Kyseisistä yhdistelmistä on näinä päivinä keskusteltu monessa yhteydessä mielipiteitä on ollut eri automerkkien suhteen monenlaista.
Kerron tässä vähän omia näkemyksiäni näistä asioista, sillä yrittäjänä ollessani auto oli minulle tärkeä työkaveri. Suomi on tunnetusti pitkä maa kaupungit ja kirkonkylät ovat harvassa omat jälleenmyyjämme olivat ympäri maatamme jossa 800 km päivätaipale oli aivan leikintekoa.
Kesällä ei useinkaan ollut mitään suurempia ongelmia ei autolla eikä kuljettajalla, mutta talvikelit olivat usein vähän pinnaa koettelevia ainakin 80 luvun alkupuolella. Teiden auraukset olivat monta kertaa tekemättä kun lähdit liikenteeseen aamulla 5 jälkeen niin isoillakin teillä ei ollut montakaan auton jättämää kulkujälkeä, aurauskepitkin olivat siihen aikaan vielä useimmin kuusesta tehtyjä ei niissä ollut heijastin nauhoja. Ja kelit talvella oli ilmojenkin puolesta haastavia ei niinkään pahin ollut kova pakkanen vaan ilmankosteus teki sen aikaisiin autoihin omat ongelmansa kaasuttajan jäätäminen, johon oli tarjolla omat aineensa jota piti lisätä tankkauksen yhdeytessä. Itsekin olin joskus pulassa mm Lieksan ja Kuhmon välillä kun tulisieuluinen Fiat alkoi yskimään siihen aikaan ei ollut kännyköitä alue on aivain korpitaivalta. Aloin katsella kun nilkutin eteenpäin jo halkopinoja josta olisin saanut tulitarvikkeita, pakkasta oli nimittäin yli 35-astetta. Yhtään autoa ei tullut vastaan eikä perästäkään kunnes pelastava tukkirekka ilmestyi näkyviin kuljettaja pysäytti sillä autoni teki lopullsen tenän just ennen kohtaamista. Kysyin olisko hänellä tenua mukana jotta voisin lorauttaa tankkiini muutaman kahvikupillisen verran tätä tärkeää nestettä, kuljettaja oli jo arvannut asian ojensi minulle pullon ja kysyin maksua niin hän sanoi että meillä täällä maanteillä on voimassa yhteinen avunantosopimus. Tämän reissun jälkeen minulla oli mukana aina muutama pullo takakontissa ja olihan joskus käyttöä muidenkin auton tankkiin.
Sitten muutama sana tämän päivän teiden kunnosta. Mielestäni niiden kunto on mennyt kokoajan huonompaan suuntaan ainakin harvemmin asuttujen alueiden, pahiten niistä on kärsinyt hiekkatiet sama suuntaus näyttää edelleenkin jatkuvan.
Ja omalta osaltani lämpimin auto ei niinkään muilta ominaisuuksiltaan oli Lada se oli tehty Siperian aroja varten minulla oli niitä 80 luvun alkupuolella parikappaletta. Jopa mittarissa -40 astetta niin ei tarvinnut palella ja lähti käyntiin ilman lohkolämmittäjiä. Sitten kylmin oli kuumaverinen Ranskalainen. Muut erimerkit ja Saksalaiset ovat mielestäni toimineet ihan näissä meidän olosuhteissa ihan hyvin. Kun joutunut ajamaan vaikeissakin keleissä eikä sitä ole voinut valita vaan sovituista käynneistä pitänyt pitää kinni.
Niinpä vaihdoin ensimmäisen nelivetoauton vuonna 1987 kun niitä tulimarkinoille etuvedon hinnalla. Niihin jäin koukkuun niinpä ajelen myös näin eläkepäivinäkin nelivedolla mutta ihan karvahattu mallilla olen ollut näissä merkki uskollinen ne on vamistettu Japanissa.
Pakkaspäivänä juttua räknäsi : Ilmari Majoinen
Sanotaan, että joka härjillä ajaa, se härjistä puhuu.
