Olikohan kevättalvi 1960 kun meidät lastattiin kuorma-auton lavalle ja vietiin Kiteen suuntaan jonnekkin Välivaaran – Korkeakankaan seudulle tietöihin. Rakennettiin tietä Uudesta Värtsilästä Kiteelle. Lavalla oli meitä juuri täysi-ikäisiksi tulleita poikasia ja myös ”oikeita” miehiä.
Lavalla oli kaikenlaista roinaa. Työvälineitä kai. Sitten oli laatikoita istuimina. Laatikoissa luki muistaakseni ”Dynamiitti 10 kg”. Aika hurjalta se tuntui. Kyllähän me tiedettiin mitä ”Tynämiitti” oli. Tauno Hakkarainen rauhoitteli, ettei niistä ole mitään vaaraa, kunhan eivät tärähtele. Tauno oli panostaja ja hän kyllä tiesi. Auto ajeli tasaiseen tyyliinsä, kuljettajana taisi olla Lukkarisen Kunne. Tauno oli oikeassa, ei ne räjähtäneet. Aivan koko matkaa meno ei ollut tasaista, kun välillä ajettiin rakenteilla olevaa tien pohjaa, jossa oli kyllä joitakin tasaisiakin kohtia.
Päästiin perille jonnekin seurojen talolle. Se oli tukikohtamme. Siellä oli majoitus ja ruokailut. Tehtävämme oli kaivaa lapioilla ojat tien varteen sekä rumpujen paikat. Ensin oli tietenkin lapioitava lumet tulevan ojan paikalta. Alkuun lapioitiin lumet vaikkapa pariltakymmentä metriltä. Sitten Hakkaraisen Tauno räjäytti kannot taivaan tuuliin.
Illalla todettiin, että ojaa oli syntynyt vain muutama metri. Seuraavana yönä saattoi sataa lunta, joka oli lapioitava taas pois. Tai jos ei satanut lunta niin maa oli jäätynyt ja oli raskaampi kaivaa. Äkkiä sitä oppi kyllä tietämään rajansa, ettei tehnyt tarpeettomasti turhaa työtä. Räjäytetyn kannon juuret olivat erittäin työläitä poistaa. Raskasta puuhaa ojien kaivaminen kyllä oli. Ei ole ikävä niitä aikoja.
Korkeakankaan tiellä oli myös samanlaisia paikkoja kuin Kaustajärven tiellä se Hukkusuo, jonne tie hävisi.
Tie oli linjattu kulkemaan aikalailla viivasuoraan olipa maasto millaista tahansa. Välillä oli ”pohjattomia” soita. Mestarilla oli vahva usko siihen, että suo ei ole pohjaton, jos siinä kerran vesi kestää. Joten ajetaan siihen suohon hiekkaa niin kyllä se siitä täyttyy. Ja mitäpä vastaava mestari voi muutakaan tehdä kun viisaat suunnittelijat ovat tien paikan päättäneet.
Ajettiin viikko ja ajettiin toinen. Mitään ei näyttänyt tapahtuvan. Sitten kyseisen suonsilmäkkeen ympärillä alkoivat puut nousta ylöspäin. Tien kahta puolta alkoi kohota pienet kumpareet ja puut olivat kallellaan tiestä poispäin. Olivat useita vuosia kallellaan, saattavat olla vieläkin.
Mestari oli oikeassa. Kyllä sieltä suosta pohja aikanaan löytyi ja tie saatiin suon yli ajettavaan kuntoon. Routa taitaa nostaa ja laskea sitäkin paikkaa mielensa mukaan vieläkin.
Eräs rummun teko.
Erään tällaisen pienemmän ”Hukkusuon” kohtaan piti tien alle tehdä rumpu. Ensin ajettiin suolle niin paljon soraa, että autolla pääsi yli. Sitten laitettiin tielle poikittain muoviputki, halkaisialtaan noin 10 cm.
Siihen laitettiin dynamiiittia ”niin paljon että piisaa”. Soranajoa jatkettiin putken päälle monen metrin kerros painoksi. Ajatuksena oli että soraa pitää olla niin paljon, että räjäytyksen voima ei heitä niitä taivaan tuuliin vaan räjäytyksen voima suuntautuu alaspäin.
Sitten tömäytettiin. Siinäkin saattoi kuulua humaus kun hiekkalasti upposi suohon. Jäi kyllä mukavasti vielä suon pinnallekin. Siihen sitten väkerrettiin rumpuputki ja taas ajettiin lisää hiekkaa. En tiedä mille korkeudelle tämäkin rumpu lopulta asettui, mutta työ tehtiin ja saatiin hiukan palkkaakin.
Lue myös aiheeseen liittyvä Humpsista! -juttu. Julkaistu Värtsissä 14.9.2011
Lapsuudestani muistan noita räjäytyksia, kun kodin ikkunat täytyi
laudoilla peittää vahinkojen minimoisiseksi. Kuului: Ampu tulee!
Sitten kivet ropisivat seinille.
Nykyään on ilmeisesti tehokkaat koneet kantojen nostoon hakkuualueilla,kun nostavat juurineen valtaviksi kasoiksi kannot.
Siitä voisi ajatella maaperän köyhtyvän?
Alpoaatokelta mainio, ”päätalomainen”
kuvaus 60-luvun työttömyystyömaalta.
Nykyään kuulee vähemmän tuota ”ampu tulee” varoitusta konevoiman ansiosta. Kaikki sellaiset kivet, joita miesvoimin ei pystynyt siirtämään pois oli pienennettävä räjäyttämällä.
Nämä panostajat olivatkin kovia jätkiä. Hakkaraisen Taunokin puri hampaillaan nallit kiinni sytytyslankaan. Se näytti aika hurjalta.
