Verkkolammen savotassa Starikan kanssa

Nahkareppu

Verkkolammen savottakämpällä oli vanha jätkä (nykykielellä metsuri), jota sanottiin Starikaksi. Muuta nimeä en hänestä koskaan kuullutkaan. Luultavasti se oli haukkumanimi vain siksi, että hän oli aika vanha. Ei hän ottanut sitä nokkiinsa. Saattoi pitää sitä arvonimenä, sillä hangessa kahlatessa ja pöllejä pyöritellessä moni muukin tunsi itsensä vanhaksi ja voimattomaksi.

Olimme Starikan kanssa palstanaapureita ennen kuin minut ylennettiin kämppäisännäksi. Eli savotoimme viereisillä palstoilla. Meillä oli yhteinen asentopaikka, jossa pidettiin nuotiota, syötiin eväät ja keitettiin yhteiset kahvit. Siinä kahvitellessa oli mukava kuunnella Starikan tarinoita. Niitä hänellä tuntui riittävän, vaikka olisi keitetty miten monta pakillista kahvia.

Olin ihaillut Starikan reppua, se oli iso ja musta nahkareppu. Olisipa minullakin tuollainen, ajattelin. Se oli sellainen, jossa repun kantoviilekkeet vetivät repun kiinni. Siinä ei siis ollut kiristysnarua sitä varten. Vaikka retkeilinkin paljon, niin minulla ei retkillä ollut koskaan kunnon reppua. Ei ainakaan niin hienoa kuin Starikan reppu. Myöhemmin löysin jostain metsästä lahonneen sotilasrepun jossa oli metallinen satula. Wautsi! Ei puutu enää kuin reppu. Niinpä ostin vahvaa markiisikangasta ja tein itselleni satularepun.

Setolkkasolmun puolikas

Muistan erään Starikan reppuun liittyvän pikkuasian. Nimittäin minun reppuni oli usein pudonnut kuusen oksantyngästä maahan ja lumi oli sen joskus peittänytkin. Tuuli oli kai pudottanut repun tai se oli tippunut ihan kiusallaan. Ukon reppu ei pudonnut koskaan. Ihmettelin sitä joskus ihan ääneen. Ukko neuvoi auliisti tämän pikku niksin ihan kädestä pitäen. Pyöräytät vain tällaisen “setolkkasolmun” puolikkaan niin ei reppu tipu. Monta kahvimukillista jäähtyi kun Starikka näytti tai kertoi milloin mitäkin elämän taitoja. Niitä setolkkasolmun puolikkaita olen pyöräytellyt repun hihnoihin vielä nytkin.
Reppu_ja_solmu

Käärmeenpää kiila

Siinä nuotiolla piti useinkin huoltaa näitä vähäisiä työvälineitä mitä oli mukana. Kirveen vartta piti useinkin kiristellä kun se pakkasella rupesi löystymään. Joskus halkoja hakatessa kirveen terä irtosi ja kädessä oli pelkkä kirvesvarsi. Siinä hölmistynyt katse seurasi hetken tyhjää kirvesvartta kunnes lumeen ilmestyi reikä kirveen terän pudotessa jostain korkeuksista. Kerroin Starikallekin tapahtuneesta. Hän otti piipun suustaan ja sanoi ykskantaan; “No, olipa hyvä kun reikä tuli hankeen eikä päähän”. Starikka otti nuotion sytykkeiksi varatuista tervaksista kalikan ja sanoi, että tuosta kun teet “käärmeenpää” kiilan, niin varren pitäisi kestää kiinni.

Kaarmeenpaa_kiila
Oikeastaan syy siihen, miksi kirveeni varsi ei pysynyt kiinni, johtui siitä, että en voinut tiukata sitä riittävän tiukkaan koska muuten kirveen varsi olisi haljennut. Ja se taas johtui siitä, että olin tehnyt tämän kirvesvarren koulun käsityönä ja vuoleskelin siitä hienomman kuin kellään muulla. Se olikin hieno ja ja kävi käteen kuin valettu. Terä ei vain pysynyt kiinni.

Joku vuosi sitten ostin eräiltä “Rompepäiviltä” vanhan Bilnesin kirveen, jossa oli taidokkaasti tehty varsi. Siinä oli samat virheet kuin omassakin. Ostin sen kuitenkin koska arvostan käsityötä sekä Bilnesiä. Kyllähän sillä kevyttä työtä tekee, mutta halkoja sillä ei hakata.

