Vuorotteluvapaa

Jännittyneenä Minna kaivoi avaimen laukustaan, sovitti sen ulkoverannan oveen ja avasi oven. Muutama lattialauta narahti askelten alla. Verannan ikkunalla olevat kukat nuokkuivat pahoin kastelun puutteessa. Ne olivat jääneet hoitamatta. Ikkunalaudalla näkyi muutama kuollut kärpänen. Nainen käveli sisälle tupakeittiöön. Tupa näytti siltä kuin sen asukas olisi mennyt käymään jossakin, palaisi pian. Mutta hän ei palaisi, Minna tiesi. Kaipaus toi silmäkulmaan kyyneleen.

Lattialla olivat Aino- tädin kutomat, iloisenväriset räsymatot. Minna katseli ja availi kaappien ja komeroiden ovia. Täti oli harrastanut keräilyä: vanhaa Arabiaa ja lasiesineitä. Kaikki olivat siisteissä riveissä lasivitriinissä. Hyvällä maulla valitut, jykevät antiikkihuonekalut toivat oman arvokkuutensa olohuoneen kalusteisiin. Olohuoneen ikkunoissa vanhaa roosaa olevat, pitkät verhot sointuivat samaa sävyä olevien kirjavien tapettien kanssa. Mikä sukulaissielu täti olikaan ollut! Nainen seisoi keskellä lattiaa ja katseli kaikkea kuin uusin silmin.

Oli syyskuun alku ja talo oli ollut viikkoja tyhjillään. Minna riisui takkinsa eteisen naulakkoon ja päätti sytyttää tuvan uuniin tulen. Sisällä oli kostean kylmää. Ensin pellit auki, sitten jokunen tuohikäppyrä koivupuiden sytykkeeksi, niinpä uuni antoi pian lämpöä kalseaan huoneeseen. Vetikin hyvin. Tuvan ikkunoista avautui näköala etelään ja länteen. Tupa oli valoisa. Ikkunasta näkyi pihasauna, joka ei ollut enää käytössä. Täti oli remontin yhteydessä rakennuttanut talon sivustalla olevaan pikkukamariin sähkösaunan ja suihkutilat. Vesi tuli ja meni.

Nainen istahti pirtinpöydän ääreen, kaivoi laukustaan asiakirjan ja luki sen taas uudelleen: Täten määrään viimeisenä tahtonani ja testamenttinäni, että kuoltuani on kaikki omaisuuteni, on se minkä nimistä tai laatuista tahansa, tuleva sisarentyttärelleni Minna Suomaanakalle.

Totta se on, jalat oman pöydän alla. Koti Mökkivaaralla. Talo natisevine seinineen ja lattioineen. Testamentti aiheutti kateutta muissa sukulaisissa, eivätkä he sitä tunnetta peitelleet. ”Sinähän se olet ollut tätisi silmäterä, jo lapsena vietit siellä lomiasi, kyllä sinun nyt kelpaa”, Minna kuuli suvun puhetta jo loppukesällä Aino- tädin hautajaisissa. Ilman perintöä jääneet sukulaiset olivat kateellisia. Heidän mielestään tilan olisi voinut myydä ja rahat jakaa serkusten kesken.

Hän katsoi itseään, lähes 40-vuotiasta naista peilistä tummiin silmiin. Minna antoi pitkien, ruskeiden, kevyesti taakse kietaistujen hiustensa valahtaa vapaasti olkapäilleen. Ne saivat olla siinä. Hän ei ollut pesänrakentajatyyppiä. Eräs vakavampi seurustelusuhde hänellä oli ollut, mutta ratkaisevalla hetkellä valinta oli päätynyt avioliiton sijasta vapauteen. Mies jätti liian usein tavaroitaankin hujan hajan. Suhde ei ollut toiminut. Minna oli matkustellut, täydentänyt opintojaan. Nyt vuoden virkavapaa virastosta, sen tädin perintö mahdollisti. Kaupunkiasunto oli vuokrattu, joten asuntolaina lyhenisi samalla. Ehkäpä minusta tulee Aino- tädin kaltainen yksineläjä, Minna silitti piirongin päällä olevaa tädin valokuvaa. Tädin sairas sydän ei jaksanut enää ylläpitää elämää. Täti yritti sanoa jotain, mutta hänen viimeiset sanat eivät olleet enää korvin kuultavissa eivätkä huulilta luettavissa, kun Minna tädin päivää ennen hänen poismenoaan tapasi.