Kun työmailla kuului ”Ampu tulee” -huuto niin silloin oli hakeuduttava johonkin suojaan. Jotkut keksivät mennä ”riittävän kauas” että saivat pitemmän tupakkitauon.
Miljoonakallion räjäytystyömaalla on kuulemma ollut niin hullu mestari, että itsekin suojautui vain pitämällä lapiota pään päällä. Oli moittinut hevosmiehiä kun olivat vieneet hevoset liian kauas suojaan. Siinä meni kallista työaikaa kävellessä edestakaisin. Kuinkahan iso lapio olisi pitänyt olla hevosen suojaksi
Noin se silloin meni, työllisyyttä hoidettiin työllä ja työ tehtiin käsin vaikka olisi niitä koneita jo silloinkin ollut käytettäväksi.
Jos et mennyt osoitetuun yöhön ei sitä rahallista töttömyyskorvausta ollut olemassakaan. Siis sanan mukaisesti ” otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän”. Joskus vain oli talvisin hikiotsan sijasta vilukissa puserossa.
Just niin Kalevi. Onneksi olin niin nuori, ettei tarvinnut valita lähdenkö Porkkalan savottaan vai joudunko ulos työttömyyskortistosta.
Vähan ennen Korkeakankaan tietöitä oli työttömien lähdettävä Porkkalaan savotoille hevosen kanssa tai ilman.
Mikä ihmeen kumma oli siinäkin, että työttömyystöitä voi tehdä vain talvella ?? Oletettiin ilman muuta että kesän jokainen pärjää syömättä.
Alpolta taas hyvää realismia. On siinä kuin Oton kaikua taustalla. Hienoa näin.
On sitä Alpon tekemää tietä tullu kulettua eräännii kerran suuntaan jos toiseennii. Hyvän tien teit.
Oiskohan tuo mainitsemasi seurojentalo ollut Järventauksen Seurapirtti? Se on nimittäin puolivälissä tuota tieosuutta.
Jostain tajunnan hämäristä nousi just mieleen 1960-luvun alun ruokalaparakit siinä Seurapirtin pihalla.
Oltiin muutettu muutamaa kuukautta aikaisemmin Kiihtelysvaarasta Korvelle, puolen kilometrin päähän Seurapirtiltä.
On saattanut olla Järventaustaa. Mitään tarkempaa muistikuvaa ei ole. Tukikohdat ovat saattaneet myös siirtyä paikasta toiseen työn edistymisen mukaan tai olla useammassakin paikassa yhtäaikaa. Pojat kävivät jossain riijuulle yrittämässä. Ettei vain Korven suunnalla ??
Alpoaatos, kyllä tuon mainitsemasi seurojen talon on täytynyt olla Järventauksen seurapirtti. Kun asiaa tarkemmin mietin, totesin, että kyseisellä tieosuudella ei ole ollut muita seurojen taloja. Työmiesten tukikohtia on toki varmasti ollut muuallakin.
Ei niitä riijuulle yrittäjiä ainakaan meillä näkynyt.
Tietöistä nyt on varmaan monellakin kokemuksia kuusikymmenluvun työttömyys aikoina , joita kutsuttiin nasevasti kortistoajoiksi. Itse olin pari kuukautta rakentamassa Nurmes-Valtimo tietä. Työmaa oli vaarojen välisen ojituksen siltarumpuineen rakentaminen. Karmeita kokemuksia muuten.Olin sitä ennen käynyt jo ammattiopintojen yhteydessä ns. räjäytytyön kurssin (laturin työn kuva). Ojaa siell’ kaivettiin lapioilla ja välillä poratut kentät räjäytettiin.
Kerran sattui tästä maailmasta lahtötilanne, kun räjäytetyn kentän jälkeen porarit innostuivat töihin, etteivät malttaneet odottaa ns. korkanneiden , eli rjähtäneiden reikien tarkastusta jota minun piti tehdä. Huomasin lumen seasta räjähtämättämän kohdan ja porareijän, josta pilkotti sytytyslngan jäänteet. Porari oli juuri sillä hetkellä työntämässä kallioporan terää reikään. Onni oli myötä, kun kerkisin ojasta käsin tarttua poran terään ja heittää sen sivulle ja tietysti perkeleitä heittäen kirota porari täydelliseksi uunoksi.Jos tärypora oli kerinnyt upota reikään, niin minä, porari ja vierustoverit oltais lähdetty muihinmaailmoihin.
Porarikin säikähti tilannetta ettei tullut kahteen päivään töihin.
Ilmat oli hyvät työaikaan pakkasta vain 25-40 astetta. Mukavaa nykyisin muistella ei silloin.
Huh huh. Siinä on ollut hengenlähtö lähellä. Lähempänä kuin Kätkäläisen suolla. Kantoja räjäytellessä huusivat kuinka monta niitä räjäytetään. Kun laski tömäykset niin tiesi milloin vaara oli ohi.
Tarkennatko Hemppa miten tuossa kallion räjäytyksessä meneteltiin. Mistä tiesi milloin vaara oli ohi. Kuka sen päätti?
Suojaan juostessa panostaja-sytyttäjä ja pomo huusivat montako paukkua tulee, kun ammuttiin sytytyslanka sytyttimillä ja sähköräjäytyksessähän kaikki reijät syttyvät samanaikaisesti. Kummassakin tapauksessa pidettiin vielä varoaika jälki tömpsyjä varten ja ohjeistuksiin kuului räjähtämättömien reikien tarkastus, että oliko se räjähde korkannut taivaalle vai jäänyt suutariksi, joka oli aina pahin tapaus. Suutarireijät räjäytettiin heti sytytys panoksella. Että sellaista pumpum peliähän se on.