Ilmari avasi aiheen autoista. Huomaan nyt, että ihme kun aihe ei ole noussut enempää esille jo aiemmin.
Tästä on hyvä jatkaa, kuulemme varmaan monemoisten kotteroiden kohtaloista. Toivottavasti. Kiitos.
Minäkin koin nuo 80-luvun arktiset olosuhteet
päivittäin. Ajoin tuolloin reilut viisikymmentä kilsaa
suuntaansa joka päivä – satoi tai paistoi – työpaikalleni
Joensuuhun. Eli sata kilsaa ja risat päivässä.
Näin ollen perhe tarvitsi kaksi autoa. Yhteen aikaan
se kakkosauto oli Lada. Minulla ei ollut sitä vastaan
mitään, auto oli erittäin luotettava pakkasella, kuten
Ilmarikin mainitsee. Eikä missään autossamme ole ollut
sitä ennen eikä jälkeen niin hyvät ja pehmoiset penkit.
Vaan muita ihmisiä tuo Ladalla ajoni tuntui häiritsevän.
Oli monenmoista sanojaa ja ihmettelijää. Ja kaikkien
täytyi tietenkin päästä siitä ohi, jopa rajoitusalueella.
Kahdeksankymmentä luvun talvet olivat niin hyytäviä,
ettei välillä Uimaharju-Joensuu useinkaan ollut muuta
liikennettä aamutuimaan kuin tehtaalle menevät puutavararekat
ja stadiin päin suuntaava Lada.
Kuuntelin tässä radiota. Asiantuntija siellä sanoi , ettei auton akku ”nielaise” virtaa kylmänä, ei vaikka auto olisi piuhan päässä. Ennenvanhaan kuulemma rekkakuskit veivät akun sisätiloihin yöksi. Näin varmistivat aamuisen liikkeellelähdön.
Koulussa opetettiin akkujen sielunelämää. Mieleen jä sellaisia lukuja, että auton akun kapasiteetti laskee prosentin celsiusastetta kohti. Lasku aletaan +20 c lämpötilasta.
Eli nolla (0) kelillä akussa on ytyä enää 80% ja -20c pakkasessa 60% ja -30c asteisena teho on pudonnut puoleen. Tämä siis akulla, joka ei jo ennestään ole huono. Huonolla akulla tilanne on tietenkin vielä huonompi. En tiedä onko nykyakut parempia, ainakin lyhytikäisempiä ne ovat.
Yksi kokemus jäi Mossella ajosta 60-luvulla mieleen. Mentiin Värtsilästä johonkin tilaisuuteen Niinivaaran kirkolle. Auto oli täynnä iäkkäitä matkaajia. Menomatkalla alkoi konehuoneesta kuulua kauheaa ääntä. Yksi sytytystulppa oli lentänyt jonnekin eikä sitä löytynyt mistään ja varatulppaa ollut.
Vuolin leppäkepistä ”tulpan” ja taas mentiin. Eihän se Mosse kolmella pytyllä jaksanut vääntää ihan entiseen malliin mutta jotenkuten kuitenkin. Sitten sekin varatulppa irtosi ja piti tehdä uusi. Juuri kun oltiin kiipeämässä kirkon ylämäkeä niin tämäkin tulppa irtosi. Ääni oli varmaan kuin hyökkäysvaunussa koska kirkkokansa hajaantui kauhuissaan nurmikon puolelle. Tulomatkalle sain ostettua ihan oikean sytytystulpan.