Kirveen varret
Lutikan perseetHalkopino

Olin oppinut viilaamaan sahan terää jo aikaisemmin Kunnaksen Vännin savotassa, josta kirjoitin Värtsissä tarinassani “Ensimmäinen savottani”. Sain sahani aika teräväksi, mutta se ei tahtonut mennä suoraan. Minulla oli sellainen “haritusrauta,” jolla väänsin piikkejä puolelle ja toiselle. Joskus se auttoi joskus ei.

Kerran ukko katsoi kun viilasin sahaa. Sanoi vain, että siehän tiet lutikan perseitä… Tuolla tavalla et saa sahanterää ikinä kuntoon. Viilaa ne piikit pohjaan asti. Sanoin hiukan nenäkkäästi, että minun sahassa piikin kärjet ne on, jotka puree eikä pohjukat. Siksi terotin vain kärjet. Ukko näytti mallia ja terotti muutaman piikin malliksi, mutta sanoi lopulta, että tästä ei tule hittojakaan. Olet pilannut tämän terän jo niin kelvottomaksi, että tästä ei saa kunnollista enää mitenkään. Käy osta Irtolan kaupasta uusi Orsian terä niin palataan sitten asiaan. Näytän miten saha laitetaan.

Lopuksi Isoisän olkihattua mukaillen;

Ja kun tää vanha nahkareppu sai mun laulamaan
niin kuusen oksaan riippumaan sen laitan uudestaan.

alpoaatos

Share

8 comments for “Verkkolammen savotassa Starikan kanssa

  1. ….”Reppu ja reissumies,
    siinä varmaan on sellainen pari,
    oli kylmä tai vaikkapa vari,
    niin kumpikin paikkansa ties”….
    *
    Paljon on perinnetietoutta tässä tarinassa.

  2. Minulle tuli sama laulu mileen. Ja kuvatkin tarinan liitteenä viimisen päälle. 10 pistettä.

  3. Olisi kiva tietää kuka tämä Starikka oli. Värtsilän taajaman ihmiset tunsin. Oletan, että hän oli jostain läheltä kuten Kaustajärvi – Saarivaara -Kenraalinkylä – alueelta, koska hän kävi silloin tällöin kotona paitaa vaihtamassa. Pitempimatkalaiset kuten Tuupovaara – Ilomantsi ihmiset “viihtyivät” kämpällä koko talven.

    Alpo

  4. Sodan jälkeen verkkolammen kämppä-poikana oli veljeni Matti sodanjälkeen ensimmäisen työpaikkansa kunniallisesti tehden. Matti kertoi, että hän hevosella muiden töidensä ohella kävi Kaustajärven Kymintalolta “tukkijätkien” eli metsurien palkkarahat tilipäivän aamuna hakemassa. Silloin suomen olot olivat epävakaat ja oli toimittava sen mukaisesti. Oli vankikarkureita ja oli myös niitä joilla ei aina ollut puhtaat jauhot pussissa.

  5. Tuota palkanmaksun järjestämistä ei ole tullut mietittyä, mutta johtajien onkin pitänyt miettiä sitä enemmän. Kämpällä asuvien palkat jaettiin kämpällä, mutta paljon oli niitäkin jotka kävivät savotassa kotoaan käsin. Heille palkka maksettiin metsässä.

    Eräällä tällaisellä palkanmaksu nuotiolla oli sattunut vaaratilanne kun liian kesy hirvi tuli myös varmaankin tahtomaan forskottia. Työnjohtaja Kalevi Jaatinen oli lähtenyt sjamaan sitä pois, mutta hirvi päätti lähteä hyökkäykseen Jaatista kohti. Joukkovoima ja tuliseipäät tehosivat hirveen tällä kertaa.

  6. Eikös se ollut niin että jätkää ei puoltanut kukaan eikä mikään muu kuin saha.

    Kyllä tykkään tuosta Alpon kerronnasta.Siinä on sanat paikoillaan.

    Ja mitkä sanat “Lutikan perseet”.No huh huh ja hyvää päivää 🙂

  7. Tuo vertaus lutikan perän muotoon olisi pitänyt suomentaa nykyihmisille, mutta olkoon. Sahan terän piikkihän pitäisi olla terävä, mutta huonosti viilattuna se alkaa pyöristyä ja alkaa muistuttaa lutikka-syöpäläistä yhä enemmän ja enemmän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *