Olin lopettanut Laatokan matkat vuonna 2003. Sitä ennen ehdin viedä suomalaisia ja ulkolaisia luontomatkaajia tänne Euroopan suurimpaan järvierämaahan lukuisia eri porukoita. Ressuja tehtiin meloen, retkisoutaen savolaismallisilla soutuveneillä, kirkkovenein sekä kalastusmatkoja isolla uisteluveneellä. Yli viiteenkymmeneen reissukertaan mahtui myös monia yksin tehtyjä retkiä joista ensimmäisen ja ikimuistoisimman tein Arvo Ketolaisen veistämällä vanerilautaveneellä syyskuussa 1999.
Vuodet vierivät ja ikävä Laatokan saaristoa kohtaan kasvoi kasvamistaan. Sortavalan reissuillani huomasin kehityskulun paikallisten venekannassa. Yhä suurempia ja nopeampia moottoriveneitä oli ilmestynyt Sortavalan satamaan vuosi vuodelta enemmän.
En halunnut enää rikkoa idylliä mikä mieleeni oli syöpynyt tästä lähes koskemattomasta järvierämaasta. Kymmenet retket sokkeloisissa saarissa, useita päiviä ilman havaintoa yhdestäkään toisesta retkeläisestä, seurana ainoastaan Laatokan norpat ja taivaan linnut. En uskaltautunut enää Laatokalle. Pelkäsin että tämän neitseellisen järviluonnon rauha olisi lopullisesti mennyttä.
Minulla on monia ystäviä jotka vuosien saatossa olivat esittäneet toiveen päästä edes kerran elämässään tutustumaan Laatokkaan. Kerta toisensa jälkeen olin kieltäytynyt opashommista. Kunnes kesällä 2017, yhdessä kahden ystäväni kanssa tein paluuni Laatokalle – neljäntoista vuoden tauon jälkeen. Pelon sekaisin tuntein laskimme veneen veteen Hotelli Piipun Pihan rannassa. Tarkoituksenamme oli retkeillä kolme päivää Pohjois-Laatokan saaristossa. Soutuveneen lisäksi meillä oli matkassa yhden melottava retkikajakki.
Sää oli mitä mainioin. Ensi kertaa matkassa olleet ystäväni huokailivat ihastuksissaan katsoessaan vehmaita lehtoja, jylhiä saaria ja kallioita, edessämme avautuvaa rannatonta Laatokan ulappaa sekä kaukaisuudessa näkyvää Valamon luostarisaarta. Tuuli oli juuri ja juuri siedettävissä lukemissa, matkan teko onnistui kohtuudella. Honkasalon kärjessä vuonomaiset kallioleikkaukset ”imaisivat” meidät vähän väliä kitusiinsa. Ensimmäisen yön leiripaikka löytyi saariston lähes ulommaisimmasta saaresta ennen alkavaa, loputonta ulappaa. Leirin perustamisen ja ruokailun jälkeen kipusimme leirisaaremme korkeimmalle laelle josta avautui huikea näky Laatokalle ilta-auringon laskiessa horisontissa.
Seuraavana päivänä tuuli oli yltynyt edellispäivästä melkoisesti, ja koska meillä ei sen kummenpaa reittisuunnitelmaa ollut, päätimme retkeillä sokkeloisten saarien suojassa. Ennen saaristoon pääsyä jouduimme ylittämään kovassa tuulessa useamman kilometrin levyisen salmen. Kovassa aallokossa kävi niin että soutuveneen toisesta airoparista napsahti toinen airo poikki. Koska meillä oli vara-airo mukanamme, ei matkan teko vahingosta juurikaan vaikeutunut.
Järviluonto oli huikeaa! Oli karuja ja paljaita kalliosaaria ja niiden vastapainona vehmaita lehtoja. Suuremmissa saarissa, kuten Tulolansaaresta löytyi valtaisia niittyjä joissa aina sotiin saakka olivat suomalaiset viljelelleet maata. Tulolansaaren pohjoiskärjessä bongasimme rannalta poikkeuksellisen näköisen kivipaaden jota kohden vene ja kajakki käännettiin. Kivipaatta en ollut aiemmilla reissuillani jostain syystä nähnyt. Tästä ainoastaan vesiteitse saavutettavasta paikasta löytyi Nikolai Roerichin muistokivi.
Nikolai Roerich, alkuperäiseltä nimeltään Nikolai Konstantinovitš Rerih työskenteli kyseisellä paikalla Laatokan Tulolansaaressa vuonna 1918 kuten muistokivi kertoo. Rerih oli syntynyt 9. lokakuuta 1874 Pietarissa. Hän oli kulttuuriantropologi, taidemaalari, graafikko, lavastustaiteilija, teosofi, kirjailija, arkeologi ja myöhemmin myös henkinen opettaja.
Rerih muutti 1920-luvulla Yhdysvaltoihin joilloin hän otti käyttöön Roerich sukunimen. Yhdysvalloista hän muutti myöhemmin Intian Kulluun missä hän kuoli 13. joulukuuta 1947. Roerichia esitettiin kolmesti, 1929, 1933 ja 1935 Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Roerich tunnetaan myös Agni-joogan perustajana.
Seuraavan yön leiripaikka löytyi Honkasalon kupeessa sijaitsevasta suojaisesta pikkusaaren poukamasta. Viimeisen retkipäivän soutelimme pitkin Sortavalan koillispuolen vehmaita rantoja ja salmia. Vinot ja notkollaan olevat rantasaunat tupsauttelivat piiseistään savukiekuroita aurinkoiselle taivaalla, pikkulapset polskivat rantavesissä ja ukot narrasivat laitureiden nokassa mato-ongella pikkutirrejä.
Kolmen päivän Laatokan retkemme päättyi samaan paikkaan mistä sen olimme aloittaneetkin. Retkikilometrejä kertyi viitisenkymmentä. Aiempi pelkoni siitä että Pohjois-Laatokan luonnonrauha olisi ollut mennyttä oli ollut sittenkin turhaa – kaksi ensimmäistä retkipäivää saimme taivaltaa ilman havaintoakaan toisista ihmisistä.
Voi vain kuvitella, kuinka jännittävää retkeilyä se oli. Lukiessa minäkin jännitin, että jotain jännittävää sieltä niemen takaa ilmestyy.. mutta ei ilmestynyt. Kaikki meni ihan hyvin. Kiitos E-M mukavasta matkakertomuksesta
Kiitos E-M jälleen mielenkiintoisesta jutusta.
Aina kun puhutaan Laatokasta ja Laatokan -Karjalasta avautuu tarinoiden arkku päässäni.
Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Maria Lähteenmäen toimittamaa kirjaa:
LAATOKKA-suurjärven kiehtova rantahistoria.
Kirjassa on tarinaa myös Jänisjoesta ja hiukan Värtsilästä.
Kirja löytynee myös netistä luettavaksi.
Joo kyllä nuo luontomatkat ovat mielenkiintoisia kun vielä on hienosti kerrottu.Kyllä E-M:kin osaa.
Itse oon muutamankerran käynyt Sortavalan rannassa (oli joku satama) siellä söimme matkaeväämme kivelohkareiden päällä,ainakin kahdella reissulla. Ei tullut ees uitua Laatokassa vaikka oli lämpöiset ilmat.
Alpo Aatos kaipasi lisää jännitystä… Voisin myöhemmin keväällä kirjoittaa vielä yhden jutun erään ryhmän matkasta Laatokalle. Silloin yksi ryhmän jäsenistä katosi keskellä yötä Honkasalossa sijaitsevasta saarileiristämme.