Elelivät talossansa ukko ja akka. Siinä he olivat asustaneet jo muutamia vuosikymmeniä. Ukko oli tullut vanhaksi ja huonokuuloiseksi ja akka vanhaksi ja huonouniseksi. Talokin oli jo iälliseksi tullut.
Usein akka kulki öisin huoneissa etsien lukemista tai jotain purtavaa saadakseen karanneen unen kiinni. Pienikin häiriö karkotti unet monen tunnin päähän. Sinä syksynä tuli uusi riesa. Jostakin oli hiiri päässyt kiipeämään ullakolle. Pahaksi onneksi se rapisteli juuri akan sängyn kohdalla. Akkahan tietysti heräsi rapinaan. Ja sitten olikin vaikea saada uudelleen unta. Ukko sen sijaan nukkui kuin tukki.
Aamuna muutamana sitten keskusteltiin asiasta. Ensin ukko ei uskonut koko hiiritarinaa. Lopulta uskoi, kun myönsi huonokuuloisuutensa.
Kissahan se olisi paras apu tilanteeseen. Naapureissakaan ei ollut kuin koiria, joten ei kissaa voitu saada edes lainaksi. Menisiköhän otus hiirenloukkuun? Hyviä ovat nykyisin loukut; ovat varustetut hiiriä miellyttävillä hajusteilla. Niitä päätettiin hankkia. Akka lupasi kiivetä ulkotikkaita vintille. Ukko sanoi olevansa jo liian kömpelö moiseen hommaan.
Aamulla akka totesi nukkuneensa oikein hyvin. Hän ei ollut kuullut minkäänlaista rapinaa tai jyrsimisen ääntä ullakolta. ”Joko se sinultakin kuulo menee?” kysäisi ukko. Loukut kuitenkin hommattiin. Vielä seuraavana yönäkään akka ei kuullut rapinoita, vaikka valvoskelikin normaaliin tapaansa.
Varmuuden vuoksi akka kuitenkin pisti loukut taskuunsa ja kiipesi vintille menevän luukun kohdalle. Siinä hän sitten totesi, että eipä hänestä ollutkaan luukusta menijäksi. Ei edes käsi yltänyt aukaisemaan luukun hakaa. Ukko lupasi yrittää. Sitten akka huomasi kissan jäljet ikkunan alla. Olisiko se saanut hiiren saaliikseen, kun rapinatkin olivat loppuneet. Mutta ei kissa voi rautatikkaita eikä sileää seinää nousta. Kun ukko näki jäljet, hän tunnisti heti ne. Lumikkohan siinä oli juossut. Se veitikka on semmoinen, joka kiipeää vaikka seinää ylös ja varmaan saa hiirenkin kiinni.
Niin ratkesi myönteisesti kiipeämisongelma. Rauhoittui unet ainakin rapinoitten osalta.
Irenen hieno novelli osoittaa, miten luonto voi hoitaa asioita meitä ihmisiä ja ihmisen jalostamia kissoja paremmin, Tämä ukko näpyttelee nyt nettiin: lumikko. Millainen elukka – anteeksi – eläin – olento se lumikko on?
Hiirenhiljaisia unen suloja Irenelle – ja ukolle!
Ja mitä löytyi? Lumikko Mustella nivalis, portimo, talvikki, nirppa. Hyvällä lapsella on monta nimeä, latinaksi ja suomeksikin. Painaa 47 grammaa, 19 senttiä pitkä (nenästä hännän päähän. Lihansyöjä, hiirikin kelpaa. Kantoaika 36 päivää, siis suvun jatkuminen siittämisestä synnyttämiseen.
Iltalehdestä löytyi lajin suorityskyvystä paljastava kuva: lumikko lentämässä tikan selässä. Ei siihen Piiroisen Peetukaan pysty.
niin se on, Irene. Ei siihen yölliseen hiirten kilpajuoksuun laipiossa ikinä totu. MInä olen ehkä ratkaissut asian niin, että ruokin hiiret maassa niin eivä nälissään juoksentele ullakolla. Kerronpa yhden hauskan jutun. Olen luultavasti kertonut sen jo ainakin yhteen kertaan ennenkin.
Nän kerran hangella kaksi mustaa pistettä vierekkäin. Ne liikkuivat vierekkäin metsää kohti. Järki ei käsittänyt mikä se tai ne olivat. Myöhemmin kahlasin hangessa katsomaan näkyisikö jotain jälkiä. Näkyihän niitä. Lumikon jäljethän siellä olivat. Jälki meni erääseen kivien koloon. Seurasin jälkeä tulosuuntaan. Jälki lähti lintujen ruokintapaikalta. Siitä lumikko oli napannut pulskan hiiren ja vei sen pesäänsä. Ne mustat pisteet olivat mustaa hiirtä, joka näkyi valkoisen lumikon kahta puolen. Elämän kiertokulkua
Meillä Kaurilassa ulkotallissa keväisin voimakas hiirenkusen haju. Kokeilen nykyajan menetelmää. Pistorasiaan laitettava hiiren ja rotan karkotinta. Antaa ääntä sillä taajuudella, jota nämä jyrsijät eivät voi sietää. Jos tämä laite toimii jyrsijät ottavat hatkat ja lähtevät omiin luonto koteihinsa.
Onko järki jäänyt sivuraiteelle kun kuuntelin ministeri Saarikon lausuntoja vanhusten huollosta.