Minna annosteli veden ja kahvinporot napsauttaen keittimen päälle. Hän nouti autoltaan ruokakassin. Kuulaassa syyssäässä katse hakeutui taloa ympäröivään puutarhaan ja maalaismaisemaan. Pihalla oli helppo hengittää. Vielä olisi syksyä jäljellä ja ehtisi poimia sieniä sekä puolukoita. Puutarha olisi syytä kunnostaa ennen lumen tuloa. Täti varmasti toivoi, että pidän sen kunnossa, Minna mietti. Pihan vanhoissa omenapuissakin oli satoa, niistä voi viedä tuliaisia kaupunkiin. Osa sadosta näytti karisseen maahan. Puunrungoilla näkyi sammalta. Kaunis pihapiiri oli tädin lempiharrastuksia. Minna katseli avaraa pihaa ja aittarakennuksen takana alkavaa metsää. Perinnön mukana tuli muutama kymmenen hehtaaria metsää, lähinnä sekametsää. Hakkuukypsää tukkipuutakin kuului olevan, muisti Minna hautajaisissa puhutun. Siihen saa tulla nyt hakkuuaukko, hän päätti metsänreunasta pihalle kävellessään. Täti jätti jälkeensä myös perintöverot, joista täytyi selvitä metsän turvin ilman pankkilainaa. Pientä tilaa ei kannata myydä vielä muutamaan vuoteen. Kassi käsissään hän käveli verkkaisesti sisälle kartanonkeltaiseksi maalattuun taloonsa.

vuorotteluvapaa

Minnan maallemuuttoilmoitus herätti aluksi työpaikalla ja ystävien keskuudessa hilpeyttä ja epäilyä: ”Et pärjää siellä peräkylässä kuukautta kauemmin”, kuului kommentteja.” Sinä hienohelma lumitöissä, sen haluaisin nähdä! No, ehkä joku kylän poikamiehistä sinut siellä kesyttää, kestosinkun”, kahvihuoneessa vitsailua.

Totta oli, että talvella satoi joskus lunta liiaksikin. Pakkastakin oli. Silti Minna piti viisaana päätöstään ottaa tässä elämänvaiheessa vuorotteluvapaan. Tämä tuleva talvi kuuluisi harrastuksille. Hän aikoi opetella aitassa olevilla kangaspuilla kutomaan mattoja. Kylältä löytyisi varmasti joku auttamaan alkuun. Täytyisi laittaa loimet, keksiä malli. Aluksi raidallisia. Monta vaihetta olisi siinäkin. Jäisi aikaa kielten opiskeluun. Äkkiä hänet täytti uudenlainen innostus kaikesta edessä olevasta. Silmäterä ja lellikki aikoi pärjätä tädin tavoin.

Kuukausia tyhjillään ollutta taloa täytyi siivota ja kunnostella. Komeroista kertyi monta jätesäkillistä vanhoja vaatteita, jotka haisivat tädille ja hänen käyttämälleen hajuvedelle. Metsässäkin hän ehti kävellä. Siitä metsästä hän aikoi kysyä neuvoa joltakin naapurilta. Joitakin hän muisti tädin luona lomailunsa ajoilta. Työntäyteiset päivät vaativat aikaista nukkumaanmenoa. Minna nukkui tuvan sivustavedettävässä sohvassa yönsä. Se narahteli kääntyillessä. Myöhemmin hän aikoi kunnostaa tädin makuukamarin itselleen mieluisaksi. Olikohan tädillä ollut koskaan miesystävää? Minna huomasi ajattelevansa ennen unen tuloa. Oliko hän rakastanut jotakuta? hän kaivautui untuvapeiton alle ja nukahti.

