Viimeisenä sotakesänä alkoi rajapitäjistä tulla sotaa pakenevia ihmisiä yhä enemmän ja enemmän. Matkastaan väsyneinä he etsivät yösijaa Pussinpohjan taloista. Meilläkin heitä yöpyi monia.
Eräs suistamolainen isäntämies nukkui yönsä meidän keittiön lattialla eväsreppu päänalusenaan ja sarkapalttoo peittonaan. Aamulla juotuaan kupillisen korviketta ja tehdessään lähtöä hän sanoi minulle:” A poika, halluut sie katiskan?” Hämmennyin enkä pystynyt heti vastaamaan.”No halluut sie? “tivasi isäntä. “Voinhan mie ottookin”, sain sanotuksi.
Niin olin sitten onnellinen katiskan omistaja. Olin vähän ymmällä, enkä oikein tiennyt, mitä minä sillä pyydyksellä tekisin. Isän neuvon mukaan heitin sen sitten Juvanjoen rannassa olleen täisaunan laiturilta veteen. Sauna oli sodan aikana tehty rintamalta lomalle saapuvia sotilaita varten. Siellä he saivat saunoa ja vaihtaa puhtaat kamppeet ennen kotiin menoa. Siitä se nimitys. En ole aivan varma, kylpivätkö läheisen sotavankileirin vangit siinä samassa saunassa.
Joen rannassa kulki polku, jota pitkin iltaisin hain maitoa Väänäsen Lassin kotoa. Aluksi joka ilta tarkastin, olisiko kala käynyt pyydykseeni, mutta kerta kerran jälkeen petyin ja ajattelin, että katiskassani täytyi olla jotain vikaa tai sitten joki oli kalaton. Innostuskin taisi laantua.
Eräänä iltana vielä kuitenkin menin laiturille ja nostin katiskan vedestä ja huomasin sen painavan tavallista enemmän. Kuinka ollakaan, siellähän olikin mahtava hauenvonkale.
Seisoin kotvasen laiturilla ja mietin, mitä ihmettä minä sille katiskassa potkivalle pedolle oikein teen. En uskaltanut ottaa sitä katiskasta poiskaan,joten ainoa keino oli raahata se katiskoineen päivineen kotiin. Tosi hankalaa se oli, kun se maitopeelarikin oli vielä riesana. Välillä vilkaisin haukea katiskassa ja mietin, mitähän kotona mahtavat sanoa, kun näkevät komean saaliini. Ihmettelevät varmaan.
Kyllähän ne kotona hämmästelivät ja pidättelivät nauruansa, kun minä ilmestyin katiskani kanssa maitoreissulta. Hauesta saatiin seuraavan päivän sapuska, mutta ei se maistunut niin hyvältä kun olin luullut. Isä sanoi, että hauki oli kai elänyt liian vanhaksi.
Se oli elämäni ensimmäinen kalansaalis, eikä mikään vähäinen ollutkaan. Kauan siitä riitti kehumista kuten kunnon kalamiehelle kuunaan.
Katiskani taisi jäädä liiteriin puupinon päälle lähtiessämme viimeisen kerran Pussinpohjasta. Tokkopa sillä kukaan lienee kalastellut sen koommin.
Pussinpohjan Masa
Liikuttava pieni tarina jonka luin kahteen
kertaan ja ehkä vielä kolmannenkin…
”Sinne jäi sahat ja myllyt. Saha seinälle ja
kahvimylly hyllylle”, näinhän sitä monesti vähäteltiin
evakoiden menetyksiä.
Tässä tarinassa katiska kulkeutui Suistamolta
melkein Suomen puolelle, loppujen lopuksi se
kuitenkin oli jätettävä.
—
Oma Elli-nukkeni unohtui lähtötohinassa
Ilmakan kotiin. Vaikka en ollut aivan kahta
vuottakaan, muistan menetyksen niin hyvin, että sen
jälkeen en ole halunnut minkäänlaista nukkea.
