Sääperi on saanut jääpeitteen
Päiväisen lounaani jälkeen, tuossa ennen Joulua, kahvihammastani alkoi sen verran kolottaa, että päätin kiehauttaa kahvit. Sen sijaan, että olisin nauttinut ne perinteiseen tapaan takkatulen ääressä, sain päähäni lähteä piipahtamaan Piilovaaran laelle. Olenkin tehnyt Piilovaaralle vuosittain yhden tai kaksi kahvittelureissua, joten ajatus tuntui varsin luontevalta.
Huikea näkymä avautuu Piilovaaran laelta laaksoon
Niinpä suuntasin autolla Savikontietä pitkin Piilovaaran alle. En tällä kertaa aivan kotoa asti jaksanut kahveille kävellä, vaan auto sai toimia apuvälineenä. Varsinainen kapuaminen alkoi jyrkässä rinteessä, joka vei mäen laelle saakka. Matka ei ole pitkä, mutta jyrkkyys tekee siitä yllättävän raskaan – jouduin pysähtymään viisi kertaa vetämään happea ja hengähtämään hetken.
Venäjän Värtsilää kuvattuna 7 km päästä
Harmikseni aamupäivällä vielä paistanut aurinko oli vetäytynyt pilvien taakse, ja sää oli muuttunut harmaaksi. Maisemat olivat silti huikeat. Edessä avautui osa Värtsilän laaksoa, keskellä jo jäätynyt Sääperinjärvi, ja vastavaaralla erottui Venäjän puoleinen Värtsilän kylä. Pilvinen sää ei himmentänyt maiseman vaikuttavuutta – päinvastoin se toi siihen oman, rauhallisen tunnelmansa.
Kahvi maistuu aina luonnossa, onpahan se sitten vaikka termarista
Piilovaaran nimestä olen kuullut monenlaisia tarinoita. Kerrotaan, että nimi juontaisi juurensa kaukaa, monien sotien ja levottomien aikojen takaa, jolloin ihmiset olisivat paenneet vainoja ja piiloutuneet vaaralle. Yksi luola alueella ainakin on, mutta se ei ole kovin suuri – tuskin sinne kovin montaa ihmistä olisi mahtunut piiloon. Ehkäpä jossain Piilovaaran kätköissä on myös suurempi luola. Tiedä häntä.
Luola Piilovaaralla
Värtsin lukijoita voisikin innostaa kertomaan omia kokemuksiaan ja kuulemiaan tarinoita Piilovaarasta ja sen nimen alkuperästä alla olevassa kommenttikentässä. Paikallishistoria elää parhaiten juuri muistojen ja kertomusten kautta.
Piilovaara on kaiken kaikkiaan mukava ja hyväkuntoisen päiväretkikohde Värtsilän kylällä. Sinne kapuaminen on melko rankkaa, mutta jyrkkä rinne ei onneksi ole pitkä. Talviaikaan, paksun lumen aikaan, nousu saattaa tosin olla jopa mahdoton. Sulan maan aikaan Piilovaara palkitsee kulkijan maisemilla, jotka tekevät kahvihetkestä erityisen – vaikka aurinko ei aina paistaisikaan.
TEKSTI JA KUVAT: Eero-Matti Lintunen
Kiitos E-M hienosta tarinasta, kuten myös muistakin jutuistasi. Pidätte arvostettavasti Eiran kanssa nyt Värtsiä hengissä kun me muut emme näköjään siihen kykene.
Arvostan myös uskoasi, kannustaa lehden seuraajia lähettämään juttuja ja/tai kommentteja elävöittämään tätä ainutlaatuista julkaisua.
Toivon tietysti myös teknisten ongelmien pikaista nujertamista.
Piilovaara oli Niiralan ihmisenalulle ihan vieras paikka. En ollut koskaan kuullutkaan ennenkuin nyt aikuisena Värtsin kautta.
Meidän reviirin raja kulki Kostamon kauppa-Ukonlahti – Koukkari – Leminrinne – Yhteishyvä- Vanha koulu -Hyrsylänmutka – Sairasen perukka – Kostamon kauppa.
Kukkolammelle pääsin kerran pilkille. Olin ehkä 6 v. Reissulla sain maitokahvia lämmikkeeksi ja oksensin, sillä seurauksella että maidonjuonti loppui kuin seinään. Kahvi sentään on maistunut mutta aina mustana.
Värtsiin liittyvistä kommenteista olen joren kanssa täysin samaa mieltä.
Kommentin muista osista en ole eri mieltä.
Oikein Värtsikästä uutta vuotta kaikille!
Juttuun lisätty nyt kuvat monien kikkailujen kautta. Värtsin alustan palvelu ei tosin edelleenkään ole kunnossa mutta toivottavasti lähipäivinä muutaman viikon ajan vaivannut vika vihdoin korjaantuu.