnan maksoivat isämme ja äitimme. Heidän määrätietoinen tahto ja ympäristön ymmärtäminen olivat alkutie meille laveamman tien kasvattajille.
Ovat nämä miehet itsenäisyyden tekijät maille majoille kulkeneet.
Heidän oppinsa, mitkä me mielessämme pidämme ja soveltaen tähän päivään osaamme soveltaa on oikeaa Suomen tulevaisuutta.
Amerikkalaisen pintakulttuurin, kauniiden ja rohkeiden ym. jonninjoutavan, mutta Suomea verhoavan hömpän jälkeen, on jo aika mennä suomalaisuuden juurille. Sitä palvelee kirja ”Murtuneet mielet”. Voisi sanoa myös murtuneet miehet, joiden tarinoita minäkin penskana tuvan pöydän reunalla kuulin.
Silloin lauantaipullo oli aivan muuta kuin nykyinen perjantaipullo! Jos silloin joskus raitilla rellästettiin, niin se oli aivan muuta kuin Tampereen itsenäisyyspäivän mellakka.
Pahoinvoinnin jatkuminen on aivan muuta kuin hyvinvoinnin keskellä itävä pahanolon tunne.
Sotien jaloista taaperruksensa aloittaneen löytöretki sielun sopukoihin on kuin kulkisi hämärää käytävää, jossa pitää yhä uudestaan ja uudestaan raottaa väliverhoja. 1930- ja 1940 -lukujen vaiheilla syntyneiden matka kehdosta hautaan on erilainen kuin vasta nyt konttaavien.
Mutta minkään sukupolven itsenäisyyden hinta ei ole näkyvissä valintamyymälöiden hyllyillä. Ei ole ale- eikä 30 %:n lappuja. Kysynnän ja tarjonnan kylmät lait määräävät kunkin maksaman hinnan.
Kun vain aina muistaisimme, ettei veljeä jätetä. Kun vain aina tunnustautuisimme ristinmuotoiseen elämäntapaan: suunta ylös ja suunta sivuille!
Erinomaisen sisällökkäitä kommentteja. Molemmat ukkini olivat liian vanhoja ja isäni taas liian nuori sotahommiin, mutta isäni kolme vanhinta veljeä ja ainoa sisar saivat antaa ajastaan vuosikausia isänmaan asialle. He kaikki kyllä kotiutuivat fyysisesti ehjinä, mutta luonnollisesti mieleltään enemmän tai vähemmän särkyneinä. Kuolema korjasi sairaat miehet jo alle kuusikymppisinä, sisar eli 81- vuotiaaksi. Mainituista yhtä veljestä lukuunottamatta perheetkin jäivät perustamatta, eikä tämän perheellisenkään elämä ollut yöllisten painajaisten vuoksi tietääkseni kaikin ajoin mitenkään helppoa. Hän joutui sotaan jo 18- vuotiaana ja eräs hyvin traumaattinen kokemus oli ollut, kun toisen miehen kanssa partiossa ollessaan he joutuivat vihollisen yllättämäksi ja hän pääsi parempana hiihtäjänä pakoon pystymättä kuitenkaan kaveriaan auttamaan. Aseveljen avunhuudot jäivät kaikumaan mielen syövereihin…
Minä en näitä setiäni juuri kerennyt oppia tuntemaan, koska olin vasta kymmenvuotinen heidän kuollessaan; yhtä heistä en edes koskaan tavannut. Mielessäni he ovat nykyisin hyvin usein, kun ajattelen miten paljon minulla olisi nyt heiltä kyseltävää ja kuultavaa. Muutama vuosi sitten tilasin itselleni sota-arkistosta kaiken näihin neljään henkilöön liittyvän materiaalin: kantakortit ym.; ne ovat minulle todella tärkeitä dokumentteja.