Todella hyvä tarina. Pitkän matkan on kulkija kantanut katiskaa mukanaan. Se on ollut kantajalleen arvokas. Onhan sillä saanut perheelle syötävää. Lieneekö matka jatkunut Värtsilästä junalla kun on katiskasta pitänyt luopua.
Ei niitä nukkeja tai kahvimyllyjä auta vähätellä, ne ovat olleet silloin menettäjälleen käsittämättömän tärkeitä. Kenties koko omaisuus.
Kiitos tarinasta Masa
Minun katiskakokemukseni ovat paljon vaatimattomammat. ”Löysin” katiskaverkon pätkän maasta, taisi olla laitettu kukkapenkin tain kasvipenkin päälle, ettei kanat kuopisi siemeniä penkistä.
Tein siitä katiskan. Verkko oli alle puoli metriä leveää, joten aika pieni katiska siitä tuli. Kutuaikaan Sääperistä sai hyvin pikkukalaa. Katiska sopi hyvin myös pieniin pellon ojiin Sääperin rannoilla. Ojista sai pieniä hauen pulikoita. Tai silloin minun puolikiloisetkin olivat ”isoja vonkaleita”
Sellaista se elämä voi olla nykyäänkin meille, että kaikesta maallisesta on luovuttava jossain vaiheessa. Ei pidetä liian tiukasti kiinni – on osattava luopua ja kiittää elämästä.
Pusan Mirja
Todella ajatuksia herättävä kertomus.
Tulee mieleen elokuva ”Opri”.
*
Tässä oma katiskakokemukseni, olin sillon
kaksitoistavuotias:
Oli kevät, rannat jo sulat mutta keskellä
järveä vielä jäätä. Minulla oli katiska rantasulauksessa
Lammasssaaren lähellä. Intoa hehkuen läksin yksin veneellä
kokemaan pyydystäni. Nostin katiskaa veneessä seisten ja
narusta vetäen.
Juuri kun pyydys oli veneenreunan tasalla naru katkesi ja
lensin järveen veneen vastakkaiselle puolelle. Muistan
jääpuikkojen helinän korvissani vieläkin.
Mukana oli ainakin kaksi ”suojelusta”. Sula osuus oli niin kapea, ettei vene karannut sen kauemmaksi, ja se että mutapohjainen ranta
oli niin matala ja hakolikas että sain ponnistettua takaisin veneeseen.
Vaikka olin likomärkä, en saanut myöskään remmiapelia. katiska
jäi tietenkin sillä kertaa järveen.
Näitä muisteluksia me yötä nuoremmat luemme todella mielellämme,ja lisää vaan tulemaan. – Itse kuuntelen mielelläni vanhusten oma-aloitteista kerrontaa sota-ajasta ja juuri viikolla eräs mummo kertoi kuinka oli lääkintälottana Äänislinnassa, kuinka hieno oli se Leninin palatsi ym. Kysyin onko hän kirjannut ylös muistelmiaan, ja sanoi olevan ja kova mummo on pagisemaan, kun vaan kuka joutaa kuuntelemaan. Samalla sain ohjeet tsupukoitten tekoon ja muihin karjalaisiin ruokiin :))
Kivoja juttuja. Muistui mieleen, kun isäukon kanssa oltiin katiskoja kokemassa. Yhdessä katiskassa oli hauki pystyssä,
niin että takaosa oli taipunut katiskan katon suntaiseksi.
Niin oli iso kala, että isä veisti pilkan puuhun sille kohtaa,
missä katiska oli.
Pentuna Sääperin pelto-ojista kalastellessa opin tietämään jotain haukien elämäntavoista. Järvi oli vielä jäässä, mutta kun rannat hiukankin sulivat niin hauet työntyvät niin matalaan veteen kuin suinkin pääsivät. Ojia myöten varsin kauaskin. Siellä olikn hyvät katiskan paikat. Katiskan pääsi katsomaan jalkaisin ilman venettä.
Se oli pikku poikasella pollea olo kun sai joskus viedä äidille vitsassa hauenvonkaleen eikä vain särkisaalista.
Masa, tarinoitasi on mukava lukea. Kiitos tähänastisista. Toivottavasti kirjoitat lisää.