KESÄN UKKOSET KOTIKYLÄSSÄ
Oli kesät lämpimät, aurinko paistoi
heinäkuussa lapset mansikoita pientareilta maistoi.
Poutapilvet sinitaivaalla seilaili
kun heinäväki niitti ja heinää seivästi.
Joskus pilvet tummui ja sade uhkasi
salamoi, jyrisi ja tuuli navakasti puhalsi.
Silloin heinäväki turvaan latoon pinkaisi
heinäseipäitä kun kumoon myrskyssä kupsahti.
Satoi ja ukkosti rankasti
puut ja piikkilangat poikki katkeili.
Salamat sinkoili välkkyen kirkkaina
tai pyörien pihoissa tulipalloina!
Monta pirttiä ja piharakennusta tuhkaksi muuttui
kun Ukkosen Herra jostakin ihmisille suuttui!
Istuttiin tuvassa ihan hiljaisina vaan
ja ukkosta kuunneltiin peloissaan.
Ensin välähdys ja sitten pamaus!
Mihinkähän iski? – Hui kauhistus!!!
Kun tummat pilvet vihdoin ohi ehti
tuskin liikahti puussakaan lehti.
Kuului vielä kaukainen ukkosen kumina
ohi mennyt, luonnonilmiö poisloittoneva.
Oli ilma ihanan raikasta hengittää
auringonsäteetkin taas pelästyneitä ihmisiä lämmittää.
Kun katsoivat taivaalle lapset ja vaari
sinnehän oli ilmestynyt – sateenkaari!
Liekö sateenkaaren päässä ollut rikkautta ja kultaa
vai naapurin isännän viljapellon multaa?
Eivät lapset ehtineet aarretta etsimään
vaan innoissaan riensivät rapakoihin räiskimään!
T: Yksi pöytälaatikko runoilija
”Ensin välähdys ja sitten pamahdus…” Istuimme mummolan pimeässä tuvassa. Rajuilman mentyä löytyi kaksi nuorta hevosta salaman iskemänä piikkilka-aidan vierestä ja iso kuusi oli haljennut pirstaleiksi. Vanha ruuna seisoi rauhassa laitumella vhingoittumattomana. Ukkini ja enoni totesivat järkytyksemme keskellä, että nuoret hevoset seisoivat sateelta suojass kuusen alla, mutta vanha osasi varoa. Kiitos pöytälaatikkorunoilijalle hyvin kuvailevasta runosta!