Mitä vanhemmaksi tulen, sitä useammin ajatukseni karkaavat sinne menetettyyn, rakkaaseen kotikylääni vanhaan Värtsilään. Niin tälläkin kertaa.
Nyt on muisteluvuorossa eräs talvisodan pakkasyö 1939. Meille oli vast´ikään valmistunut uusi omakotitalo Kassanpellolle. Sen yläkerran huoneessa asui yksi äitini neljästä veljestä Eeva vaimonsa kanssa. Pakkasyön jälkeisenä aamuna äitini kertoi haikaran vierailleen yläkerrassa ja tuoneen Yrjö-enoni perheeseen pikkuisen pojan, joka sittemmin sai nimekseen Pauli. Perhe muutti evakkona Tohmajärvelle, josta enoni varhaisen kuoleman jälkeen Mänttään.
Kotini paikalle venäläisten rakentama talo. Tällä paikalla olleen kotini yläkerrassa Pauli syntyi.
Pauli alle 2 vuotiaana: Tästä lähdettiin ja tähän on tultu! (Cd:n kansikuvan teksti.)
Kaikki äitini neljä veljeä olivat hanurimusiikin innokkaita harrastajia ja soittivat, joko yksin tai eri kokoonpanoissa itseoppineina ”häissä ja hautajaisissa” sekä tietysti tanssimusiikkia lavoilla ja taloilla.
Veljeksistä Yrjö, Pauli-pojan isä, oli pisimmällä hanurimusiikin salojen opettelussa jopa niin, että hänestä povattiin seuraajaa itselleen Vili Vesteriselle. Kuolema katkaisi kuitenkin jo varhain tämän polun.
Isän kuolema ei lopettanut Paulin kiinnostusta musiikkiin. Hanurista ei kuitenkaan tullut hänen soitintaan, vaikka käytettävissä olisi ollut isältä jäänyt laadukas soitin. Rakkaus musiikkiin ajoi kuitenkin kokeilemaan eri soittimia, kitaraa, bassoa ja muita soittimia.
Tutustuttuaan 50- luvulla Havaijin kitaralla soitettuun musiikkiin, oli Pauli varma, että siinä oli hänen soitin ja musiikki. Parikymmentä vuotta meni harjoitellessa havaijisaundeja tavallisella kitaralla, kunnes 1970 hän hankki oikean havaijinkitaran.
siitä lähtien se on ollut käytössä yhtyeiden kanssa keikoilla, joita Paulin laskujen mukaan on tehty n. 2500 kertaa. Lisäksi Pauli säestää huilisti Mirja Haikalaa sekä toimii laulusolistina. Paulin vaimo, Leila, on koko ajan hyväksynyt ja kannustanut sekä toimii kriittisenä arvioijana.
Tätä hienoa soitinta on kuultavissa Radio Suomen kautta Paulin uudelta cd:ltä. ”Huojuvien palmujen alla”.
Pieni lisäys edelliseen: Viime kesänä tekivät Mänttä-Vilppulan seniorit neljän päivän bussimatkan itärajan taakse, Sortavala, Aunus, Terijoki. Paulin pyynnöstä oli koukattu vanhassa Värtsilässä. Kassanpellolta löytyi antamieni tietojen ja ohjeiden mukaan venäjän punainen talo, jonka paikalla olleen omakotitalon yläkerrassa Pauli oli syntynyt pakkasyönä 1939. Oli ollut iso ihmetys matkaseurueelle, saati Paulille itselleen.
Hilkka Partanen
Video
Menetys- ja menestystarina samassa paketissa.
Hei Hilkka !
Taitaa olla kaikki karjalaiset musiikki ihmisiä.
Isäni puolelta olivat tädit ja sedät laulu ja soittotaitoisia.
Omassa perheessänikin on sellaisia taitoja .
Minäkin rakastan musiikkia, olen melkein kaikkiruokainen sen suhteen.
En osaa soittaa, vain kirjoittaa.
Maila Tsupukka
Jutun loppuun on lisätty kuunneltavaksi/katsottavaksi video, olkaa hyvä!
No jopas jotain.. Enpä olisi uskonut että tuollaisia Havaiji soittajia syntyy täälläkin päin maailmaa. Tosi hienoa soitantaa. Minäkin halusin aikoinaan hankkia havaijinkitaran, mutta kallis olisi ollut… tyydyin vonguttamaan tavallista kitaraa lasipullolla. Kyllä se muistutti hiukan havaijilaista
Alpon jutusta mieleen. Tähän pitää jo lisää kertoa havaijilais soitannasta. Itse olin aikoinaan kanssa hurahtanut ko soitantaan. Keskenkasvuisena kuulin serkkuni, nykyisin monitaiteilijana tunnetun Reino Turusen soitantaa sekä kitaralla, etää havaijinkitaralla. Hänellä oli kuuskytluvulla orkka, joka kierteli itä-suomea. Siinä oli Karjalaisen poikia ellei hanurissa, niin laulusolistina oppia ottamassa, kuten Matti Karjalainenkin.Itse olin nöösi-ikäisenä kerran Enolan keikalla roudarina ja Renne käski lavalle verhojen taakse valmistautumaan merkistä havaijiin käsiksi. Tein työtä kaskettyä ja vetelin taustoja yhden taukorupeaman verran.
Heidän soitin kalustoon kuului tavan soitinten lisäksi myös havaijin kitara, että sellainen harvinaisuus kuin vibrafoni joka oli moniin sen aikaisiin tanssikappaleisiin se varsinainen tunnelman luoja huojuvine saundeineen.
Sen ajan monenpojan unelma havaijikitaralle oli sippiviulu, joka rakennettiin itse. Piti löytää tai saada jostain jonkun soittimen katkennut kieli, jonka ympärille rakennettiin runko tai peräti vanerista kaikukoppa. Sen päälle tallojen varaan viritettiin ruuveilla ko kieli. Ja eikun soittelemaan kammanpiikki plektrana ja jokulasiesine, tai hiottu rauta korvaamaan ko sävelsivellintä. Sellaisen rakensin itsekkin joskus alle kymmenvuotiaana.
Kun kuuntelin tuon Eiran lisäämän videon se oli se syke, joka kirvoitti kertomaan. Tuohon ääneen, kun olisi vielä selvästi kuulunut fiprafoni tai komppikitaran putkivahvistimen vibr- efekti se oli ollut kultaa viisi-kuusikymmenluvun lavamusiikkiin.