Kotirintamalla

Kun kuuntelee uutisia Syyriasta tai Sudanista, tulee väkisinkin mieleen omat kokemukset sodasta.

Äiti herätti minut kesken unien. Kiireellä viltti niskaan ja sitten mentiin. Juoksimme läpi takapihan, lähinaapuri liittyi seuraamme, siitä vauhdilla tien yli Hiljasille. Pihan perällä odotti jo kellarin musta oviaukko. Kolistelimme portaat alas ja minut nostettiin perunasäkin päälle istumaan. Jotakin rupateltiin, kun hengitys alkoi tasaantua. Viimeksi saapui itse Tupla-Hiljanen. Liikanimensä hän oli saanut olemalla vielä luonteeltaankin hiljainen. Hän oli parhaillaan lomalla rintamalta. Siinä me, koko naapurusto, istuimme pilkkopimeässä ilmahälytyksen säikyttäminä. Olimme sirpaleilta suojassa, mutta emme pommeilta, jos sellainen kohdalle sattuisi. Tupla-Hiljanen lähti ulos tarkkailemaan tilannetta. Sieltä hän huusi, että jos joku haluaa, voisi tulla katsomaan, kun pommikoneet tulevat. Ne eivät olisi vielä kohtakaan kohdalla. Minä halusin ne nähdä. Kaksi valopistettä todella korkealla pakkastaivaalla. Eipä ollut paljon näkemistä! Mutta sitäkin enemmän kuultavaa! Se pahaenteinen, matala jurina, joka lähti pommeilla raskaaksi lastatuista koneista, syöpyi mieleeni. Ne koneet olivat ensimmäiset. Niitä tulisi varmasti lisää. Takaisin kellariin!

Muuta tästä suojautumisesta en muista. Mutta ne lentokoneet tulivat mieleeni erään kerran kauan sen jälkeen: Olin ehkä 60-70-lukujen taitteessa lakassa Pirtajärvellä jossakin Ollinlammen tienoilla. Silloin SE taas kuului. Rupesin tarkkailemaan taivasta. Siellä kone lensi mahdottoman korkealla. Oliko se Suomen puolella? Oliko se pommikone? Mieheni arvailujen mukaan se saattoi olla jonkinlainen vakoilukone ja Venäjän puolella. Mitään mainintaa asiasta ei kuitenkaan ollut lehdissä.

Illalla ei saanut näkyä pienintäkään valon pilkahdusta mistään. Jos sytytti lamppuja, piti huolehtia pimennyksestä. Sitä varten oli mustat paperiset rullaverhot. Olimme kotona iltatoimissa, kun oveen koputettiin. Sisään astui tuntematon mies. Hän sanoi havainneensa pienen tuikahduksen ikkunastamme. Paikka tukittiin ja ”valovahti” jatkoi matkaansa. Tällä konstillahan Helsinkiäkin varjeltiin. Kaupunki oli pimennetty ja tulia sytytetty sen ulkopuolelle. Enimmät pommit putosivatkin metsään.

Omien muistojen lisäksi kerron vielä, mitä sain tietää äidiltäni. Kun pommitukset Lahden kaupungissa vain yltyivät, päättivät monet, äitinikin, lähteä maaseudun rauhaan. Kun lähtee sutta karkuun, tulee karhu vastaan. Äidilleni osoitettiin eräs mökki Hartolasta. Se oli kuulemma varsinainen ”ryysyranta”. Siellä me lapset opimme kiroilemaan ja puhumaan rivouksia. Siitä äitini valitti kirjeissään isälle. Minä tosin taisin olla niin pieni, että vain sopertelin noita kielemme kukkasia. Tämä yleinen huonotapaisuus tuntui huolettavan äitiäni eniten, vaikka käytännön hankaluuksiakin tuntui olevan riittämiin. Kaikki pyykki- ja pesuvedet piti sulattaa lumesta. Eikö kaivossa riittänyt vesi vai oliko se pelkkää kiusantekoa? Eihän se tietenkään mukavaa ollut, kun ahtaissa tiloissa piti ihan vieraita ihmisiä sietää. Aikansa sitäkin koettelemusta äitini elämässä kesti. Sitten palattiin kotiin, joka olikin säilynyt ehjänä koko sodan ajan.

11 comments for “Kotirintamalla

  1. Aiheeseen liittyen eräs riipaisevimpia lukukokemuksia on minulle ollut Pohjois-Karjalan Sotaorpojen kertomuksista koottu kirja ”Vaiettu suru”. Mukana on värtsiläisiäkin kirjoittajia, olitkohan Irenekin?

  2. Tähän aiheeseen liittyviä asioita juttelimme veraidemme kanssa
    juuri viikonloppuna.Kerrottiin, kuinka sotaveteraani isä kävi poikansa kanssa vielä rauhantulon jälkeen Neuvostoliiton puolella lakassa.

    Samoin puhuttiin siirtolaisten uudelleen asuttamista, joka
    sekin oli iso urakka.

    Siskolleni jäi noista pommikoneista pysyvä trauma.

  3. Tässä sopinee mainita, että Pälkjärven pitäjäseuran sivuille on
    lisätty Pertti Sarlundin kirjoittama kertomus Pälksaaresta.
    Käykää lukemassa!

  4. Jussille tiedoksi:Enpä ole ennen näistä asioista minnekään kirjoitellut. Aiemmin julkaistu NÄLKÄ ja nyt tämä kirjoitus on kotoisin (muokattuna) lapsenlapsilleni tallettamistani muistoista.Kun on lapsi, ei menneet asiat juurikaan kiinnosta. Sitten myöhemmin tulee mieleen, etten nyt ”tuostakaan asiasta” kysellyt vanhemmalta väeltä. Pistelin monia asioita paperille tultvaa sukupolvea ajatellen. Vielä olisi pariin juttuun julkaisukelpoisia aiheita.

  5. Toivottavasti saamme Irene niistä lukea!

  6. Minullahan ei ole kovin raskaita kokemuksia sota-ajalta –
    ainoastaan ”muistan,” kun olimme meidän pihaan rakennetussa kellarissa piilossa jonkun aikaa – liekö sekään minun omaa muistiani vai toisten kertomaa en osaa sanoa. Isäni ja muut sukulaismiehet olivat työkomennossa, kun olivat rautateillä.
    Puolison vanhemmilla ja puolisolla on toisenlaiset kokemukset,
    kun ovat kahdesti joutuneet lähtemään.
    Pusan Mirja

  7. Pommikoneiden äänet lienee jääneet sota-ajan lapsien muistiin ikiajoiksi. Äitinikin muistelee vuosia sodan päättymisen jälkeen kokeneen valtavaa ahdistusta ja pelkoa kuultuaan lähestyvän lentokoneen jyrinää. Äiti oli ollut siskonsa kanssa mustikan keruussa jossakin Kenraalinkylän saloilla ja luullut sodan syttyneen, kun lentokoneen jyrinä kuului. Mustikan kerääminen unohtui ja kiireellä kotiin, jos vaikka evakkoon täytyy lähteä, taas kerran. Kotona isäpuoli touhusi omissa askareissaan, kaikessa rauhassa. Mikä helpotus se olikaan ollut; sota ei ollut syttynytkään!

  8. ”Irene peuhkurinen 7.1.2014, 18:05
    …Kun on lapsi, ei menneet asiat juurikaan kiinnosta. Sitten myöhemmin tulee mieleen, etten nyt ”tuostakaan asiasta” kysellyt vanhemmalta väeltä. Pistelin monia asioita paperille tulevaa sukupolvea ajatellen.”

    Näin se menneepi myös osaltani. Pistelin monia asioita Värtsiin (noin pari vuotta sitten) ihan henkiseksi perinnökseni.

  9. Niiden muistojen joukossa, jotka silloin tällöin palaavat mieleen, on yksi kaikkein vaikuttavin. Se säväyttää vieläkin vuosikymmenten takaa. Tämä muisto on vangin katse piikkilanka-aidan takaa.

    Olen monta kertaa pysähtynyt tuota katsetta analysoimaan – sitten kun olen sellaista analyysia alkanut harrastaa – mitä tuon katseen taakse kätkeytyi – mistä se kertoi. Miksi hän katsoi alle kymmenvuotiasta suomalaispoikaa sillä tavalla?

    Miksi? Siksi että hänellä oli ikävä omaa poikaansa. Tätä käsitystäni ovat vahvistaneet muutamat kokemukset vangin sylissä.

  10. Minunkin varhaislapsuudessani kotonani on ollut vankeja työssä. Minulla ei ole mitään muistikuvia heistä, olen ollut niin pieni, mutta äitini on kertonut, että eräs vanki haki minut aina vauvana saunasta ja kuljetti nuttunsa sisällä tupaan. Hän oli itkenyt, että samanlainen vauva oli jäänyt häneltä kotiin hänen sotaan lähtiessään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *