Vanhojen kertomaa

Kuten olen ennenkin maininnut, käydessäni arkistoissa läpi Pälkjärveen liittyviä aineistoja, silloin tällöin eteeni osuu myös jotain Värtsilään liittyvää. Näin kävi myös männä kesänä Joensuun maakunta-arkistossa, kun kävin läpi vuoden 1935 Karjalan Maan vuosikerran. Elokuun 3. päivän lehdessä oli Suoma Kanasen vanhojen ihmisten muistitietoihin perustuva kirjoitus Suomen sodan ajoilta. Ajattelin, että juttu saattaisi kenties kiinnostaa joitakin Värtsin lukijoita, koska tapahtumat liittyvät Värtsilään.

Seuraavassa kuvatut tapaukset on Suoma Kanaselle kertonut 1920-luvun puolivälissä silloinen Patsolan kylän vanhin asukas, yhdeksissäkymmenissä ollut vanhus Kaisa Turtiainen. Hän puolestaan oli kuullut tapahtumista äidiltään, joka oli Suomen sodan aikaan lapsi, iältään neljän vuoden paikkeilla. Hän muisti kuitenkin hyvin esim. Hiekan taistelusta kuuluneen ampumispaukkeen ja väestön pakenemisen lähikylistä. Kaisan äidin isä oli sotilaana Ruotsin armeijassa yli 10 vuotta ja kävi vain harvoin kotona sinä aikana. Rauhan tultua hän oli sitten vakiintunut kotipaikkakunnalle ja elänyt loppuikänsä Patsolassa.

Suoma Kanasen jutussa mainitaan muutaman kerran sana nykyinen eri muodoissaan. Se tarkoittaa vuotta 1935, jolloin hän on kirjoittanut jutun. Olen lisännyt juttuun muutaman väliotsikon.

Syrjäkyliä

Värtsilä ei ollut tuolloin muita maalaiskyliä kummempi. Sinne ei ollut maantietäkään. Niinpä sinne ei majoittunut venäläisen sotaväen osastoja. Liikenne tapahtui Kiteen kautta, sekä Pälkjärven – Tohmajärven maantietä, josta Värtsilä, samoin kuin Patsolakin jäivät huomattavasti syrjään. Kolmas samalle suunnalle jäänyt mainittavampi asutuskeskus oli Saarion kylä. Venäläisten pääjoukot majailivat Tohmajärvellä, mutta sotilaspartiot tekivät vierailuja näihin suuren pitäjän syrjäkyliinkin.

Asukkailla olivat vielä tuoreessa muistissaan pikkuvihan (1741 – 1743) aikuinen hävitys, jolloin venäläiset polttivat esim. mainitun Patsolan kylän niin tarkoin, ettei palamatta jäänyt muuta kuin yksi sauna nykyisen Koljosen talon paikalle korkealle mäelle. Senkin venäläiset sotilaat sytyttivät pistämällä tulen olkiin, joilla makasi saunassa ollut sairas – ainoa kylän asukas, joka ei ollut päässyt pakenemaan. Hädissään tämä sairas kieriskeli palavissa oljissa ja saikin tulen sammumaan, näin säästyen elävänä poltetuksi joutumasta.

”Piilo-loso”

Eipä siis ollut ihme, jos asukkaat elivät jokapäiväisen pelon vallassa tietäessään, että lähistöllä majaili taas venäläisiä. Vastarintaan he eivät voineet ryhtyä. Ainoa turva oli pakeneminen ja lähiseudun jylhämetsäinen, korkeavaarainen maasto antoikin sopivia piilopaikkoja. Kaisa Turtiainen ja muutamat muutkin, mm. Kaisaa pari vuosikymmentä nuorempi Silja Haaranen – vainaja jo hänkin, kertoivat itse käyneensä näillä lähisaloilla nk. ”piilo-losossa”, jossa silloin vielä oli näkyvissä vanhat tulisijat, hierimiä ja joitakin muitakin merkkejä näitten pakoretkien ajoilta. Nykypolvi ei enää tiedä, mikä notko laajalla Kukkovaaran salolla oli mainittu ”piilo-loso”.

”A missä Haara?”

Aivan tietämättä eivät viholliset Patsolan ja Saarion kyliin päässeet, sillä tie Tohmajärveltä kulki kumpaankin joen yli ja jokirannalla olivat kyläläisten asettamat vahdit, jotka tiedottivat vihollisen lähestymisestä. Lisäksi jokien yli johtavat lauttasillat oli irrotettu paikoiltaan ja vedetty omaan rantaan. Saariossa oli kylän silloinen suureläjä Haaranen palkannut Suopääjoen sillankorvaan aseistetun vahtimiehen.

