Makariin maisemissa

Mennyttä maailmaa, osa 3

Vettä satoi kuin saavista juuri sinä aamuna kun olin lähdössä Vennäin puolelle, tällä kertaa entiseen Makariin kylään, joka sekin sijaitsi pienessä Pälkjärven pitäjässä. Vaan eipä tuo tahtia haitannut, tiesin että pikkuautollinen iloista porukkaa odottaa taas minua Niiralan Rajapysäkillä kuten niin monesti ennenkin.

Hylätyt talot, autiot pihat

Sortavalassa käyneet ovat ehkä tietoisia mäestä jonka päällä on sijainnut Pälkjärven entinen pappila, tie Makariin kääntyy Värtsilästä päin tultaessa ennen pappilan mäkeä vasemmalle.

Vuosikymmenten aikana olen keskittynyt niin omassa synnyinkylässäni (Ilmakka)käyntiin, että pitäjän muut osat ovat jääneet vieraiksi. Onneksi tähän on tullut viime aikoina muutos. Sanon ”onneksi” sen takia, että ihmiset jotka tietävät ja muistavat ja jaksavat vielä kiertää näitä menneen maailman maisemia ovat harveneva luonnonvara.

Kun käännyimme päätieltä kuoppaiselle ja kivikkoiselle kylätielle, kyselinkin matkatovereiltani minkä nimisiä sukuja siellä on asunut. Kuulemma Hämäläisiä, Avoniuksia, Immosia ja tietysti paljon muitakin.

Istuimme auton kyydissä muutaman sata metriä, mutta sitten kaivoimme kumisaappaat kassista ja jalkauduimme maastoon, huoltoauto jatkoi rapa roiskuen matkaansa eteenpäin.

Minulle kerrottiin, että tuo korkealla mäellä kasvava kuusi on Avoniusten kotipaikalla. Juuri tässä on kuuluisan Asko huonekaluliikkeen perustajasuvun juuret. Korkealta mäeltä on ollut varmasti huikeat näköalat!

Koska sillä hetkellä ei satanut olin niin huolimaton että unohdin mukaan varaamani sadevehkeet huoltoautoon enkä halunnut kahlata märässä horsmikossa kuten kaksi matkatoveriani joiden äänet kantautuivatkin hetken kuluttua mäen alta, pusikoituneen Alalammin tuntumasta.

Siitä pienen matkan päässä oli Leppälampi. Tuo Leppälampi oli toiselle reissumiehistä merkityksellinen, hänen jo edesmennyt isänsä oli käynyt nuoruudessaan siellä usein ongella. Niinpä hän päättikin, että kun hän tulee sinne seuraavan kerran on hänelläkin onki mukana.

Mäeltä näkyy toinen mäki

Tai on ainakin ennen näkynyt. Toisia odotellessani lähdin hiljaa kulkemaan tietä pitkin samaan suuntaan jonne huoltoautomme oli kadonnut. Yhtään asumusta ei tämänkään tien varrella näkynyt, mutta sen sijaan huomasin, että peltoja on viljelty vielä ainakin Neuvostoliiton aikana, mutta Puikkolan kolhoosin lopetettua toimintansa nämäkin peltotilkut ovat jääneet tarpeettomiksi. Puikkolan alueella ei ole kuulemma enää kuin pari lehmää jollakin yksityisellä.

Koska pellot olivat muuttuneet horsmikoiksi oli puna- ja alsikeapilankin täytynyt hakea turvapaikkaa aivan tienpientareelta, jossa sitä vielä olikin runsaassa kukassaan vaikka elettiin jo syyskuun alkupäiviä. Melkein hartaana niitä tuijottelin ja mietin että voisiko tämä olla vielä sitä maankuulua Pälkjärven apilaa?

Kuinka ihanaa olikaan kulkea vanhaa kylätietä vaikka vettä tihuuttelikin hiljalleen!Tuli aivan mieleen lapsuuden syksyiset metsätiet mummolassa. Sade kuitenkin tiheni eikä minkänlaista suojaa ollut tien kummallakaan puolella. Vedin takin huppua pääni suojaksi ja toivoin että lammen rantaan poikenneet toverini saavuttaisivat minut, tai että huoltoauto näkyisi jo seuraavan mutkan takana.

Ainakin pari kilometriä taivalsin tiellä yksikseni. Hetkittäin alkoi jo pelottaakin, mistä minä tiedän minkä sortin eläimiä täällä liikkuu, jos vaikka villisika, karhu tai susihukkanen? Entäpä jos joku paikallinen metsästys- tai marjastusporukka ajaa ”keskellä erämaata” taivaltavan, yksinäisen naisimmeisen ohi… Huokasin helpotuksesta kun automme ilmaantui lopulta mäennyppylän takaa näkyviin ja samalla lampia katselemaan jääneet kaveruksetkin saavuttivat minut.

Olimme kaikki litimärkiä, mutta tunnelma ei suinkaan siitä latistunut. Vaatteita kuivatellessamme laulelimme vain että ”Ihminen älä sinä hermostu, ihmettele vaan. Ota sinä vastaan kiitellen, mitä ylhäätä annetaan!” Tällä kertaa meille annettiin roppakaupalla lämpöistä syyssadetta.

Jatkuu…

Teksti: Tellervo, väliotsikot Laila Hietamiehen tuotannosta.