Elämää syrjäkylässä

Kuultuja tarinoita yhdisteltyinä ja runsaalla mielikuvituksella höystettynä

Siinä kylässä oli useita taloja. Lähes jokaisesta talosta isännät kävivät Värtsilässä töissä, useimmat rautatehtaalla. Kaksi taloista sijaitsi järven rannalla.

Vaaksa oli pienellä kennäällä. Sen portaiden editse juoksi kylän raitti. Se ei kuitenkaan häirinnyt talon elämää. Sillä raitilla oli harvoin ketään kulkijoita. Nekin kulkijat toivat tervetullutta vaihtelua yksinkertaiseen ja tapahtumaköyhään arkeen. Eihän siihen aikaan ollut radiota televisiosta puhumattakaan. Kulkija saattoi poiketa sisään ja kertoa kuulumiset ”suuresta maailmasta”. Kerran kuussa siitä kulki vastarannalla elävä Kyynärä hevosineen. Hän oli käynyt kunnalta jauhosäkin avustuksena köyhään elämäänsä. Eihän se elämä muillakaan leveää ollut, mutta Kyynärällä se ei ollut edes kaitaa. Taisi olla Kyynärä hiukan loivakäänteinen mies. Hän ei saanut kesällä tehtyä talveksi polttopuita, ja niin sai emäntärukka sytytellä pihiseviä halkoja uunissaan. Kovan säkätyksen jälkeen ukko oli käynyt niitä sahaamassa pihalla olevalta rantteelta. Oli sentään rankakasan saanut ajoiksi.

Lapsia joka talossa oli paljon. Vaaksalla lapset opetettiin jo varhain pieniin askareisiin. Jäi sentään leikillekin aikaa. Vaaksan isäntä itse oli hyvin leikkisä. Välillä hän konttasi lattialla sormet otsalla ja oli olevinaan suuri ja pelottava härkä. Sitä lapset kiljuen juoksivat karkuun. Kesällä tuli erään kerran Mäen emäntä lapsineen kylään. Mikä riemu, kun päästiin yhdessä uimaan! Pian kuitenkin kyläilevä emäntä sanoi: ”Rannalta kuuluu illuu, pittää hakkee lapset pois”. Hän oli tunnettu hurskaudestaan. Elämä oli kovaa, ei siihen ilo sopinut.

Toisen kerran Vaaksan lapset olivat uimassa keskenään. Kun vedessä leikkimisestä saatiin kylliksi, noustiin rannalle kuivattelemaan. Mutta missä oli nuorimmainen? Missä oli Veikko? Kaikki ryntäsivät takaisin järveen sydän kurkussa. Siihen huudettiin jo äitikin apuun. Ei löytynyt Veikkoa järvestä . Etsiminen siirtyi pihapiiriin. Minne ihmeeseen se pari-kolme-vuotias lapsi on voinut joutua? Järvi kahlattiin uudelleen läpi , nyt hiukan syvemmältä. Vihdoin joku huusi Veikon löytyneen. Hän nukkui perunavaossa varsien hyvin suojaamana. Helpotus oli suuri, mutta Veikon vahtimisesta tuli entistä tiukempaa.

Vaaksan lähistöllä virtasi joki, jonka yli tie kulki. Siihen oli talkoilla rakennettu lankuista silta. Sitä pitkin pystyi ajamaan vaikka hevosella. Keväällä lumien sulaessa vettä oli kuitenkin niin paljon. että siltakin peittyi veteen . Silloin saattoi joen ylittää vain veneellä. Usein kuului joelta huhuilu , kun kulkija pyysi soutajaa avukseen. Mielellään vanhemmista lapsista joku lähtikin soutumieheksi. Saattoihan soudattaja antaa jonkin pienen palkkionkin avusta.

Tässäkin mökissä on taisteltu leivästä

Tässäkin mökissä on taisteltu leivästä

Koulunkäynti Syrjäkylästä oli hankalaa. Ei silloin ollut koulukyytejä. Joskus saattoi koululainen saada kunnalta esim. kengät avuksi koulumatkaa varten. Kesäiseen aikaan juostiin metsäpolkuja vaarojen yli Patsolaan. Monesti syksyisin jo pimeys ehti laskeutua ennen kuin lapsia kuului kotiin. Silloin Vaaksan äiti meni ulos portaille ja huhuili lasten tulosuuntaan. Suuri oli helpotus, kun vastahuhuilu kuului. Evät olleet lapset joutuneet petojen ruoaksi , eivätkä olleet eksyneet polulta. Varsinkin joulun alla saattoi koulupäivä venähtää hyvinkin pitkäksi. Olihan silloin joulujuhlien harjoitukset kiivaimmillaan. Kaikki harjoittelu tapahtui näet oppituntien jälkeen. Aina eivät kaikki lapset edes päässeet kouluun. Oli puutetta vaatetuksessa tai tarvittiin kotona työn teossa.