Kun venäläisten ratsupartio tuli joelle, vahti ampui tulijoita. Sillan puute ei tietenkään pitemmän päälle estänyt vihollista. Rankaisuretkikunta tuli Saarioon ja jostain tiedon saatuaan etsi teon teettäjää, Haarasta tilille. Haaranen ehti paeta lähimetsään, missä piiloutui kelopuun alle. Sotilaat etsivät Haarasta metsistäkin. Joku heistä istui samaisen kelon päälle, koputteli aseellaan puuta ja hoki itsekseen: ”A missä Haara, missä Haara?” Lienee siinä ollut Haarasella tukalat oltavat puun alla, mutta henkensä hän säilytti.

Taistelun jyskettä

Patsolaisten vartiopaikka oli vanhan ja jo silloin unohdetun venäläisen hautuumaan kohdalla Suurenjoen (Jänisjoen) rannassa nykyisen Patsolan sillan paikalla. Kun venäläisten ratsupartio saapui joen rantaan, tuli heitä kyläläisten puolesta vastaanottamaan tuomari Melart, joka asui nykyisten Piiroisten talojen paikalla omistaen melkein koko Patsolan pääkylän selänteen. Melart puhutteli partion johtavaa upseeria. Mitä lienevät puhelleetkin, mutta siitä vaan venäläiset kääntyivät takaisin ja kylä säästyi sillä kertaa heidän tuhoiltaan.

Asukkaat olivat kuitenkin jo ehtineet paeta, sillä sanoma vihollisen saapumisesta levisi kulovalkean tavoin talosta taloon. Mieliala oli muutenkin jännittynyt, sillä edellisenä päivänä oli kuultu taistelun jyskettä Tohmajärven Lahdenperästä. Tieto venäläisten poiskääntymisestä vietiin piilopaikkoihin, mutta muutama päivä myöhemmin joutui väestö jälleen pakokauhun valtaan, kun alkoi kuulua taistelun jyske Pälkjärven Hiekanlahdelta.

Sapiskaa emintimälle

Tästä viimeksi mainitusta pakomatkasta kertoi Kaisa-vanhus, että hänen äitinsä koti oli siihen aikaan ns. Parviilan mäellä (nykyinen omistaja Mikkonen). Asunto oli pahanpäiväinen, puoleksi maahan kaivettu torppa. Asujina Kaisan äiti, joka oli silloin 3-4 vuoden ikäinen, hänen alle 10-vuotias veljensä, lasten äitipuoli eli emintimä ja tämän pikkulapsi. Isä, kuten jo on mainittu, oli sotilaana Ruotsin armeijassa. Kun viesti vihollisen tulosta saapui, sieppasi emintimä lapsensa ja torpan vähäiset ruokavarat ja riensi kyläläisten yhteiseen piilopaikkaan. Molemmat lapsipuolensa hän jätti ruuatta ja avutta torppaan.

Silloin poika, myöhemmin tunnettu ”eno-Villin” nimellä, haki käsille isänsä sotilasmanttelin, puki sen päälleen ja komensi heikkovoimaisen (aliravitunko?) sisarensa istumaan manttelin maata viistäville liepeille. Niin alkoi lasten yksinäinen pakomatka. Kovin etäälle he eivät jaksaneet, parin kilometrin päässä olevalle Hepoharjulle olivat jääneet. Siellä nousi ”Villi” suureen petäjään tähystelemään. Kun he sitten näkivät muiden kyläläisten saapuvan pihoilleen, kääntyivät lapsetkin kotitanhuville. Sama tyttönen kertoi myöhemmin, itse jo mummoksi tultuaan, lapsilleen ja lapsenlapsille mielihyvin, miten isä kuultuaan tapahtumasta sodan loputtua ja palattuaan kotiin, antoi emintimälle aika sapiskat lasten puolesta.

Taistelu Pälkjärvellä päättyi voittoon ja vaara oli sillä kertaa ohi. Asukkaat hengittivät jälleen vapaammin ja kylvivät varmasti ruiskaskensa rauhaa toivoen. Eikä se toivo pettänytkään. Vähitellen palasivat sotaväkeen viedyt miehetkin takaisin. Moni kuitenkin jäi sille tielleen.

xxxxx

Kartan olen kuvannut kirjasta YHTEINEN KUTSU – Kirjoituksia maanpuolustuksen vaiheista Pohjois-Karjalassa. Kirjan ovat toimittaneet Jukka Partanen, Matti Turunen ja Pasi Tuunainen. Kirja on ilmestynyt vuonna 2000.

Edellä mainitussa kirjassa on mm. Jukka Partasen kirjoitus ”Majuri Malmin sotaretki Pohjois-Karjalaan 1808”.