Alun outous

Eräänä yönä uneen sekoittui ääni. Kännykkä soi keskiyöllä, mutta se ei soinut omalla soittoäänellään. Se helisi kuin tuulikannel. Minna heräsi syvästä unesta. Hän hapuili valokatkaisinta ja sai valot huoneeseen. Kännykkähän oli ihan sekaisin. Sen näytöllä välkehti tähtitaivas. Kello näytti tasan kaksitoista. Kukahan siellä pelleilee? Minna ajatteli. Ehkä nämä nykykummitukset osaavat käpälöidä myös kännyköitä, koska öisestä soitosta ei jäänyt puhelimeen mitään merkkiä. Uni tavoitti pian nukkujan uudelleen.

Syyskuun lopulla suuri vaahtera pudotti valtaosan värikkäistä lehdistään. Ne olivat suurena röykkiönä puun alla. Lehdet kahisivat somasti jalkojen alla, ennen kuin Minna silppusi ne ruohonleikkurilla hienoksi. Siten ne mahtuivat hyvin kompostiin maatumaan. Syyshortensiat kukkivat vielä vanhan kaivon ympärillä penkissään. Täti oli laittanut painavan enkelipatsaan lahon kaivonkannen päälle. Se täytyi pelastaa putoamasta kaivoon. Laho kaivonkansi oli pihassa muutenkin vaarallinen. Hän raahasi painavan, rukoilevassa asennossa olevan enkelipatsaan pois kaivolta. Se todella painoi. Samalla hän toi kirveen ja rautakangen varastosta. Hän päätti purkaa kaivonkannen yksintein. Kaivo täytyisi täyttää, koska ei siinä kaivossa liene koskaan edes vettä ollut. Eikä siellä hiekkaa ihmeenpää näkynyt, kun hän kurkisti kaivoon. Kaivo sai suuren vanerilevyn väliaikaiseksi kannekseen.

Pihatyöt ja runsas ulkoilma saivat jäsenet raukeiksi. Väsytti. Illalla Minna luki, mutta tuskin sivua enempää ehti, kun uni voitti ja kirja putosi lattialle. ” Niin”, Minna vastasi yöllä ovelle koputtajalle. ”Kuka siellä on?” Kuka on päässyt sisälle lukitusta ulko- ovesta, hän pelästyi, mutta ei sieltä ketään sisälle tullut. Vain pimeys täytti tuvan ja valottoman pihan. Vanha talo elää varmasti omaa elämäänsä. Puuseinät kolahtelevat ja narahtelevat, tähän täytyy vain tottua, Minna ajatteli levottomana öisestä koputtelusta. Kyllä se siitä asettuu.

Oudot ilmiöt eivät jättäneet kuitenkaan Minnaa rauhaan. Eräänä yönä joku tempaisi tuvan oven auki, käveli jämäköin askelin vuoteen vierelle. Se joku laittoi kätensä Minnan hiuksille. Minna jähmettyi kauhusta paikoilleen. Hän ei voinut huutaa, ei liioin nousta vuoteesta. Sydän hakkasi ja hengitys oli salpautua. Mitä tämä on? hän ajatteli, ja kuuli jo askelten menevän vintille. Siellä kolahti. Mökkivaara! Mökki vaaralla. Tämä paikka taitaa olla nimensä veroinen? Mökkivaara; sen tienviitankin toivat, että ihmiset tätä paikkaa varoisivat.