Aloitin autoilun 1965 Hämeenlinnassa kuplavolkarilla, jossa vinkkaritkin olivat linkkuja. Yhdessä mielessä tuo auto oli erinomainen. Ulkosalla 30 asteen pakkasyönkin jälkeen se lähti käyntiin, vaikka ei ollut mitään lohkolämmitintä. Muutaman kilometrin auto tärisi kuin traktori, kun jouset eivät toimineet. Pakko oli siitä luopua, kun ikä ja ruoste alkoivat rapistaa tuota ”kansanautoa”. Sitten ajoin jonkin aikaa Minillä. Perhenlisäys pakotti vaihtamaan isompaan. Jne…
Kansanauto kupla, pehkupuhallin, oli mainio kulkupeli. Ei tarvinnut pelätä nesteiden jäätymistä. Talven pakkasillakin lähti liikkeelle kun akku oli hyvin suojassa siellä takapenkin alla. Melkoisen paljon sai tiellä olla luntakin, ja kupla kulki vielä silloin kun moni muu jäi odottamaan aura-autoa. Vieläköhän jostakin komeron nurkasta löytyisi kuplan hanskalokerosta löytynyt single ”Meikäläinen ja kupla”
https://www.youtube.com/watch?v=qiNt6DT5DY0
Sittemmin parin toyotan (toi ota) jälkeen sairastuinkin saabismiin.
Erinäisiä autoja minullakin on ollut.Fiat 127,lada,nyt sitten nissaneita kolmin kappalein.Tällä kertaa kulkupelinä on
Nissan Micra.Varmoja pelejä nämä japanilaiset.Takuuvarma käynnistyjä näin pakkasellakin.Muistuupa tässä
yksi tarina autostani mieleen.Ei ehkä ihan liity talveen.Olin kesälomallani Kenraalinkylässä ja lähdössä kohti
Klaukkalaa tyttäreni kanssa.Ajelin kohti Etelä-Suomea ja pysähdyin Luumäelle tankkamaan.Eipä Fiat 127
lähtenytkään käyntiin.Siitäpä ”hilpaisin” motellin puolelle apua pyytämän.muutama mies tulikin ulos ja työnsivät
auton käyntiin,kertoivat että lähellä oleva Shell on auki ympäri vuorokauden,voisivat siellä katsoa mikä autossa
vikana.Sinnepä sitten ajoin,ja kun pääsin parkkiin ei auto inahtanutkaan.Huoltamo puolelta sain neuvon,että ajele
yhtämittaa Klaukkalaan,sillä jos pysähdyn ei Fiat lähde käyntiin.Ei muuta kuin kohti kuutostietä.Klaukkalassa sitten
auto korjattiin,pitipä ostaa uusi puola.Tämä tapahtui 1990-luvulĺa.Nyt ei ole tarvinnut miettiä,että pelaako auto.
Kuusisatanen fiat oli minulla ja veljelläni Pekalla yhteinen ensimmäinen kulkupeli. Fiat, fiat jossa kaikki viat oli monesti meidän kertoma riimi autostamme. Sitten ostin Anglian, joka toimi vuoden ympäri moitteettomasti, mutta kun katsastus koitti ei jarrut koskaan ensimmäisellä kerralla läpäisseet kontrollia. Angliassa oli rumpujarrut, jotka oli nimensä mukaiset simpleks jarrut. Yksi sylinteriset ja yksimäntäiset rumpujarrut. Toimiakseen tämän tyyppisissä jarruissa oli paljon liikkuvia osia, joihin ruoste suolatuilla teillä iski ja jumitti ne. Sitten ostin 127-fiatin, joka toimi muuten mutta vikoja riitti. Ensimmäisen lapseni synnytykseen mentäessä öljyvalo syttyi palamaan Mannerheimin tiellä. Otin moottorin auki kerrostalon parkkipaikalla ja totesin öljypumpun vaurioituneen kun pumpun valusta oli pala mennyt pumpun hammaspyörien väliin. Sama auto teki tepposen Tikkurilassa kun vaihdekeppi pomppasi pallonivelestään. Vaihdekeppi toimi kun sitä piti kädellä alhaalla ja haki vaihteita. Oltiin Tohmajärvelle matkalla ja reissun jälkeen vaihdoin keppiin uuden pallonivelen. Tämä Fiat teki muutaman muunkin tepposen, jonka mukanani olleella viiksilangalla korjasin tienpäällä.
Lada tässä keskustelussa on mainittu useampaankin otteeseen. Itsekin kuuluin ” lada kerhoon” parinkin auton verran.” Olet täyttänyt kansalaisvelvollisuutesi” tuumi esimies kun näki minun Ladalla ajavan.
Ladahan oli sillälailla hyvin varusteltu että varusteisiin kuului veivi.Pakkasella kun muutaman kerran pyöräytti kammella ja sitten starttasi niin käynnistyminen oli varmaa. Piti vain huolehtia siitä ettei auto tullut päälle. Vapaallakin kun kylmät öljyt tahtoivat tyrkätä autoa eteenpäin.
Takavetoisen auton kanssa kapeilla metsäteillä parkkiin saaminen oli ainainen ongelma talvikeleillä.Lapioida sai monta kertaa tien sivuun paikkaa autolle. Monesti jopa ojan puolelle. Taas kampi näytti kyntensä. Pala huopatossun vartta vetävien pyörien alle , vaihde päälle, (huom ei virtaa) ja sitten kammesta veivaten auto tielle.Pettämätön konsti yksin liikkeellä ollessa.
Se takavetoisuus olikin Ladan varjopuolia,
perä lähti helposti heittelehtimään. Kun
olimme muuttaneet lähemmäs kaupunkia,
soitin kunnan viranhaltijoille tiedoksi, että
pääkadulle on muodostunut niin syvät urat,
että ne pitäisi tasoittaa ennen kuin jotain sattuu.
Olin kai väärä henkilö asiasta huomauttamaan.
Sain aika töykeän kohtelun. Kun en ollut mitannut
uria, enkä osannut tarkemmin määrittää niiden syvyyttä,
minulle sanottiin, että te itse sillä kylällä olette sellaisia
rautatieläisiä. Ajatte samaa hotua ja saatte urat
aikaiseksi. No, ainakin yksi metsäänajo siinä sitten sattuikin,
vaan ei minulle eikä Ladalle.
*
Yhden parkkisakon ja yhden ylinopeussakon ehdin kyllä
Ladalla saada. Työkaveri ihmetteli, että voiko Ladalla
ajaa ylinopeutta?
Kaiken huippu oli kun Mutalassa, neljänkympin rajoitus-
alueella, mopopoika painatti autosta ohi
oikealta puolelta. Kaipa hänkin meinasi, että Ladat
ovat ohittamista varten – puolelta tai toiselta.
Eräs tarina:
Perheen isä oli pojalleen autoasioissa vannottanut, että muista poika Lada ei ole auto.
Olivat sitten kerran tulossa muaseuvulla risteyksseen.
Isä sanoi pojalle: -katso tuleeko sieltä oikealta autoja, johon poika. -ei tule.
Isä kaasutti Bemarilla liikkeelle ja samassa jysähti.
Mitä minä sanoin sinulle autoista häh?
Johon poka: -itsehän olet sanonut, ettei Ladat mitään autoja ole.
Kun minulla oli ne kaksi Ladaa ja asiakkaina oli mm autoliikkeitä.
Yksi monista tarinoista on jäänyt hyvin mieleen vuosi oli 1983
Tammikuu. Lähdin aamulla ajelemaan asiakkaiden luokse
pakkasta oli -39 olin sopinut tapaamisen Iisalmessa
Auto-Putkolassa klo 9.00 tunsin siinä ajellessani että pakkanen
kiristyy kokoajan kyseinen liike myi MB hekilöautoja ja Volvo
kuormaautoja. Kun pääsin perille ja jätin Ladan vähän sivummalle
ettei jäänyt ihan pääoven eteen ja kävelin sisälle niin ensimmäinen
kysymys oli lentäenkö tulit, tiedätkö paljon ulkona on pakkasta
sanoin että en tiedä ,kolmesta mittarista kaksi näyttää -43 yksi
peräti -44.samaan hengenvetoon totesivat , että monet heidän
autoistaan eivät tällä pakkasella lähde käyntiin. No olihan minun
kerrottava sitten millä kulkupelillä tulin.
No kyllähän siinä myös kauppoja tehtiin , yleistähän oli ,että
monet muun merkin myyjät vähättelivät kyseistä autoa.
Täällä ei sellaista ilmapiiriä ollut koskaan näkyvissä ennen
sitäkin päivää.
Tunteekohan kukaan paremmin sellaista kuin NSU prints (tai jotain sinnepäin) En ole omistanut tai ajanut, mutta nyrkkipajalla ihmeteltiin sitä moottoria. Ei siinä varmaan mitään suoranaista vikaa ollut, mutta se vain ei käynnistynyt kovilla, siis normaaleilla pakkasilla.
Jos en väärin muista niin siinä oli suoraan kampiakselin päässä iso startin ankkuri, joka nähtävästi muuttui generaattoriksi käynnistymisen jälkeen. Hieno ajatus, mutta kun siihen maailman aikaan ei varmaan ollut moottorin lämmittimiä tai niitä ei ymmärretty käyttää. Eihän tällainen ”laturi” mitenkään jaksa vääntää autoa käyntiin. Auton omistajakin oli varmaan asian viimein ymmärtänyt kun oli yrittänyt startata loppuun asti. Minä sain sitten palaneesta startin ankkurista jalkalampulle tukevan ja kauniin jalan.
Tuosta löytyisi alpoaatokselle kuva NSU Prinzistä. Mahtaisiko tuon saada näkyväksi klikkaamalla.
https://www.vartsi.net/wp-content/uploads/2016/01/File0628-1.jpg
Kuva aukeni hyvin ja kun Googlailin niin onhan tuolla tietoa vaikka kuinka paljon. Se onkin ollut ilmajäähdytteinen pienimoottorinen auto. Se oli vielä niin nätti, että minäkin meinasin sortua halajamaan sitä. Vähän saman mallinen kuin Simga.
Kuvista päätellen sehän ollut sen aikaisista autoista ihan sikahyvn näköinen. Olen joskus itsekin ajanut sillä ja samoin korjaamoiden onnilla Simca tonnilla.
Serkukset tapasivat pitkän ajan ja matkan jälkeen. Hiukan oli kehuskeluunkin tarvetta. Amerikan serkku kertoi, että hänellä on siinä määrin viljelyksiä Teksasissa, että aamulla on syytä lähteä ajoissa autolla liikkeelle, jos mielii omat pellot ennen iltaa ehtiä kiertämään. Värtsilän serkku vastaa, eihän tuo ole vielä mitään, minulla on ollut montakin semmoista autoa.
😊
Autoilukokemuksista 60-70 luvulta.
60 luvun lopulla Lieksan rajamailla oli ajopelinä mini. Tosinäppärä ja vihainen kulkija mutkaisilla salotaipaleilla.
30-40 asteen pakkasilla oli lämmittimenä hiililämmitys. Kerran Kokkojärven vartion pannuhuoneesta hiilikousikkapuolillaan mininin alle. Unohtui vähän liian pitkäksi aikaa, mutta mini oli sisältäkin yhtä lämmin, kuin kesäauringossa seisseenä. Tositehokas juttu ja nopea nykyisiin lämmitysysteemeihin verraten. Auton pitää vain olla bensa ja öljytiivis , ettei kuumene poroksi.
Kerran talvella metristenhankien aikaan meinasin saada kunnon hirvipaistinkin minillä vartiolta lähtiessä. Erään nyppymutkan takana odotti seitseman hirven lauma tiellä. Ensimmäiset pari hirveä sain häthätää väistettyä, kunnes sain minin pysähtymään vieressä ollut kaveri piteli rukkasilla vielä kasvojaan ja punoi päätään.
Tyypillisesti hirvet, kun eivät salomailla osanneet autoja ja koneita pelätä, niin ei ne tietäkään suosiolla antaneet. piti autosta nousta ulos mekastamaan ja jollain autosta kättäpitemmällä huitomaan että jotain liikettä syntyisi. Niin siinä vähitellen päästiin koko lauman ohi. Mini joka oli matalakin kuin mikä, eikä vain pieni, tuntui ison hirven kohdalla, että tuonhan voisimelkein mahan alta ohittaa.