Kesäkertomus

Fiktiivinen kesäkertomus

Täydellinen idylli.

Sannan työpäivät kassalla olivat kiireiset. Täysinäisiä ostoskärrejä tyhjennettiin hihnalle: maitoa, leipää, lihaa ja kaikkea mahdollista suuren marketin lähes ehtymättömistä varastoista liukui hänen näppärien käsiensä kautta. Joskus jokunen sana tuli vaihdettua asiakkaan kanssa ja sanottua hyvän päivän jatkojen toivotukset. Kesäturistejakin liikkui ostoksilla paljon.

Taas oli yksi työpäivä takana. Sanna lasketteli autollaan tuttua kotikylän soratietä. Useimmat tiet olivat tylsistyttävän leveitä ja suoria, mutta tämä tarjosi haastetta. Kivet ropisivat alustaan ja auto oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Ruoste kukki helmapelleissä. Auto olisi vietävä korjaamolle, fixattava ja katsastettava. Vähän ennen kotipihaa pusikoituneen tienvarren risut raapivat auton kylkiä, mutta Sanna ei siitä piitannut. Hän kaartoi autonsa pihalle, jossa vanha koira laahusti haukotellen vastaan ja sai ansaitsemansa rapsutuksen.

Alkukesällä Sanna löysi etsimänsä talon, ja empimättä osti sen. Tupa ja kaksi kamaria. Talo sai ennen muuttoa perusteellisen siivouksen, jossa hämähäkin seitit saivat kyytiä. Hän maalasi ulkoseinät punamullalla, somisti tuvan ikkunat kesäisillä verhoilla ja asettui taloksi. Entisiltä omistajilta jäi iloisenväriset matot lattioille.

Sannan hankkima talo sijaitsi mäellä. Ympärillä avautui muutama hehtaari peltoa. Sen pimeältä pihalta näkyisi talvella avoin tähtitaivas. Eikä liioin tumma metsä peittäisi kuuta tai taivaalla tanssivia revontulia. Pihalla oli muutama omenapuu, kasvimaa ja pihakeinu. Piharakennuksen seinustalla näkyi komea pino koivuhalkoja. Saattoi lämmittää saunan ja talvipakkasella nakata halkoja tuvan uuniin. Täydellinen idylli.

Ulko- ovi ei ollut lukossa, josta Sanna tiesi tyttären olevan kotona.

– Äiti, mihin sinä laitoit muuttokuormasta kaikki minun kenkäni? tyttö tuvassa availi kaapin ovia ja vielä purkamattomia laatikoita.

– Syödään ensin, toin kasviskiusausta. Minä etsin sitten ne kengät.

– Äiti, miksi me muutimme tänne, jossa ei ole mitään? Ei yhtään mitään.

– Täällä on kaikki. Katso vaikka ympärilläsi alati muuttuvaa luontoa. Mikä ihana luonnonrauha!

– Lopeta! Emma- tytär kivahti kiukkuisena. – Minä haluan mopoauton, että pääsee johonkin.

– Joo. Pyydät rahat isältäsi, ei minulla yksinhuoltajana ole, Sanna tuhahti. – Sitten vielä lisäksi bensat ja vakuutukset, kaikki käyttökulut. Täytyy katsoa, mikä on tarpeellista.

Sanna ojensi uusia perunoita ja sillivatia kohti toisella puolella pöytää istuvalle tytölle.

– Nämä ovat nyt parhaimmillaan. Hän itse pisti voiperunaa ja silliä haarukalla suuhunsa.

– En voi syödä niitä. Perunassa ja leivässä on liikaa hiilareita. Nää on hitaita, tytön ohuet sormet nostivat lautaselle salaattia ja pikkuisen kasviskiusausta.

– Millä sinä, äiti ,oikein ostit tämän paikan? Eihän sinulla ole rahaa, ainakin itse olet sanonut niin.

– Sain rahat lainaksi, Sanna säpsähti kysymystä ja toivoi, ettei tyttö kyselisi enempää.

– Kuinka joku tuntematon mies antoi muka sinulle rahat lainaksi, eihän sellaista oikeasti tapahdu? Se mies muuten kävi täällä tänään, Ari vai mikä sen nimi on?

– Mitä se täällä nyt? Sanna säpsähti.

– Se jätti jotain mustaan säkkiin pakattuna. Laittoi tuonne komeroon ja sanoi ettei pakettia saa avata. Soittaa kai myöhemmin, Emma selvitti äidilleen ja siirtyi sohvalle tekstareitaan selaamaan.

Sannan kasvot punehtuivat kiukusta. Voihan saasta! Asioiden on ilmeisesti mentävä vaikeimman kautta. Rentoutusta tässä nyt tarvitaan, hän huokasi. Sanna raivasi pöydän ja päätti lähteä ongelle. Kieli ulkona kuolaava koira seurasi vieressä onkimatojen etsintää. Läheltä nokkospuskaa, ulkovajan seinustalta löytyi jugurttipurkin pohjalle jokunen liero. Saavat riittää, hän nakkasi lapion kädestään.

Läheisen lammen rannasta löytyi kaupan mukana tullut, unohtuneen näköinen puuvene. Kevyellä tönäisyllä se solahti riukuja pitkin rantaveteen. Ei vene edes vuotanut paljon. Koira kapsahti  takateljolle uteliaana ilmaa nuuskien. Sanna souti hitain vedoin läheisen kaislikon reunaan. Kuluneet airot narahtivat jokaisella vedolla. Lammen pinta väreili pienten tuulenhenkäysten viedessä ilman ankkuria olevaa venettä.

Sanna irvisti. Hän inhosi lihavan madon pujottamista koukkuun. Hyi hemmetti! hän sinkosi ongenkohon muutaman metrin päähän veneen reunasta. Muutama pikkuahven nousi veneeseen nopeaan tahtiin. Sitten nainen vaipui mietteisiinsä, vavan roikkuessa velttona veneen reunan yli. Kala söi koukun tyhjäksi ilman kiinnijäämisen riskiä.

Tämä saa riittää! Veneen keula kolahti laituriin. Koira hypähti ensimmäisenä veneestä kahlaten matalassa rantavedessä. Se ravisteli turkistaan miljoonia vesipisaroita kastellen samalla emäntänsä kesäasun helmat. Sanna heitti veneen pohjalle kuolleet kalat takaisin järveen, johon ne jäivät vatsapuoli ylöspäin kellumaan. Se tiesi lokeille helppoa makupalaa. Toisen kuolema on toisen elämä. Onki sai jäädä verkkovajan seinustalle.

Tyttö tuvassa odotti jo malttamattomana äitinsä paluuta.

– Anna rahaa, pyysi kavereiden kanssa tekstareita vaihtava tyttö. – Tää juurikasvu täytyy värjätä, hän veti mustaa hiuspehkoaan jakaukselle äitinsä nähtäväksi. – Ja nää farkut on ihan risat, sanoi Emma ulos mennessään ja tunki samalla äidin antamia seteleitä farkkunsa taskuun.

– Huomenna voisit leikata tuon pihanurmikon. Ensin painat siitä ryyppynapista, säädät kaasun kohdalleen ja vetäiset. Se uusi kone käynnistyy hyvin, Sanna antoi ohjeita tyttärelleen.

Mitähän Ari vielä minusta haluaa? Sanna tempaisi komeron oven auki ja päätti tunnustella säkin sisältöä ulkopuolelta. Mustaan jätesäkkiin pakattu suorakaiteen muotoinen esine hahmottui sormituntumalta.

Hän päätti kiellosta huolimatta avata säkin ja katsoa. Solmu oli tiukasti sidottu ja säkkiä ilmastointiteipillä teipattu, mutta säkin sisältö tuli Sannan nähtäväksi. Taulu, kuten hän ennakkoon arvelikin. Hän sytytti komeroon valot paremmin nähdäkseen. Hän nosti taulua käsissään katseensa korkeudelle. Eipä olekaan mikä tahansa taulu. Sannan huomasi käsiensä vapisevan oikeasta alakulmasta signeerauksen luettuaan: Pekka Halonen

Kehittyvien kylien yhdistys

Kotitöiden lomassa mieleen palautui se kevättalven päivä, jolloin kaikki oli muuttunut. Hän oli tapansa mukaan laskenut töistä tultuaan kauppakassinsa keittiön pöydälle, napsauttanut kahvin valumaan ja selannut päivän postin. Oli ollut joku lehti ja pankin tiliote. Mitä ihmettä? hän oli terästänyt epäuskoisena katsettaan. Tilille oli ilmestynyt 50.000 euroa. Sanna ei ollut lotonnut, eikä liioin saanut perintöä. Siinä täytyi olla joku erehdys ja pian aivan oikeutetusti joku tulisi vaatimaan rahansa takaisin, Sanna oli laskenut kuoren pöydälle takaisin.

Oli kulunut viikkoja, mutta kukaan ei ollut summaa kysellyt. Mitä enemmän aikaa kului, sitä enemmän omalta rahat olivat tuntuneet. Ei hänkään mennyt pankkiin rahojen alkuperää selvittämään. Sanna katseli jo omaa taloa maalta. Sopiva löytyikin.

Muutama viikko muuton jälkeen pihalle oli maalaustöiden lomassa kuulunut lähestyvän auton ääni. Mikä lie kulkija, pölynimurikauppias, Sanna muisti ajatelleensa epävarmana pihalla autosta nousseesta miehestä.

Mikä mies ilmestyi? Sanna oli lähestynyt miestä lenkkareissaan ja maalintahrimissa  farkuissaan. Mies oli liikkunut kiireettömästi, pysähtynyt ja katsellut ympärilleen. Sanna oli huomannut pulssinsa kohoavan. Vieras mies oli tullut hänen pihalleen.

– Että tämmöinen paikka, oli mies lopulta sanonut äänessään jopa hivenen hyväksyntää, kun hän tervehti ja katsoi Sannaa kysyvästi. – Ari Salomeri on nimeni.

– Niin, tämmöinen on paikka.

Sanna muisti tervehtineensä esitellen itsensä ja tavoitelleensa ääneensä luonnollisuutta.

– Ei hassumman näköinen paikka, mies jatkoi tarkasteluaan.

– Ostin perikunnalta, Sannan vaaleille kasvoille nousi hento puna. Tuuli pörrötti hänen lyhyitä hiuksiaan. – Tämä on ollut pitkäaikainen haaveeni.

Arin pari ylintä paidannappia oli auki. Suorien housujen kaulus oli kiristänyt vyötärön kohdalta. Ohimoiden kohdalta hiusraja oli jo vähän kaljuuntunut.

– Oletko täältä kylältä ? Sanna oli kysynyt heidän siirryttyään tuvan pöydän ääreen.

– En ole, mutta Kehittyvien kylien yhdistyksestä kylläkin. Mitenkäs sinun vaalikampanjasi on lähtenyt käyntiin? Oletko jo saanut tukiryhmän kasaan? Ja näyttävä mainonta olisi ehdoton läpimenon kannalta.

– Mikä läpimeno ja mikä vaali? Sanna oli saanut sanotuksi. – Enhän ole vaaliehdokkaana.

– Mutta rahat sait? Ne oli tarkoitettu samannimiselle henkilölle vaalitueksi eduskuntavaaleihin.

– Siis rahat olivat tarkoitettu kokonimikaimalleni vaalitukea varten, Sannalle selvisi. Heitä kahtahan oli sekoitettu muissakin asioissa toisiinsa.

Sanna selvitti kuinka hän ei tullut menneeksi pankkiin rahojen tilille ilmestyttyä. Kun ei näillä palkoilla oikein taloja osteltaisi, vaikka säästöjä olikin lisäksi. Sanna laittoi Arille kahvia, kattoi Arabiat pöytään ja tarjoili kahvileipää. Hän toimi jotenkin robotinomaisesti istuutuen itse Arin vastapäätä oman kahvinsa ääreen.

– Hyvää tämä sinun mustikkapiirakkasi, Ari haukkasi piirakkaa ja ryyppäsi kahvia päälle.

– Tämän kesän mustikoista, Sanna mainitsi. – Ovat sadekesänä vetisiä.

– No, nyt sitten menet pankkiin, otat lainan ja maksat sen summan takaisin, oli Ari sanonut ärtymystä äänessään. – Sillä kai tästä selvitään.

– Ei se käy niin helposti, Sanna muisti vastanneensa.

– Ei käy vai? Ja miksi ei?

– Minä otin jo taloa vastaan lainan, kiinnitin tämän ostamani talon kivijalkaa myöten ja sijoitin koko summan osakkeisiin. Venäjää, kehittyvää Aasiaa. Lainakorot ovat nyt alhaalla, sinähän tiedät, joten siitä tuotosta voisi jäädä ylimääräistä itsellenikin.

– Voisi ja voisi, Arto katsoi yllättyneen näköisenä Sannaa, jonka kasvoilla paloi hento puna. – Jos rahalla meinaat tehdä rahaa, siinä joku aina häviää, jos joku voittaakin. Pahimmassa tapauksessa menetät kaiken. Milläs sitten maksat? Aloittelijan ei pitäisi aloittaa noin mittavalla osakesalkulla.

Ari oli lopulta esittänyt velkakirjan tekemistä, jossa hän halusi rahoilleen ainakin 3% tuoton. Sannan olisi maksettava tasasumma kuukausittain palkastaan Arin ex- vaimon tilille. Olet unohtanut tässä verottajankin, hän oli huomauttanut Sannalle. 50.000 euroa on iso summa. Siitä menisi komea siivu lahjaveroa, mies oli huomauttanut ennen lähtöään.

Sanna latoi puita tuvan takkaan. Ilta viilentyi. Soittaa kai myöhemmin, Sanna muisti tytön sanat, kun puhelin kilahti ja näytöllä näkyi Arin nimi. Sanna tiedusteli komerossaan olevasta taulusta ja vaati miestä hakemaan heti sen pois. Ari väitti taulun olevan menossa Retretin taidenäyttelyyn, ja hän kertoi tuoneensa sen vain Sannan asuntoon muutamien päivien ajaksi asioiden hoidon vuoksi. Eihän sitä arvokasta taulua autossa voisi pitää.

– Retretissä ei ole tänä kesänä Pekka Halosen näyttelyä. Onko taulu aito vai väärennös? Ihan miten vain, mutta haet sen heti täältä pois, Sanna huusi puhelimeen. – Tässä on jo murhetta tarpeeksi.

Mies langattoman päässä nauroi, sanoi hakevansa ennen kuin Sanna keksisi ripustaa sen seinälleen.

Hän vakuutti taulun olevan vain sijoitus. Sanna laski puhelimen kädestään ja päätti myydä osakkeensa , helpompi olisi lyhentää lainaa pankkiin. Ari saakoon rahansa vielä tänä syksynä takaisin. Ahneus, ansioton vaurastuminen, kuinka hän olikin lähtenyt siihen mukaan, Sanna soimasi itseään. Talokin oli kuin kesäkissa, harkitsemattomasti hankittu.

Maija-Liisa