Yllä mainitun otsikon myötä sai Värtsilän eränkäyntikulttuuri muutama viikko sitten jälleen julkisuutta; tällä kertaa aivan valtakunnanverkossa. Mtv 45 minuuttia ohjelman toimitus sai joltakin taholta kutsun tänne itärajalle paljastamaan petoeläinten metsästykseen liittyviä epäkohtia.
Jäsenmäärältään suhteellisen suuressa (n. 170) Värtsilän Riistamiehet ry:ssä on hyvin monenlaisen metsästyksen harrastajia, mm. aktiivisia ja taitavia pienpetojen pyydystäjiä. Mainittujen otusten (kettu, supikoira, minkki ja näätä) pyyntiä helpottaa huomattavasti tietynlaisten sekä tietyllä tavalla sijoitettujen haaskojen ja syöttien käyttö. Jollakin taholla vain on nyt valitettavasti vahva tai vähemmän vahva epäilys sekä jokin käsittämätön vimma saada toteennäytetyksi, että paikkakunnan karhunmetsästyksessä hyödynnetään joko välittömästi tai välillisesti näitä houkutteluhaaskoja.
Mikäpäs siinä, epäillähän aina voi. Syyllistääkin ehkä voi, mutta tämä vuosia jatkunut ajojahti kaipaisi jo mielestäni tuekseen jotakin faktaa. Asiaa repostellaan säännöllisen epäsäännöllisesti milloin Alasimessa (Väistö), milloin Karjalaisessa (Kauhanen) ja milloin missäkin, nyt jopa TV:ssä (Tikkanen). Toimittajat tietysti tekevät juttua siitä, mistä pyydetään mutta hieman näissä mainituissa hengentuotteissa kyllä haiskahtavat omatkin asenteet. Rikosilmoituksia ja tutkintapyyntöjä on vuosien varrella tehty useita, mutta kaikki ne on järjestään ”ammuttu alas”. Miksi? Siksi, että ei ole ollut näyttöä. Niin kuin ohjelmassakin poliisin sanomana kuulimme, asioiden eteenpäin vieminen virkakoneistossa on yksiselitteisesti kiinni esitutkinnassa paljastuvista näytöistä ja todisteista. Jos niitä ei ole, juttu ei jatku; oikeusvaltiossa ei pelkkä epäilys riitä.
Ottamatta sinänsä kantaa uutisoinneissa ilmitulleiden haaskojen laillisuuteen tai laittomuuteen tässä jotenkin tökkää erityisesti se, että pyyntipaikkojen koskemattomuutta ei kunnioiteta. Meille metsästäjille on miltei itsestäänselvyys ja kirjoittamaton laki, ettei toisen pyytäjän haaskoille mennä ilman lupaa käymään ja samalla viemään vieraita hajuja koska saaliseläimistä etenkin kettu on joskus tämän hajuasian kanssa erityisenkin tarkka. Mitä puolestaan tekevät nämä toimittajat ja kätyrit? Muka jokamiehenoikeuden turvin he mellastavat aivan vapaasti! Maanomistaja / haaskanpitäjä voi halutessaan tehdä näistä vierailuista kuitenkin jopa rikosilmoituksen vetoamalla metsästyslain 31. § pyynnin häiritsemisestä.
Onko kaikki tämä häly sitten täysin aiheetonta? Ei missään tapauksessa, haaskanpidossa ym. esiintulleissa asioissa on joitakin velvoitteita kiistattomasti jäänyt suorittamatta. Asia vain hoituisi paljon helpommin ja fiksummin suoralla yhteydenotolla esim. maanomistajiin tai metsästysseuran puheenjohtajaan / johtokuntaan. Ei siinä tarvitsisi mediaa vaivata ja muutenkin kaikki päästäisiin ”vähemmillä haavoilla”. Nyt nähty toimintatapa on ehdottoman kyseenalainen, mutta toisaalta arvostan kyllä tietyllä tavalla jokaista omalla nimellään ja omilla kasvoillaan esiintullutta henkilöä. Sen sijaan epämääräisten facebook sivujen suojissa tai muulla tavoin piilottelevat myyräntyön tekijät eivät mielestäni juuri arvoa ansaitse, niin kuin eivät pääsääntöisesti muutkaan tahot joiden täytyy hankalissa asioissa kätkeytyä nimimerkkien suojiin. Liirum laarum jutut ovat tietysti asia erikseen.
Nahkurin orsilla tavataan!
Jussi Raerinne
Erinomaisen asiallinen kirjoitus. Jussille hatunnosto ja koekealle!
Hyvä, Jussi! Puskasta ampujia on täällä Värtsilässä liikaa. Mediassa tapahtuva salametsästys on ikävää kansalaisaktiivisuutta.
Värtsilän Riistamiehet on merkittävä järjestö Vireän Värtsilän maastossa, kuten olemme saaneet huomata Värtsinkin palstoilta.
Esimerkiksi pantasusien liikkeistä tiedottavat luonnon ystävät ovat herättäneet minut pitämään silmällä pihassa istuvan Ellinooran turvallisuutta.
Jussi, pidä Riistamiesten nuijaa lujasti kädessä, etteivät muut nuijat saa pilata pitäjän mainetta!
Oletettavasti tästä aiheesta muodostuu
ainakin sadan kommentin keskustelukerho.
Ihmetyttää, että ”syyllisiä” ovatkin taas
kaikki nimmerkillä ”liirumlaarumin” kirjoittajat.
Edes adventtiaikaan emme me, juttujä Värtsiin
hyvässä tarkoituksessa pakertaneet, ole rauhoitettuja!
Tunne oma arvosi, anna arvo toisellekin!
PS Toimituksella on ainakin meidän nimemme,
emme ole siis puskasta-ampujia.
Jussi Raerinteen jutussa ei kohdistettu arvostelua ”liirum laarum” -juttujen kirjoittajiin. Hänhän nimenomaan kirjoitti: ”Liirun laarum jutut ovat tietysti asia erikseen.” Ymmärsin, että hänen mielestään sellaisten juttujen tuottajar ovat ihan okei. Niin minunkin. Nautin jokaisesta HUUMORIN tyylilajissa syntyneestä tarinasta tai mielipiteestä. Sariiria ja ironiaakiin luen mielelläni, kunhan ne eivät ylitä hyvän tyylin rajoja.
Puskasta-ampujat tulivat Tellen ja Johanneksen kirjoitukseen ilmeisesti siitä, että minä olen sellaisesta kirjoitellut. Kielikuva ei kuitenkaan ole minun keksintöni. Sitä ovat aikojen saatossa viljelleet monet kirjoittamisen taidon oppineet supi suomalaiset. Je sehän on oikein käyttökelpoinen ilmaisu.
Johanneksen ja Tellen kansalaisnimet ovat varmaankin monen muunkin kuin toimituksen tiedossa, niinkuin Ierikankin tai Pottupapin tai adventtiaan viettävän pater F:n.
Mitä tulee metsästykseen, siitä kyllä kelpaa kirjoitella sata kommenttia. Tulihan sitä juttua Kaustajärven viitoistakin ja Värtsilän kirkosta. Tuli puskasta, puskan takaa ja vaikka mistä missä miehet ja naiset makaa. Tämäkin on sitä Vireää Värtsilää.
Kyllä olen samaa mieltä Tellen ja Johanneksen kanssa nimimerkillä kirjoittamisesta.Suomessa on aina kirjoitettu nimimerkeillä,joidenkin nimimerkkien takana on ollut hyvinkin vaikutusvaltaisia henkilöitä.Itse tarvittaessa kyllä pystyn ja olen pystynyt omalla nimellänikin kantaa ottamaan asioihin.Niin että tyhjä on kenenkään korostaa omaa paremmuuttaan tai rehellisyyttään.Kyllä minä huutoni vastaan.
Hellurei! Minäkin olen kirjoittanut nimimerkillä vuosikaudet. Pellervoon yli 10 vuotta, lyhyempiä ajanjaksoja Hämeen Sanomiin, Kansan Lehteen, Suomenmaahan, Etelä-Saimaaseen ja omalla nimellä moneen muuhun, aina tilanteesta riippuen. Nimimerkin ja omalla nimellä kirjoittamisen välillä tapahtunut valinta ei tietysti ole aina osunut oikeaan.
Eihän sitä aina tunne omaa arvottomuuttaan eikä osaa antaa arvoa toiselle. On niin pirun paha tämä ihmisen mieli. Se ei adventtinakaan meinaa unohtua.
Paljolta säästyy kun katsoo telkusta vain uutiset. Muutoin meillä Suomessa on käyty vuosien ajan kampanjaa metsästystä vastaan. Tämä ohjelma johon Jussi viittaa on vain tämän kampanjan jatkumoa. Hyvä propagandisti tarjoaa siteeksi vähän totta ja loput saa olla sepitelmää. Sillä pienen totuuden avulla syötetään uskottavasti paljon valheita. Näin toimii Suomen niin sanotut luonnonsuojelijat eli metsästyksen vastustajat.
Kannattaisi ehkä kokeilla sitä metsästyslain kohtaa joka kieltää laillisen metsästyksen häirinnän. Mutta on oltava näyttö siitä kuka se on joka häriköi.
Pahin vaikutus tämän kaltaisella TV-julkisuudella on naapuriväleihin. Alkaa kyräily ja seuranta kuka tekee mitäkin ja kuka lausuu mitäkin. Synnytetään epäluuloa nurjaa mieltä ja myrkytetään ihmissuhteita. Aivan esimerkiksi kelpaa jo tämän osion keskustelun avaukset, kyräily on hyvin lähellä meitä jokaista.
Olen kirjoittanut mielipidepalstoille nimelläni ja nimimerkillä. Verkkovärtsiin kirjoitan nimelläni. On keskustelupalstoja joihin tulee kirjoittaa nimimerkillä, että välttää sen toisinajattelijoiden aiheuttaman häiriköinnin puhelimeen ja sähköpostiin jopa asuntoonsa kohdistuvaa ilkivaltaa.
Verkkovärtsiin kirjoittavat nimimerkin suojassa yleensä ne, jotka eivät tohdi muutoin mielipidettään tuoda julki. Joko mielipiteensä poikkeavuuden takia tai kuten jotkut tekevät härnätäkseen muita keskustelijoita.
Riidan siemen on nyt kylvetty Värtsilän metsästäjien ja niiden välille, jotka eivät metsästä. Millainen sato tästä kylvöstä saadaan sen aika sitten näyttää. Puolustakaa metsästäjät harrastustanne sillä se on hyvä ja tarpeellinen harrastus. Olen itse yrittänyt metsästää sellaisella periaatteella ettei saalista tule saada keinolla millä hyvänsä. Tätä suosittelen toisillekin.
Nimimerkkejä vastaan on kiviä nyt satanut ja taitaa mennä huti… tai osui ja upposi. Asian ydin ei lienyt ollut kirjoittajalla tähän ampua! Nukutaan jälleen yön yli ja katsellaan uudestaan huomenna asioita! Nimimerkit sallitaan ja hyväksytään!
Televisio-ohjelma, josta tämä juttukierros lähti, sai murska-arvostelun ihan ulkopuoliselta katsojalta: Eipä juuri faktoja ohjelmasta löytynyt. Ainoa oli Jussin viittaus metsästyslakiin.
Tämä 45-min-ohjelma oli päätetty lopettaa, ja sen huomasi.
No niin, yön yli on nyt nukuttu ja asiaa pähkäilty.
Mitä minä jutussani OIKEASTI ja SANATARKASTI kirjoitin? Kyllä me ihmiset, erityisesti Värtsin kirjoittajat, tulemme helposti väärinymmärretyiksi! Ajattelin nyt ensin selittää, mitä tarkoitan ”liirum laarum – jutulla” (tulikohan tässä peräti lanseerattua uusi termi tiedonvälityksen saralle?!), mutta enemmän väärinymmärryksen välttämiseksi jätänkin sen jaottelun jokaisen omaan harkintaan.
Näitä liirum laarum juttuja on kuitenkin oikeastaan jokaisessa lehdessä, niitä on myös Värtsissä. Olen itsekin niitä kirjoittanut sekä juttuina että kommentteina ja nautin niistä suuresti verkkolehdestämmekin luettuina. Ne eivät missään tapauksessa ole yhtään huonompia kirjoituksia kuin mitkään muutkaan. Lehdet tarvitsevat niitä; perustellusti voi jopa sanoa, että ne ovat lehtien elinehto – jos ei ole liirum laarumia, ei ole myöskään painettua sanaa, sen enempää Värtsiä kuin mitään muutakaan julkaisua!
Nimimerkkien käytöllä näissä liirum laarumeissa ei käytännössä aiheuteta mitään vahinkoa, mutta niin kuin kirjoitin – hankalissa asioissa niiden suojiin kätkeytyjä voi kyllä joskus rakkikoiran lailla räksyttäessään saada paljonkin pahaa aikaan. En missään tapauksessa tahdo rajoittaa kenenkään kirjoittajan nimimerkin käyttöä, mutta ehkä yleisenä ohjeena voisi sanoa että kirjoitettaisiin nimimerkillä vain sellaista, minkä pystyy tarvittaessa nimelläänkin kertomaan.
Arvoisat lukijat, pyydän että kiinnitätte huomion itse jutun aiheeseen. Asia voi olla oikeastikin varsin vakava. Pohdiskelimme mielessämme, suostummeko yleensäkään neljäviitosen haastatteluun ja annammeko sille julkaisulupaa. Lopputulema oli kuitenkin se, että ohjelma tulee joka tapauksessa ulos ja pienemmän riesan tie lienee lähteä siihen mukaan ”puolustuksen puheenvuoro” käyttämään. Ymmärrettävästi puolen tunnin tarinoinnista tehty muutaman minuutin kooste ei kerro lähellekään kaikkea, mitä voisi ja pitäisi.
Lähiviikot ja -kuukaudet näyttävät, kuinka asiat etenevät mutta valitettavasti ehkä joudumme metsästysseuran johdossakin varautumaan kannanottoihin, joiden myötä ovat oikeasti ”puhevälit vaarassa”.
Mainittakoon vielä tuosta metsästyksen häirinnän toteennäytöstä sen verran, että vaikeaahan se aukottomasti ehkä on. Riistakameran kuvien ja yleensäkin valokuvien todistusvoima lienee nykyisin varsin mitätön niiden helpon muunneltavuuden vuoksi. Kuinka lie sitten tämän nähdyn ohjelman laita; mielestäni siinä hiippailevat henkilöt ovat kyllä tunnistettavissa.
Kätyrit, myyräntyöntekijät, liirumlaarumkirjoittajat, puskasta ampujat, mediassa salametsästävät, ikävät kansalaisaktivistit, nuijat, rakkikoiran lailla räksyttävät, hiippailijat…
Värtsilän eränkäyntikulttuuriin en ota kantaa, mutta melko monella tavalla sallii näköjään kristillinen vakaumus luonnehtia kanssaihmisiä, jotka kenties ajattelevat eri lailla asioista. Vieläköhän tyyli paranee jatkossa?
Pannanpas vielä vähän liirumlaarumia soppaan.
Täällä meilläpäin vaikutti 50-60 luvulla Iivari Karvinen, armoitettu metsästäjä,kalastaja , jutunkertoja ja maamies. itsekin niitä tarinoita olin kuulemassa.
”Kerran kun olin kuvilta lintuja jahtaamassa, tuli siihen ampumahollille mahdottoman suuri ukkometso. Se alkoi soida niile minun kuvilleni. Minä ampua posautin sitä, höyhenet vaan pölähti ja lintu jatkoi kosiopuuhiaan.Ammuin toisen kerran ja sama juttu. Näin peli jatkui kunnes minulta loppui panokset.Mehto oli jo ilman siipisulkia ja höyheniä eikä kyennyt lentämään, niinpä otin kalikan ja napautin siltä niskat poikki. Kyllä eukko ihmetteli kun toin kotiin ison linnun valamiiksi kynittynä”.
Tämä juttu on varmasti tosi olinhan sen omin korvin kuulemassa.
Eri laillahan saa ajatella ja pitääkin ajatella, elämän rikkauttahan se kaikki on. Tämä ei kuitenkaan voi olla syy suosia mitään salamyhkäistä ja päivänvalon kestämätöntä, jopa rikollista toimintaa. Pääsääntöisesti meillä on riittävästi hyväksyttyjä ja hyvän tavan mukaisia, laillisia väyliä vaikuttaa asioihin, jotka tavalla tai toisella painavat mieltämme. Kansalaistottelemattomuuteen on paha ketään kehottaa, vaikka hyvin hallittuna ja nimenomaan HYVIN hallittuna se voikin ehkä joskus puoltaa paikkaansa; rehellinen täytyy silti olla ja mitään vahinkoa ei saa aiheuttaa.
Jutun varsinaiseen aiheeseen viitaten mainittu pienpetopyynti on jäänyt syntyneessä kohussa miltei täydellisesti (tarkoituksella ?) pimentoon. Se on kuitenkin paristakin syystä esimerkiksi nimenomaan Värtsilässä ja lähialueillamme varsin arvokasta toimintaa:
Turkisten rahallinen arvo ei nykyisin ole kovin merkittävä, mutta valtakunnan itärajaan rajoittuva metsästysalueemme, niin kuin koko Pohjois- ja Etelä-Karjala on korkean riskin aluetta Venäjällä esiintyvän metsäraivotaudin (rabies) leviämistä ajatellen. Sen vuoksi petoeläimiä ”rokotetaan” koko mainitulla alueellamme lentokoneesta levitettävillä pienillä syöteillä, jotka sisältävät heikennettyä raivotautivirusta. Tämän lisäksi on suositeltavaa suorittaa erityisesti supikoirien ja kettujen tehokasta poistopyyntiä.
Toinen pointti, joka kohdistuu täsmällisesti Värtsilään, on linnustonsuojelualueen sijainti. Sääperin järvi ja Uudenkylänlampi ovat molemmat valtakunnallisestikin erityisen arvokkaita lintuvesiä. Tästä syystä muutaman vuoden takaiseen lintuvesihankkeen rahoitukseen korvamerkittiin Pohjois-Karjalan Ympäristökeskuksen toimesta tietty rahasumma, jonka edestä metsästysseurallemme toimitettiin valmiita loukkupyydyksiä muistaakseni n. 100 kpl. Tähän projektiin sisältyi luonnollisesti myös raportointivelvoite tietyllä ajanjaksolla saadusta saaliista.
Yleensäkin pienpetopyynti on riistanhoitotyötä sanan varsinaisessa merkityksessä. Erityisen haitallisten vieraslajien supikoiran ja minkin tehokkaalla ja kyllin laaja-alaisella pyynnillä voidaan suoritettujen tutkimustenkin perusteella merkittävästi vaikuttaa etenkin riistalintujen pesintätulokseen ja sitä kautta kantojen runsauteen.
Kettu on tietenkin perisuomalainen veijari, jolla on oltava oma paikkansa luonnossa. Se on kuitenkin varsin voimakkaasti urbanisoitunut laji eli hyötyy nykyisin erinomaisen taitavasti meidän kohonneesta elintasostamme. Liian runsas paikallinen kanta tuo esiin helposti samat ongelmat kuin supikoiran ja minkin kohdalla.
Näätä on metsien piileksijä, lumijäljet paljastavat kannan ehkä yllättävänkin runsauden. Ketun tapaan se voi olla paikallisesti huomattavakin tihulainen.
Mäyrä ja etenkin hilleri ovat Värtsilässä nykyisin niin harvoin tavattavia lajeja, että kohdistettuun jahtiin ei ole ainakaan toistaiseksi mitään syytä; molempien mainittujen rooli yleensäkin vahinkoeläiminä on tutkimustenkin valossa vähintään ristiriitainen, jopa kyseenalainen.
Kaikkia edellä mainittuja lajeja näätää lukuunottamatta voidaan muuten metsästää ympäri vuoden, mutta metsästysasetuksen 24 § antaa lainsuojan toukokuun alusta heinäkuun loppuun naaraalle, jota saman vuoden jälkeläinen seuraa. Saman pykälän perusteella näädän pyynti on sallittua marraskuun alusta maaliskuun loppuun. Tällä kohdin pyyntimiehellä on oltava varaa olla fiksu ja pidättäytyä kokonaan metsästyksestä pesimäkauden ajaksi.
Kohistun puheenaiheen – ravintohoukuttimen (eli haaskan) käyttö on kiellettyä vain ja ainoastaan karhun metsästyksessä. Metsästyslaki ei muutoin tällä hetkellä sinänsä säätele haaskankäyttöä; ne säädökset löytyvät terveydenhuolto – ja ympäristölainsäädännön puolelta. Yleisohje on kuitenkin aina ollut, että haaskat peitetään pyynnin jälkeen keväällä ja otetaan käyttöön sekä täydennetään jälleen pyyntikauden alkaessa ja sen aikana syksyllä ja talvella.
Hyvää yötä!
Erkki Jormanainen, mitä Sinä tarkoitat kristillisellä vakaumuksella, joka sallii monella tavalla luonnehtia kanssaihmisiä? Olen kovasti kiinnostunut, mitä median ammattilainen ajattelee sananvapaudesta. Minkä elämäkatsomuksen pohjalta kirjoittelu on sananvapauden periaatteen mukaista ja minkä ei?
Minäkin toivon tyylin jatkossa paranevan.
Jatkan vielä ennen yöpuulle menoa. Lukekaa, hyvät ihmiset, Jussi Raerinteen perusteellinen selvitys metsästyksen ja lakien välisistä suhteista! Riistamiesten puheenjohtaja on todella paneutunut luottamustehtäväänsä.
Näin toteaa äijä, jonka olkapää lähti kerran sijoiltaan supikoiran tähden.
Nyt yöpuulle kauneimmat joululaulut yhä mielessä! Oli taas mukava istua viihtyisässä Värtsilän kirkossa ja kantaa kotiin myyjäisistä poimittuja karjalanpiirakoita ja ajella tänne susirajoille Kaustajärven rannalle, täydellisen pimeyden ja hiljaisuuden keskelle. Tämä on ylellisyyttä!!!
Vaikka sananvapautta katselisi minkä elämänkatsomuksen ja vakaumuksen pohjalta hyvänsä, siihen liittyy jonkinlainen maltillisuus ja vastuu sanomisistaan, kanssaihmisten kunnioittaminen.
Toisessa läppärissä on Ierikka ja toisessa Erkki Lintunen. Kyseessä on sama henkilö. Värtsiin on kiva kirjoitella. Se on hyvä ”pöytälaatikko”.
Minunlaiseni, joka ei tahdo saada kesäisin kärpästäkään
hengiltä, on turha ottaa kantaa metsästysasioihin. Sen ”liirum
laarumin” minä suomentaisin sanonnalla ”ei päätä ei häntää”.
Lienenkö väärässä? Mielestäni näissä Värtsin kirjoituksissa aina joku tolkku on ollut.
Terveisin Masa (koko nimi tekstin yläpuolella)
Värtsilän alkuperäistä kieltä osaavana on selvennettävä sanaparia liirum laarum. Se on vastine emglanninkieliselle käsitteelle smalltalk. Eli kevyttä rupattelua ilman sen kummenpaa tarkoitusta.
Kyllä tuo Masan ”ei päätä ei häntää” sopii paremmin Värtsiläiseen mielenlaatuun.
Pään ja hännän väliinhän saa jokainen sijoittaa millaisen otuksen haluaa, norsusta pantasuteen,Ruokolahden jalopeurasta liekkisonniin.
Sitä voi käyttää tosikot ja veitikat. Tällä erää näyttää tosikot olevan niskanpäällä.
Tuolla luonnossa liikkuessa näki kaikenlaista, varsinkin tuo sanoisinko raatojen tai tyylikkäämmin haaskojen vieminen metsiin oli joskus etten sanoisi kummallista. Paras tapaus oli kun piti jättää risusavottatyömaa kesken. Metsuri sanoi ettei siellä ilman kaasunaamaria voi olla.Kalutut luuthan ei juuri hätkäyttäneet kun ei pääkalloja ollut seassa.Siat ,vasikat ym oli hyvin tavallinen näky.
Niitäkin liirum laarumeita on hauska lukea. Olkaa vaan kaikki mukana, niin tosikot kuin veitikat!
Suomisanakirja kertoo liirumlaarumin tarkoittavan jonninjoutavaa ja tyhjänpäiväistä.
Luulenpa, ettei kirjoittajista, jotka vuodesta toiseen ovat lähettäneet ja lähettävät monipuolisia kirjoituksiaan Värtsiin, tunnu kovin mukavalle, jos heidän hengentuotoksensa luokitellaan jonninjoutavaksi ja tyhjänpäiväiseksi.
Parempi liirumlaarum kuin piutpaut.
Vuoden 2013 sanaksi on valittu ”pöhinä”
No, johan nyt!
Arvostan sinänsä Martin tulkintaa, mutta se kylläkin edustaa mielestäni äärilaitaa- oikeata vai vasenta, sitä en pysty tässä analysoimaan! Sanakirjasta en ole edes älynnyt kyseistä ilmaisua etsiä; yhtä ahdasmielinen on kyllä senkin selitys! Kalevin suomennos on ehkä hivenen lähempänä totuutta, mutta selkeää rajanvetoahan on tietysti mahdotonta (ja tarpeetonta) tehdä. Pyydän Teitä – arvoisat lukijat – vielä kerran ajatuksen kanssa lukemaan, mitä minä olen TODELLA KIRJOITTANUT sekä jutussa että kommenteissa! Niin tai näin, minulla ei taatusti ole ollut pienintäkään halua eikä tarvetta aliarvioida ketään (rehellistä )merkitöntä tai merkillistä Värtsin kirjoittajaa, joka asia mielestäni kyllä tulee selkeästi teksteissänikin ilmi. Luen mielelläni jokaisen tarinan ja nautin niistä oikeasti, mutta en tietenkään välttämättä kommentoi kaikkea.
Palutetaan keskustelu taas edes lähelle itse jutun aihetta:
Big Bad Wolf.
Eero-Matti Lintunen ja Erkki Jormanainen ovat tehneet Värtsissä mielestäni hyvät ja asialliset keskustelunavaukset lähinnä susiin liittyen n. kolme vuotta sitten (5.11 ja 9. 11. 2010).Ammattitaitoni ei riitä linkittämään niitä tähän, mutta Kuukkelista ne kyllä helposti löytyvät.
Sudet ovat valitettavasti edelleen todellakin liipaisimella. Ei tunnu mukavalta ajatus, että täällä Värtsilässäkin tunteet menisivät järjen edelle niin kuin kävi viime talvena Perhossa. Siellähän paikallisen metsästysseuran ”napamiehet” organisoivat laittoman susijahdin. Seuraukset tiedämme, saalista tuli ja myös ihmishenki menetettiin, kylläkin kuulustelujen ollessa ”päällä” oman käden kautta.
Ikävä tapaus; miksi korpilaki täytyy ottaa käyttöön?? Petopolitiikassa on totisesti jotakin erittäin pahasti pielessä!!
Katsoin tuossa hiljattain ohjelman Hukkamies. Se oli mielenkiintoinen, mutta herätti kieltämättä ristiriitaisia tunteita. Tutkimustyölle toki arvo sinänsä, mutta kallista on homma. Sudet olisivat varmaan jo nykyisin aika hyvin luvussa ilman pantojakin. Maastoautomiehet voivat laskea ja myös laskevat ne etenkin jälkihavaintojen perusteella alueittain jopa useamman kerran päivässä.
Erääksi ongelmaksi muodostui liian läheiset suhteet etenkin useamman kerran pyydystettyihin yksilöihin.
Kaiken kaikkiaan jossain määrin mielestäni kirjaimellisesti hukkaan pannutta aikaa ja rahaa. Enemmänhän tuo vaikutti eläimen kiusaamiselta kuin konsanaan metsästys. Kukapa tuon tietää, vaikka tämä kalastustermeistä tuttu pyydystä ja päästä – menetelmä antaa susille vielä jopa himppusen verran vääränlaista siviilirohkeutta; aivoissa syntyy toteamus, että ihmisen haju ei välttämättä olekaan kuolemaksi!
”Kevennetään” vakavaa asiaa:
Olen kuullut tarinan, jossa laittoman susijahdin saalis piti hävittää nopeasti ja tarkasti ilmitulon pelossa jäljettömiin. Keino keksittiin; eläin paloiteltiin ja poltettiin puun seassa keskuslämmityskattilassa. Metsämies oli jälkeenpäinkin ymmärrettävästi vaitelias, mutta vihjaissut kuitenkin jossain yhteydessä lämmittäneensä taloaan hukkalämmöllä!
Toivottavasti tämä ei ole tapahtunut Värtsilässä!
Hyvää yötä!
Hyvä, Jussi! Pidä edelleen maalaisjärkesi kirkkaana! Kyllä me sillä tavoin selviydymme ihmiselle tarkoitetulla reviirillä.