Emmauksessa

2. pääsiäispäivä jää usein 1. pääsiäispäivän varjoon. Se on ikään kuin lisuke, jatke, jäähdyttelypäivä. Jos tai kun näin on, se on vahinko, sillä 2. pääsiäispäivän evankeliumin kertomus siirtää historiaan jääneen kärsimyksen ja ylösnousemuksen pääsiäisen kirkon aikaan, kirkkovuoteen, juuri nyt elettävään aikaan. Uskon draama ei ole vain historiallinen näytelmä. Sillä:

Mitä tapahtuikaan suuren tragedian jälkeen Emmauksen kylässä, kun tuntematon matkalainen kahden Jeesuksen oppilaan kanssa istuutui illallispöytään?! ”Hän otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja antoi sen heille. Silloin heidän silmänsä aukenivat…” (Luuk.24:13-35).

Minulle on käynyt täsmälleen näin. Olen kipuillut Uuden testamentin äärellä. Onko tämä totta vai legendaa? Entä muut uskonnot? Olen lukenut tietoteoreettisia kirjoja, kuunnellut ateisteja ja agnostikkoja, kiinnostunut maailman ja maailmankaikkeuden synnystä, ihmislajin ja apinoiden sukulaisuudesta, olen valvonut öitä ja rauhoittanut laukkaavia aivosoluja.

Elämän sotkujen keskellä olen ottanut vastaan ojennetun öylätin (leivän), murtanut sen kahtia, syönyt, ristinyt itseni kasteeni merkillä, ristillä, nauttinut viinin. Olen kuunnellut korvillani ja maistanut suullani, kynttilän hentoinen tuoksu on suitsuttanut nenääni pyhää tuoksua.

Penkkiin palattuani olen ajatellut Pyhän Paavalin tavoin: ”Nyt tietoni on vielä vajavaista, mutta kerran se on täydellistä, niin kun Jumala minut täydellisesti tuntee.” (1 Kor.13:12). Siitä sitten matka jatkuu arkeen Jumalan palvelemiseen ”järjellisellä tavalla”. (Room.12, ihan koko luku).

Uskon pitojen, siis meidän messumme, jälkeen kirkon alkuaikoina, menojen johtaja lausui: ”Ite, missa est!” Menkää, tämä on nyt päättynyt. Ihan niin kuin ne kaksi miestä Emmauksessa: ”Heti paikalla he lähtivät matkaan ja palasivat Jerusalemiin…”

Ierikka