Kirjoittaja takarivissä toinen vasemmalta
1960- luvun alussa ja vielä myöhemminkin karjatilat olivat huomattavasti pienempiä kuin nykyään. Isännillä ja emännillä ei aina ollut mitään maa- tai karjatalouskoulutusta. Niinpä Pohjois-Karjalan manviljelysseuran neuvontatyö oli suosittua ja tarpeellista. Tarkalleen ei ole muistissa, millä nimellä kurssit olivat. Nimi voisi olla karjan terveydenhoito, tai jotain sinne päin. Siinä käsiteltiin pääasiassa lehmien tavallisimmat sairaudet ja kotikonstein suoritettavat hoitotoimenpiteet ja käsiteltiin milloin oli kutsuttava eläinlääkäri. Uudenkylän maamiesseura oli tilannut karjan ensiapukurssin, jota olin alueen karjatalousneuvojana pitämässä huhtikuussa v.1962. Kurssi pidettiin maamies seurantalolla. Kurssi oli kaksi -päiväinen ja käsitti 4-5 tuntia teoriaa päivässä.
Mauno Kejonen kävi kuvaamassa, kuvasta pääsee tunnistelemaan kylän emäntiä. Kuvassa näyttää olevan kaksi Kososen karjanhoito harjoittelijaa.
Pirkko Olenius
Tietäväisen Aino vierellään Seppälän Hanna vasemmalla.Tuohonaikaan yleinen pönttöuuni näkyy taustalla.Näyttämö on mustan verhon takana ja noin metrin korkeudella.Siinä ja siinä oliko Kurosen Heikki ja Sylvi talonmiehinä Uudenkylän Maamiesseuran talolla v.1962. Tekivät lähtöä Vaajakoskelle.Talonmiehen tehtäviin kuului luonnollisesti lämmitys.Menee vähän ohi aiheen, mutta kun talolla näytettin elokuvia, yleensä ensin Pekka ja Pätkä, sitten lapsilta kielletty elokuva, niin meillä sukulaisuuteen perustuen oli käytössä lippuluukun ohittava sivuovi.Sylvi oli kyllä ankara, sillä niitä sivuoven käyttäjiä oli monia muitakin ja joskus oli itkien palattava kotiinsa.
Nimiä muistelematta – jokaisesta kuvan emännästä: Kyllä he tekivät pitkää päivää maatiloillaan – siinä sivussa aktiivista järjestötyötä – martat ja sotien aikana lotat. Entä aika, jolloin isännät ja rengit olivat rintamalla! Naiset olivat niiden aikojen ”viisikko” Suomen selviytymisessä.
Minulla on valokuva (julkisuuteenkin annettu) jossa istun yhteiskunnallisesti hyvin aktiivisen ukkini sylissä. Mutta kuka vuoden ikäisen mukulan siihen syliin oli laittanut? Äiti, joka vielä nuoruuteni aikana – tai juuri silloin – ohjaili minua. Ei hän ollut kunnan tai soten palkkaama terapeutti, vaan tavallinen emäntä, joka aamulla varhain meni navettaan ja illalla ennen iltapalaa lypsi toistamiseen lehmät. Töiden väliin mahtuivat martat ja ompeluseurat. Ja myös näkemystä, mihin suuntaan perilliset olisi ohjailtava.
Jokin merkillinen vaisto ohjaili minua navettaan äitiä auttamaan siloin kun koulu- ja opiskeluajoilta ennätin. Sontakourujen tyhjennyksen lisäksi tuli mahdolliseksi lypsykin, kun Solifer-lypsykoneet ilmestyivät navetoihin. Jälkilypsy jäi silti äidin käsiin.- Tämä kirjoittelukin on vain jälkilypsyä muistojen utareista.