Taisin olla sellainen 7-vuotias rimppakinttu, kun isä kovan kinuamiseni jälkeen hankki meille koiranpennun. Se oli ruskeaturkkinen Suomen pystykorva, Jehu. Isälläkin oli ollut lapsena samanniminen lemmikki. Isä nikkaroi sille oman, komean kopin, ja oviaukon päälle maalattiin suurin, punaisin kirjaimin JEHU.
Kuvan koira ei ole Jehu, mutta saman rodun edustaja, Suomenpystykorva. Kuva: Wikipedia.
Jehusta kasvoi minulle kaveri, joka uskollisesti seurasi leikkejäni kotipihalla. Minusta Jehu oli, jos nyt ei ihan koko Suomen niin ainakin Värtsilän, komein ja kiltein koira. Se katseli minua aina lempeillä, ruskeilla silmillään, kun silittelin ja hyväilin sitä. Sain vanutella sitä mielin määrin, eikä se koskaan ärhennellyt. Jehu tajusi ystävyyden merkityksen paremmin kuin monet ihmiset konsanaan.
Pihamme läpi kulki tie, jota varaston työntekijät ja läheisestä kaivosta vettä hakevat naapurit käyttivät. Jotkut tyhmät ohikulkijat härnäsivät Jehua, ja siitä alkoi tulla irvistelevä ja sisukas rakkikoira. Sillä sitten oli hyvä muisti. Jo kaukaa se tunnisti pahimmat kiusaajansa ja aloitti räksyttämisen. Joutuipa isä kerran ostamaan jollekin pahukselle uudet pöksytkin Jehun repimien tilalle. Siinä jutussa minä olin täysin Jehun puolella, mitäs mokoma meni ärsyttämään. Kyllä poika olisi itse saanut paikata pöksynsä.
Ajan oloon isä alkoi kyllästyä ihmisten valituksiin meidän vihaisesta koirastamme. Niinpä sitten eräänä päivänä Jehua ei enää löytynytkään pihalta eikä kopistaan. Sitä minä vain ihmettelin, kun kukaan ei halunnut lähteä etsimään Jehua, vaikka näkivät kuinka surin sen katoamista. Pitkään siitä itkua riitti. Isä lohdutteli minua ja kertoi , että yleensä Värtsilästä karanneet koirat muuttivat Ryösiön salolle asustelemaan, koska siellä ei kukaan kiusannut niitä. Minä niin elättelin toivoa, että Jehu jonakin päivänä muistaisi minut ja palaisi takaisin omaan koppiinsa. Suurin huoli minulla oli siitä, mistä se saa ruokaakaan siellä Ryösiössä, nälkäänhän se kuolee.
Varsinkin toripäivinä Jehu muistui mieleeni, koska olin kuullut, että torilta näkyi kauas Ryösiönjoelle asti. Silloin mietin mielessäni, mahtaisiko torilla olla joku ryösiöläinen, jolta olisin voinut kysellä tarkemmin niistä irtokoirista ja Jehusta, mutta en oikein rohjennut. Tokkopa siellä ryösiöläisiä lienee ollutkaan, niillähän oli oma jokensa, josta kalansa pyydystivät. Me taas kävimme torilta useimmiten juuri tuoretta kalaa hakemassa.
Suurempana tajusin, että isä oli sepittänyt tarinansa, kun ei halunnut kertoa pojalleen Jehun kuolleen. Niin Ryösiöstä tuli minun mielessäni sellainen koirien paratiisi.
Myöhemmin meille tuotiin valkoinen kissanpentu. Ei siitä sellaista kaveria tullut kuin Jehu oli ollut. Suurimmaksi osaksi se vain kuljeskeli hiirimetsällä varaston sillan alla. Joskus se saattoi olla pitkiäkin aikoja käymättä maitokupillaan. Sillä oli muuten hyvin tavallinen kissan nimi, Mirri.
Tuleepa vieläkin Jehu mieleeni, kun näen komean Suomen pystykorvan. Oli se minulle niin rakas lapsuudenajan lemmikki.
Pussinpohjan Masa
P.S. Kuva on otettu muuten Kaustajärvellä Aaro Törrösen ”kuopan” katolla.
Menetimme oman pystykorvamme 28 vuotta
sitten, mutta aina kun näen sellaisen
tulvahtavat monet muistot mieleen.
Olen kertonut Hänestä Värtsissä 27.11.2011,
tarinan nimi on ”Onko koira kotona?”
Kun menimme Kenraalikylän koululle asumaan isäni osti meille pystykorvakoiran. Sille kävi huonosti, kun sieltä matkustimme Joensuhun minun kotiini – linja-autossa muuten, kun ei ollut meillä vielä autoa – isä laittoi ilmeisesti koiran huonosti kiinni, kun se oli karannut – poliisilaitokselta saimme hakea vain riimut ja tiedon miten oli käynyt. Surullista.
Tämän jälkeen meillä on ollut erilaisia rotuja koiria. Koirat ovat kivoja (ja kissatkin) uskollisia ystäviä. Tyttärellämme on myös kaksi labradorin noutajaa- toinen musta ja toinen vaalea – hän tai he miehensä kanssa ovat todella eläinten ystäviä.
Tuskin me enää otamme koiriakaan.
Pusan Mirja
Minun kodissani on ollut useita koiria tähänastisen
elämäni aikana. Aina kun jonkun talutushihnassa kulkee tuttu
rotu, nousevat ne monet muistot mieleen. Tällä hetkellä
ei ole koiraa.
Pystykorva on meidän kansallisrotu, jota vaalitaan.
Koirat toimivat monissa arvokkaissa tehtävissä, kuten
pelastus- ja palvelutehtävissä. Kaverikoiriakin on vanhusten
ja lasten iloksi. Viimeksi olen lukenut rahakoirasta.
Unto Kupiainen on kirjoittanut Koira- nimisen runon omalle
koiralleen. Löytyy täältä netistä myös.
Joskus muinoin kun kuljin Helsingissä Mannerheimintietä työmatkallani, ihastelin Sokerityttö patsasta. Se on siinä Oopperatalon viereisellä sokerin tontilla. Tyttö syöttää Suomen pystykorvalle sokerinpalaa. Patsaasta tuli mieleen lapsuuden kodin pystykorvat, jotka olivat aina valmiina saamaan sokerimurun. Hellyttävä veistos.
Kertoisikohan Arja-Leena Tellusta? Koirat ovat ystävistä ykkösluokkaa.
Irene houkutteli Tellusta kertomaan.
Taisi olla syksy -71, kun Hämeenlinnasta Värtsilään ajaessani oli viereisellä istuimella pahvilaatikko, jota tarkkailin vähän väliä. Siellä nukkua tuhisi karkeakarvaisen kettuterrierin pentu, Tellu.
Muutamaa päivää aikaisemmin olin tavannut tuttavani, joka piti Kenneliä.Tietäen minut eläinrakkaaksi hän houkutteli katsomaan luovutusikäisiä pentuja. Asetuin lattialle ihailemaan somia pentuja, jotka hyörivät emonsa kyljessä.
Silloin yhtäkkiä yksi pennuista lähti vähän vaappuen tulemaan kohti ja painautui luottavaisesti syliini. Kun se vielä suuntasi ruskeat nappisilmänsä minuun, tiesin heti, että tässä se on, minun eläinystäväni. Kauan mielessä pyörinyt ajatus toteutui näin vauhdilla.
Yhteiselo alkoi sujua luonnikkaasti. Toisinaan otin Tellun mukaan välitunneille. Siellä se touhusi innokkaasti lasten mukana. Mutta kerranpa kävi niin, että juoksuleikkien tiimellyksessä Tellu innostui liikaa ja tarrasi Tikan Timon housunpunttiin. Repeämähän siihen tuli, ja minä ostin Timolle uudet housut.
Seuraavana päivänä Teuvo hauskuutti meitä. Hän koetti juostessaan saada Tellun peräänsä ja varsinkin kiinni housunlahkeeseen. Ohi pyyhältäessään hän hihkaisi:” Miekin halluun uuet housut!”
Tellu oli terhakka ja sisukas koira, mutta toisinaan hyvinkin omapäinen – joten Martti oli rohkea ottaessaan terrierin emännän.Eikös sanota, että koira muistuttaa emäntäänsä.
Arja-Leena