Eräs vierailu on asiaan liittyen jäänyt erityisesti mieleen:
Oli kylmä joulukuun lopun iltapäivä 70-luvun alussa, kun kotini ulko-ovi kävi ja pakkasesta ilmestyi yllättäen sisälle paksusti puettu ikämies kantaen suurta rinkkaa. Emme nuoremman veljeni kanssa tunteneet tulijaa, mutta joku läheinen ihminen hän varmaankin oli, koska äitini halasi häntä ja mies tervehti leppoisasti meitä lapsiakin. Hän oli – Heikki-setä!
Meitä poikia kiinnosti tavattomasti hänen rinkkansa ja katselimme äänettömänä, kun hän purki siitä eteisessä tavaroitaan. Hän nosti sieltä esille vaatekäärön, jota kiinostuksemme huomattuaan hyvin salaperäisenä purki. Käärö oli vaaleansininen ohutkankainen, puhdas kauluspaita, jonka sisällä oli – paksu Raamattu!
Mieleeni on jäänyt selkeästi seuraava repliikki, joka puhuttelee minua vieläkin suuresti: ”Tämä on, pojat, niin pyhä kirja, että se täytyy nailonpaidan sisällä kuljettaa!”
Setä asusteli meillä vuodenvaihteen yli muistaakseni kaikkiaan parisen viikkoa, peräkammarissa hän majoittui, tuprutteli Työmiestä ja puhui sotajuttuja isäni ja vanhemman veljeni kanssa myöhään yöhön. Vanhat valokuva-albumit tuli siinä samalla tarkasti selattua. Junalla hän kai Värtsilään tuli ja junalla varmaan myös läksi; aseman ja kotini välin viitisen kilometriä lie kävellen taittanut.
Vierailu oli meille mieleinen ja hän käväisi vielä toisen veljen kanssa seuraavana kesänä, mutta sitten tulivat kaikilla heillä kolmella sotamiehellä matkamittarit puolentoista vuoden sisällä täyteen; Aku -73, Heikki -74 ja Kalle -75.
Miehet kuolivat, mutta muistot elävät; Joukon esittelemään kirjaan täytyy ehdottomasti tutustua1
Kiitos, Jussi! Arvokkaita muistoja! Minulla niitä ukistasi, joka oli ollut hyvä ystävä oman ukkini kanssa. Heidän sydämissään oli ystävyyden aineksia kansalaissodan ajoilta ja varsinkin sen jälkeisiltä vuosilta. Viemäriojan penkalla kahvitauoalla Antti niitä minulle kertoi, käsi polveen nojaten, tupakka sormien välissä.
Eikä ollut helppoa niillä tuhansilla sotaleskilläkään.Pahinta lienee ollut, jos edes ruumista ei löytynyt. Odota päivä päivältä, viikko viikolta jotain merkkiä.Äitini kertoi joka kerta kotiin palatessaan odottaneensa, että nyt se isä istuu tuossa kuistilla. Ei istunut. Sankarihautausmaalla on vain muistokivi.
”Sovinnollinen elementti” sodassa psyykkisesti sairastuneita kohtaan lienee kirjan tärkein opetus minun mielestäni.
Tohmajarven kirkon edessa oli aikoinaan useita valkoisia pienia risteja.Kysyin isaltani jos ne olivat pienille lapsille.Han selitti etta ne olivat kuolleille sotasankareille jotka antoivat kaikkensa minka voivat. Han sitten jatkoi etta heidan paikkansa olisi muitten miesten kanssa ja etta oli iso,iso virhe
haudata heita siihen.
Yrjö Jylhää ulkomuistista:
Taipaleen joki kuoleman joki,
näin äiti lauloi, lapset pirtissä hoki.
Kun kesä saapui ja kesä hiipui,
mut isä yhä vain viipyi.
PALUU (de Jehan Parisi)
Vihollisen luotisateen
kastelemille
kunnian kentille
putosivat ruutijyvät,
jotka itivät,
kasvoivat,
versoivat.
Ja kuolleet heräsivät
terävien pistinten viidakossa.