Oikeastaan kesää ei tähän mennessä ole ollutkaan. Muutaman kerran on aurinko avannut varastonsa oven kuin näyttääkseen, että kyllä sitä lämpöä ja valoa on. Mutta jo seuraavana päivänä varaston ovi on tiukasti kiinni.
Kylmästä kesästä huolimatta ovat kasvit kasvaneet, tosin vitkutellen. Linnunpojat ovat kuoriutuneet ja muukin kesä edistynyt.
Sorsien syöttö aloitettiin heti niiden saavuttua keväällä. Aroiksi olivat talven aikana tulleet. Eivät enää syöttäjän perässä kävellä juntanneet, kuten vielä viime syksynä. Poikasensa sorsaemot kuitenkin toivat syöttöpaikalle Poikueita oli ainakin neljä. Mutta kesän edistyessä poikaskato oli suuri. Epäilimme minkin käyvän tuhotöissä.
Kerran olin nyhjäämässä pihalla kukkapenkin vieressä, kun huomasin sorsanpojan kiitävän järven pintaa saunarantaa kohti. Sillä oli kaikki vauhtia lisäävät keinot käytössään: jalat ja pienet siiventyngät. Käännyin katsomaan, mikä sen oli niin pahanpäiväisesti säikyttänyt. Tiira lekutti järven yläpuolella melkein paikallaan ja huusi kuin henkensä hädässä. Alapuolella vesi möyrähti pari kertaa ja sitten oli hiljaista. Oliko Pirtajärven hirviö vienyt tiiralta pojan vai sorsalta emon tai sisaruksen? Kyllä niitä apuharvennusta tekeviä, suuria haukia siellä syvänteiden laidoilla lötköttää! Onkohan hauki ollut asialla, kun eräälläkin emolla on vain yksi poikanen jäljellä? Kesyjä ovat poikaset, nukkuvat kaikessa rauhassa saunarannan hietikolla emonsa kanssa, vaikka vierestä menemme uimaan.
Uimaan tosiaankin! Uiminen on jäänyt vähiin. Järvessä voi korkeintaan pulahtaa ja vetäista muutaman vedon. Saunasta se sujuu, mutta aamu-uintitraditiota on pitänyt pitää yllä vähän kuin väkisin.
Eräänä päivänä olin nokosilla ja heräsin outoon rapinaan. Nousin katsomaan. Pieni pääskynpoika yritti epätoivoisesti pysyä ikkunan pokassa kiinni. Emolinnut lentelivät hädissään sen ympärillä. Aikansa räpisteltyään se pudota muksahti alla kasvavan ruusupensaan juureen. Näytti siltä, että emolinnut eivät huomanneet, minne poikanen hävisi. Se ei ehkä ollut nälkäinen eikä näin ollen piipitellyt. Ilta joiutui. Eihän poikasta voinut jättää yöksi kivijalan juureen. Lopulta päätettiin nostaa se takaisin pesään. Tikkaat nostettiin seinustalle. Poikanen pistettiin hattuun ja päähine tyhjennettiin pesään. Sitten seurasivat jännittävät hetket. Hylkäisiköhän emot ihmisen ”saastuttaman” pesän? Ei onneksi! Sinne ne sujahtelivat pesuettaan syöttämään. Osasivatko emolinnut laskea, että nyt on kaikki lapset talllella?
Eräänä kesänä seurasin, kun telkän pönttö tyhjeni saunarannassa. Emo kutsui poikasiaan alhaalla vedessä. Poikanen toisensa jälkeen hyppäsi veteen. Voi sitä siipien huisketta ja veden roiskintaa! Ahtaasta pöntöstä vapautuminen tuntui varmaan ihanalle! Poikasten riehuminen alkoi jo vähän rauhoittua. Mutta mitä se emo vielä kurskettaa? Silloin se pahnan pohjimmainenkin hyppäsi veteen. Nyt oli emo tyytyväinen. Porukalla lähdettiin uimaan kohti uusia ulapoita. Tuntevatko lintuemot lapsensa ”nimeltä” vai osaavatko ne laskea?
Mutta onhan rannalla räyhähenkiäkin. Varisperheeseen kuuluu kolme poikasta Perheeltään ne käyvät verottamassa sorsien ruokapöytää. Käsiä taputtaen ne on ajettu aina pois. Variksenpelättejäkin on harkittu. Sorsat ovat ehkä tottuneet ihmisen hahmoon. Pelottaa, että raakkujat verottavat pääskysenpoikuettakin.
Vielä on kesää jäljellä. Toive olisi, että jatko olisi parempi niin eläimille kuin ihmisille.
Teksti ja kuvat: Irene Peuhkurinen.
Herkkää havaitsemista luonnon keskellä! Huomaa, että opettajan valpas silmä ja empaattinen asenne on tallella. Pirtajärven rannalla onnistuu kertojan kutoa tarinaa.
Siitä tämän kesäisestä uimisesta. Keksin hyvän keinon suostua aamu-uinnille. Kannan illalla saunan muuripataan lämmitetyn veden ämpärillä laiturille. Kun laskeudun leuat täristen portaita myöten järveen, ajattelen, että kohta saan kaataa lämpimän kylvyn selkään. Se on toiminut hyvin. Suosittelen!
Kaustajärvellä tarkkailen erityisesti kuikan perhe-elämää. Tänä kesänä olen kummastellut, miksi niitä poikasia on neljä. Näenkö kaksinkertaisesti? Vai onko niitä todellakin neljä? En ole havainnut kahta pesää. Parina viime päivänä ei ole näkynyt niitäkään neljää. Liekö menneet toiselle ulapalle vai onko hauki hyppinyt pinnan alta niitä kitaansa napsimaan? Luonto ei ole vain idylli, vaan myös julma. Mutta mikä minä ihmislajin edustanjana olen oikeutettu sitä tuomitsemaan!
Monenlaista voi luonnossa kokea kun
on silmää nähdä ja korvaa kuulla. Irenellä
on sen lisäksi vielä kertojan taidotkin.
Vaikka olimme mökiltä poissa vain pari päivää,
tuntui kuin pihapiirin linnut olisivat riemastuneet
paluustamme. Alkoi varsinainen sirkutus ja siipien
suihke.
Kaipa se on uskottava, että hauki nappaa suuhunsa
linnunpoikasiakin. Meidän kalastajapoikamme väittivät
männä kesänä, että hauki nielaisi vedessä uiskennelleen
käärmeen
Tänään kasi kuikan poikasta pikku saaren edessä. Ilmeisesti olin ne nähnyt aiemmin kaksi kerroin tai ne toiset kaksi olivat vain kyläilemässä. Ota siitä selvää!
Haukihan on jo pienestä poikasesta (kuoriutumisesta) lähtien kyltymätön peto, jolle kelpaavat hyvin kaikenlaiset vedenelävät. Kannibalismikin eli oman lajin yksilöiden syöminen on sille hyvin lajityypillinen ominaisuus. Erämessujen isossa akvaariossa tämä oli mm. selkeästi nähtävillä; n. 15 cm:n pituiset hauenpojat ja -tyttäret lahtasivat säälimättömästi samanmittaisia kavereitaan. Jos ajatellaan, kuinka tuhoton määrä haukia syntyy ruohikkorannoille joka kevät ja kuinka häviävän pieni osa niistä on ensimmäisen kesän jälkeen enää elossa, niin sekin kertoo osaltaan tästä ilmiöstä. Jos hauenpoikasia aiotaan joihinkin vesistöihin istuttaa, niin ne on juuri tästä syystä jaettava pieninä ryhminä mahdollisimman laajalle alalle.
Vesilinnut, etenkin niiden poikaset kuuluvat varsinkin suurempien haukien ruokalistalle. Tästä on monilla vesilläliikkujilla joitakin hajahavaintoja, jotka tiedekin vahvistaa. Omaakin kokemusta asiasta on; jokunen vuosi sitten löysimme pienestä metsälammesta pyydystetyn hauen vatsasta sorsan räpyläjalan. Kyseinen hauki oli painoltaan maksimissaan parin, kolmen kilon luokkaa eli ei suinkaan vielä mikään jättiläinen.
Irenellä on käynyt miltei voittajan ”tuuri”, kun on onnistunut näkemään telkän poikasten lähdön. Itse en varsinkaan ole sitä koskaan nähnyt ja käsittääkseni hyvin harvassa ovat yleensäkin ne ihmiset, joille tämän luonnon ihmeen havaitseminen on kohdalle suotu. Jopa luontovalokuvaajat, jotka saattavat päivystää oletetulla h-hetkellä suurinpiirtein miltei ”24/7”, eivät sitä kuitenkaan pääse näkemään, saatikka sitten ikuistamaan!
Ei vain näkö reistaile, vaan käsikin tekee kirjoitusvirheitä. Kunpa yhtä helposti lähtisivät myös juolavehnät potaattipenkeistä! Eivät pelkää, vaikka potaatilla on niinkin komea nimi kuin Blue Congo.
Mutta kyllä varhaisperuna – nimi unohtui ruokapöytään – maistui tänään hyvältä tillin kanssa.
Minä olen viime viikkoina soutanut tuossa lahdella pyöräilykypärä
päässä, koska lokit ja tiirat syöksyvät kuin hävittäjälentäjät suoraan
kohti. Päänahkaa tavoittelevat.