Tuokiokuvia Saarivaarasta

TUOKIOKUVIA SAARIVAARASTA
Kirjoittanut Riitta Pakarinen


Saarivaara oli minulle nimenä tuttu ennen kuin edes tiesin Kaustajärvestä.
Korpiselän Tolvajärvellä syntynyt ukkini Aleksanteri Vornanen puhui usein Murasista. Varsinkin nimet Kauro ja Siila ovat jääneet mieleeni. Kauro ja Santeri olivat ilmeisesti lapsuuden ja nuoruuden tovereita.
Viiskimymmentäluvun taitteessa Juulia-tätini vieraili Saarivaarassa sukuloimassa. Siellä oli naimisissa naishenkilöitä, jotka olivat omaa sukuaan Vornasia. Kuuntelimme silmät pyöreinä kun täti kertoi, että asumukset olivat jääneet nipin napin Suomen puolelle, mutta että navetta oli rajavyöhykkeellä. Oli ollut jännittävät paikat, kun tätikin oli halunnut mennä navettaan avuksi, eikä hänellä ollut liikkumislupaa.

Kun tulin Kaustajärvelle 1963 kuulin puhuttavan Murasen auringosta. Luulin nimen johtuvan siitä, että kuu näytti nousevan siltä suunnalta. Myöhemmin selvisi, että Muraset olivat niin ahkeria, että tekivät töitä kuun valossakin.

Kun rakensimme kesämökkiämme -70 luvun alussa, rakennusmiehinä olivat Arvo ja Veikko Hakkarainen ja heidän apupoikanaan Juhani Nissinen. Veikko Hakkaraisen puoliso oli miehelleni sukua, ja niinpä hän valmisti miehille läskisoosin pikkutunneilla, kun puoliso vei rakennusmiehet harjakaisista kotiinsa.

Saarivaaran koulun pihassa olevassa aitassa oli taiteilijoiden kesänäyttely. Kävimme siellä aina vieraidemme kanssa. Marjatta Pylvänäisen savitöiden lisäksi esillä oli nousevia pohjoiskarjalaisia taiteilijoita. Vieläkin harmittaa, että nuorella parilla ei ollut mahdollisuutta ostaa Jorma Turtiaisen Korpiselän kirkonkylää esittävää taulua. Näin taulun vuosia myöhemmin Kontiolahdella virastotalon aulassa.

Rajakarjalaisia häitä olimme seuraamassa ”Torssosen rinteessä”. Päivä oli mitä kuumin ja tuntui, että jalassani olevani nailonit sulavat sääriin kun istuimme ylärinteellä seuraamassa tapahtumia.
Monissa ”pessotoissa” olemme olleet Saarivaaran nuorisoseuran talolla. Joskus sinne saapui porukkaa oikein linja-autolla toiselta puolelta Suomea. Sen aikaisista puuhanaisista on jäänyt mieleen Anja Muranen ja Juuli Hakkarainen. Tosin kaikki kyläläiset olivat joukolla mukana.
Kun koululla pidettiin retkeilymajaa, muistan Arvo Hakkaraisen istuneen portailla odotellen kävijöitä. Usein kävimmekin siellä joko jäätelön ostossa tai peräti kahvilla. Koulun yläkerrassa muistelen olleen taidokkaita käsitöitäkin esillä.
Eräänä sateisena päivänä 80-luvulla kyselin naapurin emännältä haluaisiko hän vierailla jossain sukulaisissaan? Martta ehdotti, että kävisimme Saarivaaran Nissisessä. En esitellyt itseäni, koska luulin että minut tunnetaan siinä talossa.
Juttu sujui hieman kankeasti, ilmeisesti isäntäväki vierasti minua. Emännän täytyi poiketa kauppa-autolla ja kun hän palasi, oli toinen ääni kellossa. Isäntä oli sanonut, että etkö sinä tunne Pakarisen Ompan emäntää?
Sen jälkeen emäntä halusi ehdottomasti valmistaa meille ruokaa ja kahvittelun jälkeen istuimmekin jo kammarissa katselemassa valokuvia.


Ristisaatonkin mukana olen kulkenut muutaman kerran Saarivaarasta Hoilolaan ja jopa Pörtsämön hautausmaallekin saakka. Eräänä kesänä saksalainen filmausryhmä seurasi ristisaattoa koko ajan.
Parina viime kesänä nuorisoseurantalolla on ollut kirppari. Monta kertaa kesässä tuli sielläkin käytyä ja nautittua samalla kaffeet ja tuoreet pullat. Monta räsymattoakin ostin edullisesti mökkimme kaunistukseksi. Koskaan emme olleet siellä ainoita asiakkaita, aina löytyi juttuseuraa.
Kun Arvo Hakkaraisen nuorin tytär meni naimisiin, he saivat häälahjaksi sveisiläisiä kukkoja, näin ainakin Kaustajärvellä puhuttiin. Uskokaa tai älkää, niin kukkojen kiekuna kuulu joskus aamuvarhaisella mökillemme saakka! Siihen oli mukava herätä.

Eli niin lähekkäin nämä kaksi kylää – Saarivaara ja Kaustajärvi – loppujen lopuksi ovat. Vain kukonaskelen päässä.
Tänä kesänä olin Saarivaaran Sarastuksen ja Korpiselän pitäjäseuran yhteisessä illanvietossa. Kun palasin kotiin, vierailulla ollut vävy kysyi, tunnetko Sinä kaikki saarivaaralaiset? Vastasin, että jos en tunne, niin ainakin tiedän.
Saarivaarasta ja sen aikaansaavista asukkaista riittäisi juttua pitempäänkin. Entiset sukupolvet ja puuhamiehet ja -naiset ovat poissa, mutta uusia aktiiveja on meidän Kaustajärven kesäasukkaiden kin iloksi riittänyt – ainakin näihin päiviin saakka.

Kauan eläköön Saarivaara!

Juttu on luettu Saarivaaran Nuorisoseuran talolla 22.8.2020 Vuoden kylä 2020 kunniamaininnan julkaisutilaisuudessa. Yleisön pyynnöstä lähetän sen myös verkkolehti Värtsiin.

Riitta Pakarinen