On sitä taas rämmitty metsissä ja syöty sieniä harva se päivä becquerelleistä välittämättä. Pohjois-Karjalassahan niitä sieniä on joskus liukastumiseen asti, kun täällä Länsi-Suomessa taas joutuu kulkemaan aika kauan ennen kuin saa aterian aikaseksi.
Karjalassa jo lapsena opin pienestä pitäen tuntemaan kerättävät ruokasienet, tosin se valikoima oli aika pieni, karvalaukkuja ja maiteroisia. Tatteja meillä ei kerätty eikä syöty, vaan jätettiin lehmien naposteltavaksi. En tiedä, söivätkö nekään niitä. Tänä päivänähän Kiihtelyksessä kerätty herkkutatti on kallista ja suurinta herkkua Italiassa. Vasta aikuisena opin arvostamaan tatteja, kun sain kerran Suistamolla syntyneeltä työtoveriltani leivän päälle herkullista tattimuhennosta. Kyllä Raja-Karjalassa osattiin valmistaa venäläisen keittiön herkkuja.
Isä-Heikki oli kova kala- ja sienimies. Ei kestänyt kauan, kun hän lähti työstä päästyään sieneen ja palasi kahden pärekopallisen kanssa kotiin. Se oli hyvin tärkeä hetki kesästä, silloin nimittäin sytytettiin sähkövalot valoisan kesän jälkeen ensimmäisen kerran. Sienien perkaaminen onnistui paremmin sähkövalossa. Sähköä säästettiin, ja mittarinlukema pysyi nollilla, kun ei ollut jääkaappia,sähköhellaa eikä muutakaan sähkövempainta – ei edes radiota vielä silloin.
Se minua eniten ihmetyttää, kun en koskaan lapsena edes kuullut saatikka nähnyt suppilovahveroita. Nythän siitä on tullut oikein muotisieni. Länsisuomalaiset, nekin jotka eivät tavallisesti kerää sieniä, haalivat niitä suuret määrät pakkaseensa ja kuivattavaksi. Kyllähän siitä saa oikein gurmee-ruokaa, kun läträä kerman kanssa.
Panee ajattelemaan, joskos sekin on tullut rajan takaa hirvikärpästen mukana. Se on muuten kunnioitettavan sinnikäs otus, kun sen sienimetsässä kaverikseen saa. Vaikka otat kuinka kovat löylyt ja käyt järvessä kuinka monta kertaa tahansa, siellä se vaan päänahassa mönkii.
Välillä aina määrätään joitakin sieniä kauppatavaraksi kelpaamattomaksi. Meillä kyllä kerättiin aikoinaan mustarouskuakin, joka sitten poistettiin ruokasienien joukosta. Muuan työtoverini sanoi silloin, että heidänkin pihassaan niitä oli kovasti ,ja hän oli vuosikausia valmistanut niistä ruokaa miehelleen, eikä se vieläkään ole kuollut.
Hyvää suppilovahverosyksyä sinne Karjalaankin !
Pussinpohjan Masa
Aivan täysin samanlaiset on omatkin muistikuvat ja käsitykset sieniasioista.
Sähköä tosin käytettiin enemmän, jopa radioon, mutta ei turhaan.
Etelä-Kazuzambian Sieniorkesteri – Sienirock
http://www.youtube.com/watch?v=9Y0O_M9eWI8
Pirkko Sallinen-Gimplin vuonna 2009 julkaistu ”Karjalainen keittokirja” kertoo hienosti myös yllättävää historiaa sienien käytöstä suomalaisessa ruokapöydässä:
”Sieniä on Suomessa käytetty kansan ruokataloudessa nimenomaan Karjalassa. Länsi-Suomessa sieniä pidettiin madonlakkeina tai lehmänruokana…
Siirtokarjalaisten tulo vaikutti monin paikon lännessä sienten käytön kansanomaistumiseen…
Länsisuomalaiset kertoivat nähneensä siirtokarjalaisten käyttävän sieniä ja alkoivat sitten itsekin valmistaa niitä ruokapöytään…”
Suppilovahvero on pieni ja voimakasarominen sieni,josta kiireinen
sienestäjä kävelee helposti ohi.
Muutama vuosi sitten olin täällä venäläisnaisen kanssa sienessä
ja hän keräsi pussiinsa sellaisia sieniä, joita en ole nähnyt
suomalaisten keräävän. Isä oli opettanut. Olin sitä mieltä,
että kuolevat niihin sieniin koko sakki ja heittelin pois mielestäni epämääräisenä pitämäni sienet.
Suolasieniksi käyvät rouskut ovat hakusessa tänä syksynä kosteudesta huolimatta. Suppilovahvero on kyllä etevä maastoutumaan varsinkin, jos on huononäköinen. Hirvikärpänen on kyllä sitkishenkinen. Vaikka panet kappaleiksi, niin vielä kerää osat ja lähtee kävelemään!
Seppo vain on tuonut hirvikärpäsiä jopa sisään asti.
Niistä en tee ruokaa – ainoastaan karvalaukuista vai onko niillä joku toinenkin nimi?
Reissatessa on nyt mennyt Joensuussa ja Kuopiossa, joulukuussa on Espoon vuoro.
MirjaSisko
Täällä Etelä-Suomessa on suppilovahveroita ollut ihan riittämiin.Tänäänkin kun kuljin metsässä niitä vielä nousee.Enpä poiminut kun pakastin alkaa olla jo täysi.Karvalaukut ja haapasienet tuli kerättyä suolasieneksi.Tatteja minäkin olen ruvennut keräämään aikuisiällä.Muistan kun opettelin sienestystä lapsena,niin sanottiin että syötäviä sieniä ovat ne mistä tulee valkoista nestettä.Liekkö tämä sienestys ja marjastus verenperintöä karjalaisista juurista?
Kyllä vanha kansa tiesi.. Jos vanha kansa sanoi, että tatti on sontasieni niin se meidän oli uskottava. Mistäpä se vanha kansa olisi muualta oppinsa saanut kuin sen aikaiselta vanhalta kansalta. Äiti opetti meidätkin lapset tuntemaan syötävät sienet. Niitä olivat maiteroinen, vahveroinen ja kanttarelli. Tuota opetusta oli uskottava kunnes on tullut muutakin kuin perimätietoa. Hyvähän meidän on kun on tietoa saatavissa pilvin pimein, ja voidaan ihan itse tehdä valintoja.
Tuossa Alpoaatoksen kommentissa on ikäänkuin kätkeytyneenä mielenkiintoinen totuus: ”voidaan ihan itse tehdä valintoja”. Tämän taidon ja tahdon aikaan saamiseksi teki urotyön 150 vuotta (17.6.1862) sitten syntynyt laihialainen Aleksander Filander, joka vuoteen 1898 jälkeen käytti nimeä Santeri Alkio. Hän ja nuorisoseuraliike saivat aikaan itsekasvatusta, jonka ansiosta yksilöiden ja yhteiskunnan kehittyminen kävi mahdolliseksi. Tämä tietysti koululaitoksen rinnalla ja sen kanssa yhteistyössä. Santeri Alkion merkitys on suurempi kuin yleensä tiedetään. Todellinen alkiolainen on Värtsilässä ollut Otto Rummukainen. Ierikka