Kuva on Laatokalta 10. elokuuta 1999. Eeron ja Anteron yhden ltapäivän saalis.
Söimme rantakeittiöllä lounasta. Mainitsin vastapäätä istuvalle syöjälle aikovani mennä ongelle. ”Ei näin kuumalla kala syö, eivät suutaan aukaise”, hän tyrmäsi aikeeni suoralta kädeltä. ”Mutta nyt on ukkosta ilmassa, kyllä kala nyt syö” perustelin. ” Ota matoja marjapensaiden takaa, siellä on”, hän ehätti sanomaan, ikään kuin en tietäisi. Isoja ja nopeita ovat madot siellä.
Tiskasin tiskit ja lapioin madot purkkiin. Löysin onkivavan, jonka koukku näytti ruosteiselta. Eipä muutakaan ollut. Ukkonen jyrähteli vähän joka puolella. Aivan olemattomasta pilvestä ropisi pisaroita järven pintaan laajentuen tyynessä suuriksi renkaiksi. Sitä kesti vain hetken. Pujotin madon koukkuun, eikä siinä voinut käydä hempeilemään. Sovittelin käteni vavan varteen ja sinkosin kohon järveen. Kohossa näkyi pientä liikettä. Pian selvisi, että minua narrasivat, mato oli maistunut. Seuraava ahven oli jo kiinni, mutta se putosi kuitenkin näyttävän ilmalennon tehtyään takaisin valtakuntaansa.
Laituri kolahteli minun siinä tasapainoillessani puolelta toiselle. Kolmas kerta toden sanoi: Kala kiinni! Jopa nousi ahven aalloista. Se rimpuili, sai siiman kiertämään ympyrää ennen otteeseeni joutumistaan. Oli kalaparka niellyt koukun kiduksiinsa asti. En kehdannut huutaa terassilla istujaa avuksi. Seuraava kala taas putosi. Ukkospilvet toivat mukanaan tuulta, joten en lähtenyt veneellä ulapalle. Tuuli muutti maiseman mieleisekseen.
Hyvät kalapaikat ovat sellaisia, ettei niitä hevin kerrota muille kalastajille. Olen saanut olla lukemattomat kerrat soutamassa verkkoja. Olen soutanut ja huovannut, aina tarpeen mukaan. Joskus järvi ei antanut mitään, joskus verkoissa oli kalaa yli oman tarpeen. Tuo samainen verkkovene päätyi tälle rannalle kuntoiluveneekseni. Sillä nostalgiaveneellä voin soutaa huvikseni.
Olen saanut olla päiväkausia mukana uistelemassa. Siitä minä pidän. Voi ajella hitaalla nopeudella suurten järvien selkävesiä, siinä on jotain levollista. Olen saanut olla Jänisjärvellä ja Pyhäselällä. Kerran olen ohjannut venettä pitkin Laatokan aavaa ulappaa. Se on upea meri. Kerran jouduin menemään moottoriveneellä Juuan – Paalasmaan lossilta pitkin Pielistä kauemmaksi saaristoon. Silloin vähän pelkäsin outoa järveä, vaikka olin etukäteen katsonut kartasta reitin ja järven syvyydet. Sinä kesänä veden pinnat olivat alhaalla ja karikoita runsaasti näkyvissä. Muistin nekin nuoret, joille on patsas pystytetty Paalasmaalle. Selvisin kuitenkin perille ilman haavereita.
Havahduin ajatuksistani. Saaliinani oli kolme ahventa. Ei niistä pelkästään vielä soppakaloiksi riittäisi. Astiassa oli puhdasta hanavettä, koska kuolleita kaloja ei pidä uittaa enää likaisessa järvivedessä. Päätin keittää välillä kahvit.
Maija- Liisa
Siinäpä mukava onkireissu. Kiitos Maija-Liisa.
Pelko veneessä onkin todella syvältä kouraiseva tunne.
Tuossa tämänpäiväisessä ”Kesäleiri” -jutussa mainistsin Tohmajärven Kesäkodin ja Koitsan. Meitä kuskattiin veneellä Kesäkodin rannasta Koitsaan. Sivutuuli ja aallokko oli mielestäni hirmuinen. En ollut ikinä ollut niin suurella järvellä, ainoastaan Sääperillä. Silloin on täytynyt pelottaa, koska vieläkin sen muistan. Joku sanoi, että ei tarvitse pelätä, koska autokoulun opettaja Kirjavainen soutaa, hän osaa. Se rauhoitti.
Värtsilässä oli ennen vanhaan rajamies Kauko Reijonen. Hän houkutteli minut kerran kalareissulle Rämejärvelle. Ajoimme polkupyörillä Perä-Muskoon ja laskimme järveen pitkäsiiman. Muutaman tunnin kuluttua kävimme nostamassa ensimmäisen saaliin. Kauko keitti pakissa kalakeiton. Hän pani joukkoon ison määrän voita.
Keitto oli aika ällöttävää voimääränsä vuoksi. Syötävä sitä kuitenkin oli. Kauko varmaan rakasti sellaista keittoa, ainakin hänen vyötäröstään voi niin päätellä.
Aamulla nostimme siiman ja loput kalat. Reissu kannatti ainakin saaliin puolesta. Kalakeitto on myöhemmin maistunut hyvin, kunhan ei vain ole liian rasvaista.
Muutoin en ole kovin innoskas kalamies. Suvun himokalastajien perinnettä jatkaa kalamiesisäni Toivon ja kalamiesveljeni Matin poika kalojenylösnostaja Eero-Matti.
En myöskään ole saanut – sanan laajemmassa mielessä – pietarin kalansaaliista, vaikka parhaani olen yrittänyt. Siitä nostan nyt eläke-euroja haaviini.
Ierikka
Vuosia sitten olen ollut paljonkin mukana uistelemassa mm. Carelia Cup:n kilpailuissa Pyhäselällä, Pielisellä, Puruvedellä ja Koitereella sekä kaksi kertaa rajan takana Jänisjärvellä. Koitereella olimme esim. silloin, kun oli täydellinen auringonpimennys. Olimme järvellä silloin, kun aurinko pimeni. Se oli kuin etelän yö, Valot tuikkivat ympärillä pimeässä ja kaikki hiljeni. Hiljeni myös radio ja kaikuluotain, syytä en osaa selittää. Kummasti ne vaan toimivat, kun aurinko alkoi tulla näkyviin.
Kannattaa olla kuitenkin varovainen noiden
koukkujen ja vieheiden kassa. Männä viikolla
sai kesävieraamme haukea irroittaessaan vieheen
väkäsen kämmenensä läpi, lääkärireissuhan siitä seurasi.
*
Maija-Liisan kesäkertomus toi raikkaan tuulahduksen
useammaltakin järvenselältä.
Liisa Lukkarisella olisi varmaan hyviä kalajuttuja enemmänkin.
Me emme osallistuneet juurikaan kalastuskilpailuihin. Ainoastaan
yhden kilpailun voitimme Jänisjärvellä vahingossa. Enimmäkseen se
oli sellaista fiilistelyä sukuni entisten rantojen vuoksi.
Kalaahan siitä järvestä sai ja saa varmaan edelleenkin.
Täytyy tässä entisten muistojen innoittamana käydä vielä
tänä kesänä uistelemassa vaikka joku hauki. Niitä tulee
tuosta matalasta.
Isäni viimeisin kalavene on Pielisen Kelvänsaaressa. Sain sen ostettua häneltä, kun olimme alkaneet huolestua, kun hän sillä Joensuussa asuessaan yksinään seikkaili Pyhäselän ulapoilla. Hän oli silloin jo yli 80-vuotias.
Vene sai palvella minua sekä Jänisjoella että Kaustajärvellä. Sitten vein sen Kesälahdelle kunnostettavaksi, ja siskoni Pirkko osti sen isomman veneensä kaveriksi Pieliselle.
Veneeseen liittyy paljon tunnearvoja. Siksi halusin sen välittävän niitä siskollenikin ja myös hänen pojalleen, joka on innokas kalastaja aina silloin, kun Sveitsistä pääsee lomalle. Kalan tuoksu säilyy näin perinneveneessä. ja Pielisen kuha maistuu hyvältä. Isä osaisi arvostaa sitä.
Ierikka
Enoni kertoi löytäneensä ennen sotia päiväyksin varustetun
kultasormuksen Jänisjärven laivalaiturin kivitykseltä.
Sormuksesta oli ilmoitettu lehdessä, mutta kukaan ei
ilmoittautunut sormuksen omistajaksi, niinpä eno oli
ostanut sormusrahoilla Sortavalasta polkupyörän.
Olisiko sormus pudonnut joltakin matkustajalta tai sitten
jonkun rakkaus päättyi sormuksen kivikkoon heittämiseen?
Voi tuota koulukaverin kalansaalista!
Suomi on järvien maa, niinkuin sanotaan. Kuitenkin äskettäin jossain uutisissa kerrottiin, että kotimaista kalaa syödään täällä hämmästyttävän vähän. En muista, oliko kysymys kaupasta ostettavasta vai kaikesta syömästämme kalasta. Oli miten oli, herää kysymys, voisiko järviämme ja meriäkin hyödyntää nykyistä enemmän.
Kalamiehet ja -naiset, mitä mieltä olette?
Poikasena kokoonnuimme isolla joukolla Haponojan suulle onkimaan. Meitä oli niin paljon, että siimat joskus sotkeutuivat toisiinsa. Mutta ilman tappaluita niistä tilanteista selvittiin, ja kotiin kannettiin oksan haarukkaan tungettuja patseja. Kyllä ne syötiin. En tosin muista, miten äiti ne valmisti pöytään. Äskettäin erään ruokien valmistamiseen kiintyneen kaverin kanssa jutellessamme syntyi hyvältä tuntuva idea. Ostetaan tehokas lihamylly ja jauhetaan särjet ja patsit muussiksi. Siitä voi paistaa kalapullia. Näin ruodotkin hyödyntävät ravintoainetarvetta.
Äiti teki särjistä säilykettä. Sitä mekin muutama vuosi sitten pappilassa valmistimme. Oli aika työlästä, mutta maukasta. Pitänee vielä joskus uusia urakka. Reseptikin lienee tallella. Ja hyväänhän aina löytynee myös aikaa ja viitseliäisyyttä! Vai onko mukavuudenhalu liian suuri houkutus? Ja onko siinä syy myös suomalaisen kalaruuan vähäiseen osuuteen ruokapöydissämme?
Ierikka
Minulla monetvuodet on vierinyt kairankulkijana. Tarinoita jokalähtöön on minulla niiltä ajoilta, kun otin järjenjuoksiana ensiaskeleita isänipoikana.
Isäni opetti minulle heinäpellolla, marjassa ja metsätöissä. Suomalaisen totuden jatkuvuuden turvaamiseksi antama opi kaikui poikien opiksi.
Ole oma itsesi, anna arvo toisillekin ja jatkoksi viimevuosisadan melkein kokonaan kokenut isäni lausui: Hiljaa hyvä tulee ajatellen aiva kaunis. Ihminen elää, kokee, näkee, vaikuttaa, on läsnä eläissään ja kohta läkkä pois.