Jouluaaton ilta alkoi hämärtää. Vaaksan mökkiä lähestyi pieni hahmo järven jäätä pitkin. Kyynärän Ville se siellä vaelsi. Avattuaan Vaaksan oven lehahti vastaan tuoreen pullan tuoksu. Asiana hänellä oli pyytää leipä kotiin vietäväksi.” Anna kaks”, kuului isännän ääni pirtin nurkasta. Emäntä työnsi pullan lapsen käteen lähtiessään leipiä hakemaan. Siinä oli varmaan Villen juhlallisin hetki sinä jouluna.

Lehmän tai parin koti sillon ennen.

Lehmän tai parin koti sillon ennen.

Monessa talossa keitettiin myös viinaa – lääkkeeksi vain. Kun tehtaan päällysmiehet saivat maistaa Vaaksan isännän keitosta, he totesivat sen erinomaiseksi. Pian kävikin niin, että keittomestarin työ oli tuottoisampaa kuin naulatehtaan palkkalistoilla oleminen. Vaaksa alkoi vaurastua. Rakennettiin kamari ahtaan tuvan jatkoksi. Se olikin tarpeen, sillä perheeseen oli taas tulossa uusi jäsen. Mutta vaurastuminen ei ollutkaan naapurien mieleen. Alkoi kateuden musta käärme luikerrella kyläkunnassa.

Uuden tulokkaan varalta oli jo tehty suunnitelmia. Lehmän lypsy oli sovittu. Vanhimmat tytöt hoitaisivat keittiötyöt ja pitäisivät huolta nuoremmistaan. Kaikki oli järjestyksessä emännän ”lomaa” varten.

Silloin lähestyivät poliisit Vaaksaa. Mieluinen tehtävä ei heille varmaankaan ollut. Kenties sana heidän saapumisestaan oli kiirinyt jo etukäteen. Nopea neuvonpito isännän ja emännän välillä, sopiminen syyllisestä ja niin poliisit astuivat tupaan.

”Tuossahan mie oun sitä viinapannua pitänä muijen patojen ja kattiloitten joukossa,” saneli emäntä.

Niin lähti emäntä rangaistusta kärsimään. Sieltä tulikin sitten kaksi henkeä takaisin. Vastaanotto oli riemullinen. Uusi sisarus saatiin äidin mukana taloon.

Kuvat ja teksti: Irene Peuhkurinen

5 comments for “Elämää syrjäkylässä

  1. Irenen tarinointi on kuin Wanhan
    Hyvän Ajan Joululehdestä, vaikka aihe
    ”korutont on kertomaa”.

    Erään pikkutytön sanoin: ”Mikä viilis!”

  2. Taitavasti tunnelmallista tarinaa tässä kuljetetaan.

    Muistan, että omaankin lapsuuteni liittyi lasten nauramisen rajoittaminen.

  3. Meillä on Arja-Leenan kanssa mukavia muistoja sieltä syrjäkylältä. Aika oli silloin jo aivan toinen, ei näkynyt
    viinapannuja enää silloin.

    Pussinpohjan Masa

  4. Masa, siun olisi pitänyt kääntää oikealle murteelle nuo muutamat sitaatit.Esim kattiloitten, oisko se kattiloihen?

  5. Itsekin syrjäkylällä lapsuuden ja varhaisnuoruuden kasvaneena muistan kuinka omavaraisia silloin oltiin.
    Vaikka kylällä olikin parhaimmillaan ainakin kolme sekatavarakauppaa paljon tehtiin kotona. Myös nykyisin jo lähes muodista pudonnut talkoohenki edesauttoi kiireaikoina. Perunannostot, viljanpuinnit ja heinätyöt tehtiin naapureiden kanssa talkoilla. Ja kyllähän sitä ”korven kyyneltäkin” keitettiin. Kyläpoliisi joskus saattoi nähdä monenlaista asiaa pahemmin siihen puuttumatta. Kerrankin poliisisetä oli meillä kylässä ja paikallinen pontikankeittäjä sattui juuri samaan aikaan ajamaan mopedilla ”työmaalleen”. Siinä iloisesti kättä nostettiin tervehdykseksi ja kaveri jatkoi rauhallisesti omille töilleen.
    ”Karhu (nimi muutettu) näyttää menevän pontikankeittoon” , totesi poliisisetä eikä sen koommin asiaan puuttunut.
    Seuraavana päivänä oli kuulemma kirveen kanssa käynyt samoilla tantereilla , mutta nuorena poikana en ymmärtänyt miksi, ainakin se vanhempiani niin huvitti.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *