Ou ihmisiks´!

Aikoja sitten Peuhkurisen Irene kyseli, minkälaista mahtoi olla pikkupojan elämä muinoin Pussinpohjassa ja minkälaisia kepposia mahdettiin tehdä.

Lähinaapureissa ei ollut ikäisiäni lapsia, joten leikin enimmäkseen yksikseni. Onneksi Työväen ja Pienviljelijäin osuusliikkeen varasto-alue oli erittäin hieno paikka pienen pojan leikkeihin. Vain Immosen Eke oli joskus kaverinani. Hän veteli minua mahakelkassa pitkin Pussinpohjan raittia.

Pitkän pakkaskauden jälkeen odoteltiin ”suvea”, että päästäisiin rakentamaan lumilinnaa. Se oli joka talvinen homma. Jouluisia  kynttilänjämiä sytyttelimme lumilinnan ikkunoille ja illan hämärtyessä ihailimme saannostamme. Ei silloin kepposia uskallettu tehdä. Siihen olisi luultavasti tarvittu kavereita. Sanotaanhan, että ”joukossa tyhmyys tiivistyy.” Ei kepposet tullut mieleenkään, sillä joka kerran kun lähdin kouluun tai kylille muistutettiin:” Ouhan ihmisiks!” Pienenä en oikein tajunnut, miten ollaan ihmisiks´, mutta myöhemmin ymmärsin, että pitää olla kiltti ja nöyrä. Tosi kiltti oli silloin, kun muisti tervehtiä vastaantulevia ja jaksoi kylässä odotella, että aikuiset olivat saaneet kakkunsa. Eihän sitä kukaan jaksa alituisesti kiltti olla, joten siitä oli sitten seurauksena, että niskavilloista talutettiin nurkkaan häpeämään. Ovenpielessä oli kyllä koivuvitsa suurempien rikkomusten varalta. En tainnut kuitenkaan koskaan olla niin tuhma, että sillä olisi ollut käyttöä.

Nöyryyttä vaadittiin silloin, kun käskettiin johonkin hommiin. Ei ollut aikaa vitkasteluun. Ihmettelin kavereitten kotona, kun joku uskalsi sanoa:”Ihan kohta!”

Lähimmät naapurimme olivat Vasaraiset, Jumppaset ja Immoset. Vaikka asuttiin Karjalassa, niin Pussinpohjassa naapureissa ei paljon pistäydytty. Minä olin sitten ainoa meidän ”huushollista”, joka yritin hoitaa suhteita naapureihin. En vielä ymmärtänyt aikuisten välisiä sosiaalisia ja muita eriarvoisuuksia. Vasaraiseen minä piipahdin joskus salaa, sillä siellä aina tarjottiin lillikokkelia, joka oli suurta herkkuani. Vaikka olin nirso ruoan suhteen, niin lillikokkeli maistui aina.

Vasaraisen Lassi oli suuri ihailuni kohde. Lassi oli mielestäni Pussinpohjan viisain ihminen, koska kävi oikein yhteiskoulua. Ei tietääkseni kukaan muu pussinpohjalainen ollut koskaan käynyt yhteiskoulua.

Väänäsen Lassin kanssa kuljettiin yhdessä kouluun Lötjösen pellonviertä tai joskus Notkon kautta. Koulumatkan varrella oli Ustinoffin kioski, jossa myytiin nekkuja. Olis´ niin tehnyt mieli ostaa, mutta kun ei ollut penninhyrrääkään taskussa. Ei silloin vähiä rahoja mukuloille jaeltu.

Kaurapuuroa piti syödä vaikka väkisten, kun Markus-setä siitä aina muistutti Lastentunnilla. Se se sitten vasta oli oikein juhla-ateria, kun koulussa joskus eväsleipien välissä oli Koskenlaskijaa ja limonadipullossa oikeata Mansikin lilliä eikä mitään kurnaalia. Joskus kaupalla käynnistä palkaksi sain ostaa lakritsipiipun. Oli se niin miehinen olo, kun suupielestä roikkui lakritsipiippu kuin tupakkamiehellä kuunaan.

Rottinkipiiskalla jouduin joskus hakkaamaan räsymattoja lauantaisin. Sillä tavalla pilattiin hyvät matot, jotka oli työllä ja vaivalla saatu kudotuksi. Siistiä piti olla.

Vielä tänä päivänäkin nuo Elovena, Koskenlaskija, lakritsapiippu ja rottinkipiiska muistuttavat Pussinpohjan ajoista.

Jo pienenä sitä saattoi syyllistyä kateuden syntiin. Eräänä kesäiltana näin kuinka Väänäsen Lassi tulla veivasi pyörällä meille päin. Silloinkos se kateuden synti sai vallan minussa. Olin minäkin isän pyörällä yrittänyt opetella ajamaan, mutta ei se tahtonut millään onnistua. En ole varmaan eläissäni kadehtinut ketään niin paljon kuin Lassia sinä kesäisenä iltana Pussinpohjassa. Sen jälkeen alkoi kova harjoittelu, ja isän apuakin siinä tarvittiin. Kerran kun sitten yritin laskea Pussinpohjan mäestä alas, ylikäytävän kohdalla menetin pyöräni hallinnan ja lensin hatelikkoon. Ei ollut poika ihan entisensä näköinen kömmittyään ojan pohjalta esille. Itkien talutin sen rakkineen liiterin nurkkaan ja päätin, etten ikikuuna päivänä aja enää polkupyörällä. Jossain vaiheessa se unohtui, ja opin kuin opinkin tasapainoilemaan tangon alta isän pyörällä.

Tässä näitä muistikuvia Irenelle ja muillekin, jos ketä kiinnostaa.

Masa 82v.