Minna nousi tuskanhiki otsallaan ylös. Kesti hyvän aikaa ennen kuin hänen hengityksensä tasaantui. Kummitteleeko täällä todella? hän istui epäuskoisena tuolille. Mutta eihän Aino- täti voi kummitella. Ei kerta kaikkiaan voi. Mistä tässä voi olla kysymys? Nyt olen pulassa, Minna kauhistui. Hän näki jo silmissään ystävien ”mitäs minä sanoin ”- naurun. Ei, ei tästä voi kenellekään kertoa. Kyllä tämän kanssa olisi elettävä. Hän ei uskaltanut edes kuvitella niitä juttuja, jos kertoisi tästä naapureille. Sanoisivat, että naisparka on seonnut. Työkaveritkin huomaisivat heti, että kaikki ei ole kunnossa, jos järjestäisi luvatut tuparit heille nyt, Minnan ajatukset harhailivat. Hän kieriskeli lakanoissaan nukahtaen uudelleen vasta aamuyön tunteina.

Seuraava päivänä syysaurinko paistoi jo korkealta, kun Minna etsi halkoliiteristä kirveen käsiinsä, asetti koivuhalon pölkylle, ja napsautti halon lähes halki ensimmäisestä iskusta. Kuntosalilla treenatussa vartalossa oli voimaa, jolle halonhakkuussa olikin käyttöä. Kirveenkäsittelykin sujui nuorena partiossa opituilla taidoilla, eikä kirves osunut jalkaan. Silti alun innostus pysytteli poissa.

Illalla Minna otti esille vanhan valokuva- albumin. Kynttilänliekki lepatti pöydällä luoden seinille varjokuvia. Kuvien sukulaiset, useat heistä tuntemattomiksi jääneitä, katsoivat paperille vangittuine ilmeineen. Kuvien joukossa oli eräs, jota Minna ei muistanut ennen nähneensä. Siinä oli jotain tuttua. Äkkiä hänen mieleensä palautui koulutyttönä tädin kanssa yhdessä tehty matka. Italiassa ,siellä hän muisti nähneensä kuvan miehen. Täti ja mies keskustelivat hieman sivummalla, kun samaan aikaan Minna lusikoi jäätelöään erään tavernan pöydässä. Mies katsoi vuoroin tätiä ja vuoroin Minnaa. Keskustelun päätteeksi se mies tuli ja pörrötti tytön hiuksia. Samalla hän sanoi jotain, mutta mitä se saattoi tarkoittaa? Minna katsoi kuvan takaosaa. Siinä oli tädin käsialalla kirjoitettua tekstiä: Minna , sinulle ovat kirjeet vintillä irrallisen lattialaudan alla. Kaikki järjestyy!

Niinpä tosiaan. Tilanne oli ylittämässä jo naisen sietokyvyn. Hän etsi käsiinsä sähkölampun, jonka avulla uskoi löytävänsä mainitut kirjeet pimeälläkin vintillä. Vaikka nyrkit puristuivat hänen yöpaitansa rinnuksiin, niin rohkeasti hän silti kiipesi portaat ylös. Minna katseli aluksi komerot ja laatikot. Hän koputteli sähkölampun valossa lattialautoja, joista yksi oli kuin olikin irrallinen. Sen alta löytyi silkkinauhalla sidottu kirjenippu. Päällimmäisenä oli Minnalle osoitettu, postittamatta jäänyt kirje. Tuvan pöydän ääressä luettu kirje teki salaisuudesta lopun.

Minna, rakas!

Nyt on aika kertoa totuus: Olen sinun äitisi, en tätisi. Suo anteeksi tämä salailu, mutta lupasin tämän sisarelleni, kun hän adoptoi sinut omakseen.

Kiersimme nuorena ystävättäreni kanssa maailmalla, hankimme opiskelurahoja kesätöissä ulkomailla. Siellä tapasin italialaisen isäsi. Rakastuimme, ja aloin odottaa sinua. Isäsi vanhemmat vastustivat avioliittoa vääräuskoisen kanssa, joten palasin Suomeen. Katolinen pappikin käski unohtaa koko asian.

