Kaikuja Erakkorannasta

Mietin tuossa muutama päivä sitten aamun saaliskaloja siivotessani myös kalastuksen eettistä puolta. Kyllä siitä kärsimystä vaan kalalle, kipua tuntevalle elävälle olennolle, tulee kun vuorokaudenkin kala joutuu pyristelemään kiinni jääneenä verkossa. Talvikalastuksessa kauemminkin. Pitkäsiimakalastus, jota myöskin olen harjoittanut, aiheuttaa melkoista tuskaa eläimelle. Ensin pieni täkykala pyristelee houkuttimena koukussa ja sitten suurempi petokala nälkäisenä syötin hotkaistuaan jää rimpuilemaan kivuliaaseen, terävään metallikoukkuun. Tätä kalastuksen muotoa olen tosin vähentänyt, kuluneena suvena en kalastanut lainkaan pitkäsiimalla. Kaikesta tästä huolimatta tätä perinnekalastuksen muotoa aion kuitenkin jossain laajuudessa Jänisjoella jatkaa. Onhan se kuitenkin tehokkain tapa niiden todellisten ”isomusten” pyyntiin.

Rysä- ja katiskakalastus on ”pehmeämpi” tapa harjoittaa kalastusta. Siinä kala pyydykseen jäätyään, voi kärsimyksen sijasta jatkaa vielä eloaan sumpunomaisessa ympäristössä. Katiskakalastukseen vaan jostain ihmeellisestä syystä en ole vieläkään lämmennyt. Ehkäpä vielä siihenkin sytyn.

Metsästys sen sijaan on eläimelle paljon armollisempaa. Se on yleensä laaki ja vainaa – henki pois samoin tein, ellei sitten liipaisinta vetele tumpelo jolla ammunta harjoitukset ovat jääneet videopelien bittimaailmaan. Mutta useimmiten metsästyksessä ei villieläimen tarvitse kärsiä toisin kuten vaikkapa huonoissa olosuhteissa tapahtuvassa eläinten tehotuotannossa.

No, kalastuksen pariin olen aikanani ajautunut. Verenperimää, liekkö? Moraaliseikkojen kanssa koetan elää, särvintä pöytään ja pientä lisäelinkeinoa aika ajoin kuitenkin kalastuksesta vaatimattomaan elämääni olen saanut. Veneessäni kalan ei tarvitse kärsiä. ”Papilla” vaan napakasti niskaan. Lopetankin kalan yleensä niin pian kuin sen pystyn veneessäni tekemään.

Share

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *