Satoi, ei onneksi kaatamalla vaan tihuuttaen kun lähdettiin sunnuntaiaamuna 21.7. Värtsilän pitäjäyhdistyksen järjestämälle matkalle Venäjän Värtsilään.
Suurin osa matkalaisista aloitti aamun jumalanpalveluksella ehtoollisineen Värtsilän kirkossa. Meidät loput matkalaiset noudettiin kyytiin kylätalon pihamaisemasta ja ei kun bussin nokka kohti Niiralan raja-asemaa.
Bussikyydistämme vastasi tilausliikenne Karhu Kiteeltä. Kiitokset vielä kerran hyvästä ja turvallisesta matkasta ’’ite’’ isännälle.
Kiperiäkin tilanteita löytyi matkan varrella. Eipä ollut mies ensi kertaa ’’pappia kyydissä’’. Hienosti pinna kesti. Kiitos.
Matkalaisia oli mukana 35 henkilöä, muualtakin päin Suomea kuin täältä rajaseudulta. Itselläni ei ollut käytettävissä henkilöluetteloa, niin en tullut tietämään ketä ja mistä päin kukin matkamies oli tullut mukaan. Suomen tullista selvittiin ’’suitsait’’, mutta naapurin tullimuodollisuudet kestivät tavan mukaan kauemmin. Passien tarkastuksen jälkeen pääsimme yli rajan. Ensimmäinen tuttu kohde oli Värtsilän rautatieasema. Entisestä komeasta rakennuksesta on enää muistot jäljellä.
Seuraavakasi ajaa köröteltiin Jänismäelle, vaihdettiin valuuttaa ja kahviteltiinkin.
Sittenpä oli aika jo suunnata itse Värtsilän kylään. Tiet olivat yhtä kuoppaisia kuin ennenkin. Ajeltiin ensimmäiseksi tehtaan konttorin pihaan. Kertoilin siinä tarinoita entisajoilta.
Kisapirtille emme edes yrittäneetkään, paha mieli olisi jäänyt muistoksi. Leninin patsas seisoi edelleen rakennuksen edessä tukevasti paikallaan; ei epäilystäkään missä maassa nyt oltiin.
Lähestyessämme postisiltaa huomasimme oikealta puolelta uuden saunarakennuksen olevan ’’kohtsillään’’ valmis. Aika erikoisen näköinen ulkoasultaan siitä tulee.
Postitalo oli paikallaan niin kuin tietysti tuttu postirinnekin. Helven apteekissa oli ennen siisti kauppa, mainokset edelleen ikkunoissa, mutta ovi oli suljettu.
Entisessä pääosuusliikkeessä näytti edelleen kauppa toimivan. Kansakoulun mäki ja ne lukuisat kojut tönöttivät entisellään. Poliisilaitoksella oli myös jotakin toimintaa.
Notkolle laskeuduttaessa huomasin entisen työpaikkani Osuusliikkeen olevan taas ’’kanki päällä’’. Viime kesänä ostin vielä sieltä teetä ja leipää. Ajelimme hiljalleen kohti kylän päätä ja raja-aitaa. Nuorisoseuran taloa oli kunnostettu oikeasta päästä ihan siistin näköiseksi – mutta se vasen puoli! Autoilija Sormusen talo seisoi edelleen tukevasti paikallaan.
Raja-aidan luona käännyttiin takaisin päin. Mielestäni oli merkille pantava kuinka monta uutta siistin näköistä omakotitaloa oli rakennettu sinne tänne kylälle, niin kuin Notkolle ja Karintaukseen. Kauniita pihoja ja kukkaistutuksia, ryytimaat siistejä niin kuin aina on ollut.
Samaan hengenvetoon on todettava, että aika monta omakotitalon rakennusta on jäänyt keskeneräiseksi. Liekö rahapula yllättänyt tai jääneet odottamaan ensi kesää. Ns. Ilomantsin tiehaarasta lähdettiin suuntaamaan Karintaukseen.
Mikä ihme lie kasvattanut leppiä, pajuja ym. kasvillisuutta niin valtavasti ettei olevia taloja näkynyt tielle ollenkaan. Eikä näkynyt Karvolan mäen rakennuksiakaan. Maantie oli muutenkin sinnepäin kaventunut, puiden oksat hipoivat auton kylkeä. Päästiin kuitenkin Kosken pystyssä olevan talon kohdalle. Olin mielissäni, kun pystyin näyttämään eräälle herrasmiehelle, että ’’tuolla noin oli kotisi paikka’’. Kuva tuli muistoksi siitä ryteiköstä. Auton kääntämisestä tulikin sitten iso pulma, mutta kun ammattimies on asialla, niin selvittiin. Tuumasi vain rauhallisesti, ”ettei olisi lähtenyt jos olisi tiennyt’’!
Onnellisesti päästiin jatkamaan matkaa. Suunnattiin Pussinpohjan tielle. Kookas metsähallituksen talo toimi sairaalana. Kansan talon pohjan kautta palattiin valtatielle.
Jatkettiin matkaa töyssyistä tietä pitkin uudelle hautausmaalle. Muutamat hautapaadet löytyivät, ei kuitenkaan kenenkään omaisia. Paljon oli komeita tekokukkia paikallisten haudoilla. Vieressä oleva entinen lentokenttä minikoossaan oli täynnä puutavaraa ja työkoneita. Jänisjärvelle emme ehtineet.
Palasimme takaisin kylälle ja vanhalle hautausmaalle. Arppen ja Karstenin hautoja kuvailtiin.
Ruokailumme oli järjestetty tällä kertaa Ruskealan pappilaan. Olimme aikataulusta myöhässä mutta keitto oli kuumaa ja makoisaa. Kahvi ja kunnon ’’vehnänen’’ jälkiruokana täydensivät hyvän tarjoilun
Kylläisinä jatkoimme matkaa Ruskealan marmorilouhokselle. Siistejä myyntipisteitä oli tullut entisestään lisää. Paljon oli väkeä liikkeellä. Siellä ’’kanjonissa’’ näytti olevan soutelijoita. Liekö ollut maksullista puuhaa. Aikamoinen bisnespaikka nykyisellään.
Tulomatkalla poikettiin vielä ’’tyttöjen kaupassa’’. Itsekin ostin takkavihallisen teetä. Siitäpä sitten lähdettiin palailemaan Jänismäelle, jossa viimeiset ruplat tuhlattiin, kuka milläkin tavalla.
Pian aikaa olimme Venäjän tullissa, jossa jouduimmekin odottelemaan pitkän tovin. Suomen tullista selvittiin taas tavan mukaan nopeasti.
Kiitokset vielä kerran kaikille mukana olleille; läheltä ja kaukaa. Kiitokset Värtsilän pitäjäyhdistykselle, että sain olla mukana verestämässä muistoja. Ennen sanottiin: ’’Hymyillään kun tavataan’’, niin sanon minäkin.
Hilkka Partanen
Liisi Juvonen lähetti runsaasti matkan aikana otettuja kuvia. Tässä niistä osa ja lisää myöhemmin.
Näkymä kylältä.
Pihapiiri vanhasta Värtsilästä.
Uutta taloa vartioi kaksi koiraa.
Näkymä kylältä.
Monimuotoinen kukkiva puutarha.
Hyvin hoidetut puutarhat ilahduttivat matkalaisia.
Piipahdimme hautausmaalla.
Maakellaririvistö lähellä vanhaa hautausmaata.
Sairaalarakennus.
Tiet olivat huonossa kunnossa.
Paikalliset kalastamassa sillalla.
Ukonhatut.
Kuvat ja kuvatekstit Liisi Juvonen
Kiitos Hilkka matkakertomuksesta! Jos jollakulla sattuisi olemaan kuvia tältä matkalta Värtsin toimitus voisi lisätä niitä vaikkapa jälkikäteen jutun jatkoksi.
Kiitos Hilkka asiantuntevasta opastuksesta ja kiitos Esalle kyydistä sekä kiitos kaikille mukavasta matkaseurasta.
Jutun jatkoksi on liitetty Liisi Juvosen lähettämiä matkakuvia.
Vaimoni ei ollut koskaan käynyt Neuvostoliitossa tai Venäjällä ja minunkin käynnistäni oli jo lipo parikymmentä vuotta aikaa, joten ilmoittauduimme mukaan retkelle. Passit hankimme osin tätä reissua ounastellen jo viime talvena ja liikennöitsijän järjestämällä ryhmäviisumilla pääsimme matkaan.
Tein muutamia Venäjän reissuja 90-luvun alkupuolella Värtsilän seurakunnan puitteissa. Erkki L. piti säännöllisesti jumalanpalveluksia rajan takana ja me seurakunnan ”saunamiehet” osallistuimme joitakin kertoja avustavana lauluryhmänä niihin.
Myöhemmin kävimme vielä molemmilla jutussa mainituilla hautausmailla nostelemassa ja puhdistamassa suomalaisten hautakiviä sekä vesakonraivaustöissä.
Mielenkiinnolla odotin ovatko näkymät muuttuneet. Täytyy sanoa, että eivät niin paljon kuin kuvittelin. Raitit täynnä mitä moninaisinta röttelöä röttelön perään, seassa tosiaan muutamia uusia rakennuksia aivan kuin toiselta planeetalta. Ruskealan kirkko ja sen onneton kohtalo sai varmaan jokaisen matkalaisen mietteliääksi; näin paikan päällä käydessä saa ehkä kalpean aavistuksen siitä työstä ja tuskasta, mitä on tehty ja mitä on menetetty. Marmorilouhoksella avautui ihmeellinen näkymä, valtaisa määrä rakennuksia, myytävää tavaraa ja autoja parkkipaikan täydeltä. Rikkaita venäläisiä kuin vastakohtana Värtsilän ”slummeille”.
Hilkan juttu ja Liisi J:n valokuvat kertovat retkestä niin hyvin, että varsinaista lisättävää siihen ei ole. Kiitokset Hilkalle mielenkiintoisista muisteloista. Hän päättää kertomuksensa sanoihin: ”Hymyillään kun tavataan!” Mainittua asiaa emme naapurin tullivirkailijoiden ilmeissä havainneet. Uskomattomia kivikasvoja sekä miehet että naiset, palveluammatin osaajat!!!
Reissu oli mukava mukavien ihmisten seurassa, mutta mitään ”poltetta” se ei erikoisemmin jättänyt. Moni on ihmetellyt, miksi en ”paalupaikalla” asuessani käy polttoainetta Venäjältä. Olen vastannut kyselijöille, että kyseinen elämäntapa ei ainakaan tällä hetkellä sovi minulle ja vihaan kaikkea turhaa jonottamista. Myöskään jonninjoutava paperien pyörittely ei juuri kiinnosta.
Vielä noista kahden vuosikymmenen takaisista matkoista sen verran, että Reino – isänikin kerkisi ennen kuolemaansa
käydä niillä mukana. V. 1930 syntyneenä pula-ajan lapsena hän kertoili joskus juttuja hänenkin kotikyliltään ”leipämaahan”
lähteneistä ihmisistä ja sanoi tahtovansa käydä riistetyn Karjalan maalla; maalla, jota hänenkin veljensä tuhansien muiden kanssa ase kädessä puolustivat, puolustivat ja pelkäsivät.
Mainituista leipämaan loikkareista suosittelen lukemaan kirjan: ”Meillä ei kotia täällä”. Monet lähtivät, harvat palasivat; surullisen pitkä on kirjan lopussa oleva nimilista Stalinin vainoissa tavalla tai toisella menehtyneistä suomalaisista.