Sinä tulit sisareni perheeseen muka orpolapsena. Halusin pitää hänelle antamani lupauksen, vaikka myöhemmin niin monta kertaa, olosuhteiden muututtua halusin kertoa sinulle totuuden. Isäsi nimi on Romario Lucano. Olet ollut minulle rakkain ihminen maailmassa. Toivon, että voisit ymmärtää. – äitisi-

Äiti! Minnan sisällä kiehui. Kädet hikosivat ja pulssi kiihtyi. Hän nojasi otsaansa astiakaapin oveen, vapisi. Tätä hän ei osannut odottaa. Asia tuli puskista. Äiti oli täti ja täti oli äiti. Aino oli kantanut Minnaa sylissään sydämensä alla yhdeksän kuukautta. Nainen, johon Minna oli ollut sitkeän napanuoran kautta kiinnittyneenä, oli jättänyt kertomatta asian todellisen laidan tyttärelleen. Minna haparoi kaapista viinipullon, jonka punaista sisältöä valutti lasiin. Sitä läikkyi pöydälle. ”Äidille… ja kaikille haudan takaa viestiä tuoville haamuille ”, kalpeaksi valahtanut nainen kohotti lasin huulilleen. Narahteleva talo tuntui vilisevän salaisuuksia ja öisin kuljeskelevia kummituksia. Minna oli haudannut vasta eläkeikään tulleen tätinsä, joka olikin äiti. Oliko hänellä lupaa edes surra? Jäi vain kysymyksiä.

Aamulla pihalle pysähtyneestä autosta nousi mies. Hän koputti ovelle ja tuli tupaan. Raamikas, nuorehko mies. Hänen kädenpuristuksensa oli luja ja katse lempeä. ”Otan osaa, hän sanoi. Olen metsäkoneyrittäjä Pekka Leppänen. Sovin tuon urakan Ainon aikana, mutta kuulin, että täällä on metsänomistaja vaihtunut. Päätin poiketa tervehtimään.”

”Pekka!”, Minna sanoi kasvot vielä kirjavana lähes koko yön valvomisen ja kirjeiden lukemisen jäljiltä- se viinikin. ”Mutta sinähän olet sama, jonka kanssa lapsena teimme täällä hyppyreitä ja laskimme mäkeä, eikö?”, Minna katsoi kysyvästi. ”Sama olen. Yhdessä kieriskelimme lumessa, ja märkiä lapasiamme täällä Ainon uuninpankolla kuivailimme. Palasin kotitilalle takaisin”, mies hymyili. Minna nyökkäsi hyväksyvästi. ”Mutta siitä metsästä minä haluaisinkin puhua jonkun asiaa tuntevan kanssa. Käy toki istumaan, minä keitän meille hyvät kahvit”, Minna kehotti tulijaa, ja raivasi kirjeitä tuvanpöydältä sivummalle.

Maija- Liisa

14 comments for “Vuorotteluvapaa

  1. No jopa oli kertomus. Pitää lukea kohta uudelleen.

  2. No niin.Hyvä tarina tempaa mukaansa.Tämä otti käsipuoleensakkin.Tyylilajissaan mainio.Mökkivaaran mukaan ottaminen kyltteineen oli nokkela anegdootti.

  3. Ja jatkossa Pekka Leppäsestä sitten kumppani mökkiin Mökkivaaralle;)
    Vai lieneekö varattu?

  4. Kiitos Maija-Liisa koskettavasta kertomuksesta. Tämä täytyy lukea uudelleen ja uudelleen.

  5. Verkkovärtsi yllättää aina. Maija-Liisa pistäpä romaani työn alle. Olen ensimmäisenä jonossa kirjaa ostamassa.

  6. Tämä Mökkivaaran tienviitoitusasia on ollut jännittävä
    seurata, joten uskalsin laittaa sen Minnan osoitteeksi.

    Minulla on tässä meneillään sukututkimusta ja Pälkjärveläiseen
    pitäisi saada myös juttu valmiiksi, joten annan Minnan ja
    Pekan tehdä puusavottansa ja olla ystävinä, ainakin aluksi.

    Mutta että romaani, en ole ajatellut!?

  7. Tuossa olisi kirjan alkusiemenet siitä vain joko takautuvasti tai sitten eteenpäin. Kerronta on sinulla hyvästi hallinnassa.

  8. Olipa mielikuvituksen lentoa! Kyllä jäi Pekan ja Minnan tulevaisuus askarruttamaan. Ehkä saamme jatkoa?

  9. Hyvin kirjoitettu tarina. Lyhyiden lauseiden käyttö lisää tekstiisi pontevuutta. Sitä erikoisesti ihailin.

  10. Kiitos kannustavasta palautteesta! Riviäkään jatkoa
    en ole vielä kirjoittanut. Teen tässä nyt nämä lupaamani
    ”pakolliset” jutut valmiiksi, ehkä palaan sitten sinne
    Mökkivaaralle.

  11. Kyllä minä jännityksellä odottelen, mitä Mökkivaarassa tulee tapahtumaan. Maija-Liisa, minullakin on sukututkimus kesken. Kilpaillaan, kumpi saa urakan ensin valmiiksi. Sitten, kumpi kirjoittaa ensin jotain. Sinä Mökkivaara-romaanisi ja minä – jotain muuta monen mielessä kiehuvan aiheen joukosta.

  12. Me olemme jakaneet sukututkimuksen teon useamman
    henkilön kesken, joten se valmistuu ikään kuin
    nopeammin, ei ole ainakaan ihan yksinäistä puuhaa.
    Tosin mukaan liittyy aina uusia sukuhaaroja, joten
    aineistoa kertyy paljon. Tämä meidän sukuretki alkaa
    v. 1682 Tohmajärveltä. Tällä hetkellä menee Kanadassa
    yksi haara.

    Minulla on noita mökkiaiheisia juttuja täällä koneella
    useampia, joten voisihan se olla mahdollista koota
    niistä vaikkapa yksi kirja omaksi huvikseen nyt kun
    omakustanne tekee kirjanteon helpommaksi.

  13. Jo vain novelli kokoelma sopii hyvin tähänkin aikaan.

  14. Taidan hävitä Maija-Liisalle sukututkimuksen laatimisessa. Ensinnäkin, tarina alkaa 1640-luvulta Kiteen Muljulasta, ja saattaa johtaa vielä kauemmaksikin Savon puolelle. Ja toiseksi, Tohmajärvellä on kaksi Lintusten sukuhaaraa, jotka ovat mitä ilmeisimmin samaa sukua. MUTTA yhteinen siittäjä on vielä hakusessa.

    Mielenkiintoista puuhaa se on, kun löytyy yllättäviä geneettisiä yhteyksiä aina Pohjanmaalle asti. Se kuitenkin jäänee salaisuudeksi, miksi tunnen niin suurta sielunsukulaisuutta kasakkoihin päin. Heitähän oli tsaarinvallan aikana Suomessa järjestyksen ylläpitäjinä. Mikään väestörekisteri – ei edes kirkonkirjat – tuskin kertoo, jos jossain ja joskus on ruoho ollut aidan takana vihreämpää ja on loikattu yli aidan.

    Tämä kasakkasieluisuus on vaivannut mieltäni sen jälkeen, kun olin lukenut kasakkaeepoksen ”Hilja virtaa Don” kaksi kertaa ja nähnyt siitä tehdyn elokuvan. Grigorin ja Aksinjan rakkaus oli suuri rakkaus! Ja Donin ratsut raisuja aron kiitäjiä!

    Joka kerta kun saan silittää hevosen pehmoista turpaa, herää kaipuu tehdä vielä yksi turistin matka, joka se suuntautuu Donille.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *