Rakkauteni

RAKKAUTENI

Lötkötän rantatörmällä ja tuijotan pikimustaan veteen. Pienet pyörteet muodostavat joen tummassa vedessä eri kokoisia vaahtokukkasia jotka hetken pyörittyään jatkavat virran mukana hajoten yksi toisen jälkeen veden pintaan. Tänään vesi näyttää yhtä synkältä kuin mieleni. Mielen tummuus on pelottavaa. Jokikin on pelottava, ja sitä se on ollut lapsuudestani saakka. Silti olen joella aina viihtynyt. Kunnioittanut, rakastanut ja rakastan sitä edelleen. Mielen tummuuteen en ole rakastunut. Sen tummuessa kyky rakastaa katoaa.

Niin kuin tämä kuohuva valkokukkanen joen virtaan on aina hajonnut, on mieleni samalla tapaa pirstaloitunut. Ja voimattomuus vallannut koko kehoni. Ensin ovat tulleet hetkittäiset ja synkät ajatukset jotka vaivihkaa ovat mieleeni hiipineet. Sitten ne ovat lisääntyneet, mukanaan pelko siitä mitä minulle on tapahtumassa? Yhä enemmän ne pyörivät päässäni, synkistävät mieltäni, leviten hiljalleen kauttaaltaan mieleeni ja kehooni. Mistä nämä sitten tulevat? Mikä nämä pirulliset tuntemukset saakaan aikaan? Ovatko ne todellisia tai ainoastaan synkistyvän mieleni tuottamaan epätodellista mielikuvaa?

Silti tämän pimeyden keskellä tunnen että jossain olisi ulospääsy, portti joka johtaisi uudelle polulle. Uudelle reitille elämässäni. En vielä osaa tunnistaa väylää jota pitkin taitavasti luovien ja sydäntäni kuunnellen pääsisin takaisin kiinni elämään. Kenelle puhuisin, keneltä apua voisin kysyä? Olen neuvoton ja avuton. Kuuntelen hiljaisuutta, havannoin luontoa ja toivon siltä apua.

Tuijottaessa jokeen kertaan tähän saakka elettyä elämääni. Päällimmäisinä mietteinäni ovat monet murheet sekä kohtuuttomilta tuntuneet vastoinkäymiset. Ne ovat osaltaan ruokkineet lisää masentuneisuuttani ja usein entisestään syventäneet ahdinkoani. En ole löytänyt viisasten kiveä mikä selittäisi syyt. Erheistäni en ole ottanut riittävästi opiksi ja liian usein vain syyttänyt itseäni.

Rotkahdan toiselle kyljelleni ja jatkan veteen tuijottelua. Mistä tämä jylhä virta saa alkunsa? Missä ovat sen syntylatvat? Paljon olen joella aikaani viettänyt mutta koskaan sen latvavesiä en ole kolunnut. Jossain tuolla ylhäällä on kuitenkin se ensimmäinen lampare. Tai puron pätkä, mistä tämän rakkaan joen jylhyys ja virtaavan veden voima saa alkunsa.

Mistä me ihmiset olemme sitten alkumme saaneet? Entäpä hukka, hanhi tai rotta? Tai kaikki kasvit? Mistä tuo kituinen männynkäkkärä tuossa rinteessä? Melkoinen luomisnäytelmä on ollut se miljoonien vuosien evoluutio joka kaiken tämän kauneuden on mahdollistanut. Onko tässä samalla paikalla, kaukana menneisyydessä, lötköillyt kaltaiseni risupartaukko, tuijotellen myös tätä tummaa virtaa? Kuunnellen ja kunnioittaen ympäröivää luontoa. Olisiko se ukko voinut olla minä, entisessä elämässäni? Vai olisinko tämän äijänkäppänän sijaan ollut ylväs joutsen, mahtava kontio tai liukasliikkeinen kyykäärme?

Nostan katseeni taivaalle. Näen ylläni kauniita poutapilviä, lämmittävän auringonpaisteen, sinitaivaan. Hetkessä myös mieleni muuttuu synkästä aurinkoiseksi. Seuraan hitaasti liikkuvia pilviä. Valkoselkätikan naputus herättää minut valvetilastani tähän hetkeen. Vastarannan vehmaasta rantametsiköstä koetan tikkaa tähyillä mutten saa siitä näköhavaintoa. Katseeni haravoidessa kaunista sekametsää näen ilokseni runsain määrin lahopuita sekä pökkelöitä joita niin linnut kuin hyönteiset tarvitsevat. Puut ovat kaatuessaan saaneet jäädä sijoilleen ja maatumaan.

Majavat ovat myös tehneet omat kaatotyönsä ja pitkin rantaa näkyykin jyrsittyjä haapoja sekä teräviä haavantynkiä jotka töröttävät ylös maasta kohden taivasta. Näen myös puolen metrin levyisiä majavien polkuja jotka johtavat rantapenkereeltä alas kohti tummaa jokea.

Juuri tämä kohta joesta on ollut erityisen rakas, eikä vähiten siksi että molemmin puolin kasvaa lukuisia puuvanhuksia jotka ohi veneillessäni ovat aina tervehtineet yksittäistä joella kulkijaa ja samalla lähettäen jotain selittämätöntä energiaa.

Yht`äkkiä näen silmäkulmassani liikettä läheisellä rantapenkalla. Hätkähdän ja käännän katseeni. Pikku lauma siroja, mutta niin arkoja metsäkauriita seisoo liikkumattomina puiden lymyssä. Katsomme toisiamme. Lasken kauriita olevan kaikkineen neljä. Valkoiset peräpeilit takamuksissaan, nippa nappa ison koiran kokoisina, ne näyttivät luojan mestariteoksilta. Nämä satukirjojen bambit. Pitkän tovin vain tuijotamme toisiamme kunnes yksi laumasta liikahtaa, ja hetkessä koko poppoo pyrähtää ylös rantametsikön takana näkyvälle pellolle.

Kun vasta vain hetkeä aiemmin olin ollut synkkääkin synkemmässä mielentilassa, niin nyt, kuin taianomaisesti luonto imaisee minut osaksi sitä. Antaen uutta energiaa, jaksamista, niin mieleeni kuin kehoni jokaiseen sopukkaan. Pimeys mielestä väistyy tehden tilaa tilaa rakkaudelle.

-Kirjoituksia ja mietteitäni Jänisjoen rannalta vuodelta 2014

Kuvat: Erakkorannan arkisto