Pakkailen hiihtoreppuuni kahvivehkeet ja reissuevääni, aurinkoinen sää houkuttaa metsäsuksiretkelle läheisille vaaroille. Pakkanen on laskenut yön jäljiltä ja on mitä loistavin retkisää. Säädän suksien siteet saappaisiini sopivaksi ja nakkaan aurinkolasit silmilleni. Lähden hiihtämään Erakkorannasta pitkin peltojen pientareita kohti Ilomantsintietä. Viljakuivaamon kohdalta lähden nousemaan tien laitaa kohti Lammasmäentien risteystä. Pari sataa metriä sitä hiihtäessäni poikkean tieuralta sivuun ja lähden painelemaan umpihangessa pitkin vanhaa pumppaamolle johtavaa tiepohjaa.
Ohutta pulverilunta on 10-20 cm jonka alta löytyy hiihtäjää hyvin kantava kovempi lumikerros. Lunta vaaroilla on paljon, varmaan enemmän kuin 70 cm. Paikka paikoin lumen paino on saanut ohuet puiden rangat taipumaan yli tieuran ja joudun aika ajoin joko kumartumaan tai kiertämään ne päästäkseni etenemään. Laakson jälkeinen vaaralle nousu on saanut minut sopivasti puuskuttamaan, eikä hiestä kastunut paidan selkämys haittaa matkantekoani. Nautin talvisesta metsäluonnosta ja itseni haastamisesta. Sopivin väliajoin lykkään sauvat pystyyn hankeen ja kaivan retkirepustani juomapullon. Mihinkään ei ole kiirus.
Pitkin poikin vanhaa tieuraa näkyy metsän eläinten jälkiä. Jänisten, hirvien, kettujen… Ahman, ilveksen tai hukan jälkiä en huomaa. Jonkin ajan kuluessa eteeni avautuu tieuran molemmin puolin syntynyt melko tuore hakkuuaukio. Vasemmalle katsoessani silmieni eteen avautuu kaunis näkymä Värtsilän laaksoon. Tieuran oikealla puolella oleva paljas vaaran laki haastaa hiihtäjää, niinpä käännän suksieni kärjet uralta sivuun ja sik-sakkia hiihdelle alan kavuta kohti vaaran korkeinta paikkaa. Puuskutan ja hengitän raskaasti. Tästä huolimatta valtavan nautinnon myötä jatkan kapuamista ylöspäin. Onneksi pehmeän lumen kerros ei ole paksu, muutoin saattaisi mäki ottaa retkeläisestä niskalenkin.
Vihdoin pääsen nyppylän korkeimmalle kohdalle. Otan sukset jalastani ja asetan ne alleni ja alan nojaamaan kiveä vasten. Maisema laaksoon on huikea! Kaadan termospullostani kupposen kuumaa kahvia puukuksaani ja nautin. Hengitykseni alkaa tasaantumaan ja litimäräksi kastunut paidan selkämys alkaa kylmettää hiihtäjää. Riisun ulkoilutakkini sekä märän paitani ja kaivan repusta varapaidan sekä ohuen mutta lämmittävän tuulitakkini. Lämpö palaa kehooni. Kääräisen sätkän ja kaadan kuksaan vielä toisen kupposen tummapaahtoista kahvia. Tämä on elämää.
Jonkin ajan kuluttua minua alkaa jälleen paleltamaan, riisun taukotakkini ja laitan sen takaisin reppuuni. Jatkan matkaani. Saan hurjat vauhdit laskiessani alas paljasta vaaran rinnettä kohti pumppaamolle menevää tieuraa. Tunnen olevani Värtsilän vaarojen kalle palanteri. Ennen saapumistani pumppaamolle tieuran päälle taipuneita puita on jo melkoisesti ja matkan teko hidastuu. Lopulta lumisten puiden välissä pilkottaa auringon valossa kylpevä Kukkolampi. Sivutan sopivan etäisyyden päästä lammen itärannalla sijaitsevan kesämökin jonka jälkeen otan suunnan kohti Luppotuvan niemen kärkeä.
Puukatoksesta löytyy vielä pieni määrä polttopuita ja sytytän niemen kärkeen nuotion. Kaivan evääni ja trangian repusta. Laitan uudet kahvivedet porisemaan samalla kun alan nauttimaan kotona valmistelemaani retkilounasta. Puen ylleni jälleen taukotakkini ja kaivan repusta aiemmin kastuneen aluspaitani esiin ja laitan sen kuivumaan tulen loimuun. Ihailen talvista luontoa ja kuuntelen hiljaisuutta. Sää on lähes tyyni ja aurinko porottaa pilvettömältä taivaalta. Silloin tällöin pieni tuulen vire pölläyttää ympäröivistä puista kauniita lumipilviä jotka korostuvat auringonsäteiden osuessa niihin.
En malttaisi nousta ylös mutta jossain vaiheessa kuitenkin matkaa tulisi jatkaa. Puntaroin mielessäni reittivaihtoehtojani – mitä kautta hiihtelisin takaisin kohti Erakkorantaa. Alas Kukkovaaran tieuraa, halki Savikon Sääperin jäälle ja sieltä kotia vaiko kohti Lammasmäkeä ja Hernevaaran alta Ilomantsin tielle? Päädyn pohdinnoissani jälkimmäiseen. Lähden hiihtelemään Kukkolammen toista rantaa itäpäätä kohden jossa läpi tiheän ryteikön nousen Lammasmäen tielle. Tieura on auraamaton Hernevaaran-Matin kotitielle saakka mutta koska pehmyttä lunta on vähän, matkan teko on joutuisaa.
Ilomantsintielle saapuessani, päätän Sääperintielle laskeutumisen sijaan hiihtää vielä vaaroja pitkin kohti valtakunnan rajaa. Matkaan alkutaipaleen pitkin kelkkauraa ja sen jyrkästi kääntyessä kohti pohjoista hyppään uralta sivuun. Vain kymmenen metriä kelkkauralta näen pienen kumpareen takana kaksi suurta painaumaa lumessa. Lähestyessäni painaumia tunnistan ne susien jättämiksi. Kiertelen hetken lähiympäristössä ja saan varmuuden asiasta. Kaksi sutta on tullut edellisenä iltana pitkin kelkkauraa pohjoisen suunnasta ja yön tunteina ne olivat makoilleet suojaisessa paikassa kumpareen takana. Koska jäljet jatkavat eri suuntaan kuin oma reittini, jatkan hiihtämistä pitkin vaaran reunaa kohti Venäjän rajaa.
Saavun jälleen suuren hakkuuaukean reunalle. Tällä kertaa olen aukon alareunassa. Valtavan suuri, paljas rinne haastaa jälleen matkaajaa. Olisipa mahtavaa kivuta taas tuonne korkeimmalle paikalle ja katsoa millainen maisema sieltä tällä kertaa avautuisi. Pidän pienen tuumaustauon ja koetan mielessäni arvioida jäljellä olevia voimiani. Tämä vaaran rinne olisi haasteeltaan aivan toista kuin alkumatkasta kapuamani. Päätän silti kokeilla.
Lähden hiihtämään jälleen loivaa sik-sakkia kohden vaaran lakea. Pitkän kipuamisen jälkeen, lähes viimeisillä voimillani saavutan mäen korkeimman kohdan. Silmiini sattuu suuri kivi jota vasten asetun tauolle. Silmäilen maisemaa. Vasemmalla näkyy Venäjän puoleiset metsät ja vähän siellä pilkottaa myös vanhaa Värtsilää. Edessä avautuu Värtsilän laakso lähes kokonaisuudessaan ja oikealla reunalla maisemaa hallitsevat kaukaisuudessa näkyvät Piilo- ja Sääperinvaara.
Nautin kahvia ja viimeisiä retkieväitäni. Tunteja on takana jo melkoisesti ja iltapäivä pitkällä. Mutta kiire ei ole edelleenkään mihinkään. Suljen silmäni, hengitän syvään ja hitaasti, olen kiitollinen kaikesta kokemastani rauhasta sekä Värtsilän luonnon kauneudesta.
Pitkän tauon jälkeen lyön kamani reppuun ja repun selkääni. Laitan sukset jalkaan ja sauvat käteen. Edessä on pitkä ja ehkä vauhdikaskin mäenlasku kohti Kunnasten takapellon kulmaa joka on seuraava kiintopisteeni ennen kotipihaa. Alamäestä selviän kunnialla vaikka välillä vauhti yltyykin melko hurjaksi. Väsyneenä mutta onnellisena, jälleen yksi huikea luontokokemus rikkaampana saavun lopulta kotipihaani.
KUVAT: Erakkorannan kuva-arkisto
Valistunut Värtsin lukija oli pyhinä yhteydessä ja korjasi artikkelissa mainittua virheellisyyttä. Kukkolammella ei ole pumppuasemaa vaan juomavesiputken alkupäässä on kaivot joiden välissä on sepeli-/sorakenttä. Juomavesi tuli vapaalla paineella laajalle osaa Värtsilää. Kiitos täsmennyksestä!