Olipa kerran seppä, hän kengitti pajassaan hevosia, raudoitti rekiä, korjasi maatalouskoneita, teroitti takomalla vältin vannoja, rautakankeja, jne. Myös uusien viikatteiden tekeminen ja vanhojen ”kallihtiminen” aina karkaisuun asti onnistuivat häneltä erinomaisesti.
Hän ei ollut kylmän raudan seppä, taottava aihio kuumennettiin ahjon tulipesässä hehkuvan punaiseksi, jolloin sitä oli helppo työstää vasaran tai lekan avulla alasimen päällä. Pihtejä kuuman raudan käsittelyyn oli monia erilaisia sekä myös muita aputyökaluja, kuten katkaisuun ja reikien tekoon. Pajaa ei ole enää olemassa, mutta nuo työkalut ovat tallessa.
Raudan kuumentaminen suoritettiin ahjossa palavien hiilien keskellä. Hiillokseen puhallettiin ilmaa palkeilla, eli siten kiihdytettiin palamista ja nostettiin lämpötilaa. Kivihiili ei sepälle kelvannut, piti olla lehtipuuhiiltä, se ei räiskynyt kuten havupuusta tehty hiili. Hiiltä kului paljon, syrjäkylien isännät sitä tekivät ja heiltä sitä voitiin ostaa, mutta lieneekö toimittajat lopettaneet kun seppä päätti aloittaa hiilen valmistuksen itse. Homma onnistui ja näitä hiiliä on vieläkin jäljellä.
Oheisissa valokuvissa näkyy tämä hiilimiilu, tarkkaavaiset lukijat osaavat varmaankin nimetä miilun paikan ja ehkäpä sen päällä valvovat henkilötkin.
Veijo H
Innostuin,oli niin mukava tarina lähteiltä,eli Värtsilästä.Kiitos Veijo!
Suomenna vielä lopotin pojalle mikä on vältti ja sen vanno?
Näkyykö alakuvassa muiilun vasemmalla puolella Sallisen talo?
Miilu sijaitsi ko. sepän pajan edessä Patsolassa, kuvissa taustalla vanha kotimökkimme.
Henkilöistä en ole aivan varma.
Muistan lapsena kuulleeni, että sana vältti tarkoitti hevosen vetämää auraa ts. auran terää. Vannomaan en mene kun olin varmaan kuusivuotias kun silloinen naapuri puhui siis aurasta. Vältti lienee rajantakaisen karjalan perua oleva murresana.
Hieno tarina Veijolta
Alakuvan vasemmalla puolen on Sallinen ja oikealla puolen silloinen Karvosen talo, nykysin ”hunaja-Mantsinen”
Tosi mukavia nämä vanhat kuvat. Vältti on hevosen vetämä aura. Ei lumiaura vaan se millä maata käännetään
Olipa tuttu kertomus samanlaisesta pajasta ja sen toiminnasta Oulussa Pyykösjärvellä, josta serkkupoika Veijo kertoi. Samanlainen paja oli kotonani. Oheiset kuvan maisemat hyvin tuttuja Topi-sepän kotona vieraillessani.
Veijo, sinulla kun on niitä sepän välinetä tallessa, niin laitapa joku kuva niin lisätään tähän juttuun, tai vaikka eri juttuun.
Kiitos Veijolle ! Vältillä kyntäminen oli silloin nuorena minullekin tuttua hommaa. Kyllähän se Tervavaarankivikoita kyntäessä vannas tylsyi ja se oli vietävä sepälle eli Hassisen Topille. Tuohon miilunpolttoon tuon seuraavan kertomuksen. Elettiin 50 lukua ja yksi aamupäivä Topi tuli kaverinsa kanssa
Haaralanmäelle, en muista miehen nimeä. Miehet olivat niin noessa, että silmänvalkuaiset olivat ainoastaan valkeat. Äiti (Vieno) keitti niille kahvit ja ne lähtivät kahvin juotuaan Topin palstalle Ahvenlammelle. Noki oli tullut hiilen polttamisesta.
Kiitos johan selvisi mikä vältti on.Kai?
Eli oliko vältti se koko hevosen vetämä aura aisoineen ja sitten tämä vannas on se teräosa?
Kyllä vältti on aika vakiintunut nimi. Myös kääntöauraksi kutsutaan. Vannas on minulle epäselvä, voipi olla se auran terä, joka on vaakasuorassa maata vasten, sen kärkeä seppä terottaa. Siihen kärkeen myös hitsataan jollain kovametallipuikolla kulutusta kestävä kärki. Toinen mitä seppä terottaa on se pystyssä oleva ”puukko” joka leikkaa maan. Vältin näkyvin osa, siipi, kääntää vain paltteen alaspäin. Olin joskus pikku hitsauskurssilla, siellä hitsasivat traktorin ”vältin” teriä ja sitten niitä pyöreitä kiekkoja, jotka korvasivat hevosvältin puukot, niitä kiekkoja kutsuivat vantaiksi. Mikä lie oikein.
Seppä Topin tunnistaa kestorusketuksesta. Ei se aina nokinen ollut. Voi olla Migillä hitsaamisesta johtuvaa rusketusta.
Hyvä juttu ja keskustelu.
Minä itse vältin kyntämistä. Äkeissäni olin enemmänkin.
Lienee niin, että alunperin vältti tarkoitti hevosvetoista kääntöauraa, mutta myös traktorivetoisista auroista käytettiin myöhemmin samaa nimeä. Vältin vannalla olen tarkoittanut vältin osaa joka leikkaa palteen pohjan, puukko leikkaa pystysuoraan, siipi sitten kääntää palteen ympäri. Hevosvetoisissa välteissä kyntökorkeutta, siis sitä kuinka syvälle vältti uppoaa ja kuinka paksu palte haluttiin, säädettiin vetopuomin korkeutta säätämällä.
Puukon ja vannan teroitus takomalla, ja myös kovametallihitsaamalla kuten Alpo kirjoittaa, olivat usein toistuvia ja normaaleja toimenpiteitä pajoilla -50 ja -60 luvuilla. Silloin ei muuten ollut MIG-hitsauskoneita, ei ainakaan Hassisen pajalla, hitsaukset tehtiin muuntajalla ja puikoilla. Samalla muuntajalla voitiin tehdä myös jäätyneiden vesijohtojen sulatuksia, tietysti edellyttäen, että oli käytössä oli sähköä johtavat putket.
Oman vähäisen kokemukseni mukaan miiluhomman likaisin vaihe oli miilun purkamisen jälkeen hiilien säkitys ja etenkin viimeisten murujen seulonta. Tästä työvaiheesta lienee ollut kyse Paulin saadessa kahvivieraita.
Kukaan lukija ei ole tarttunut tuohon viikatteiden yhteydessä käyttämääni ”kallihtiminen” sanaan. En ole varma onko se oikea termi tuolle kunnostustoimenpiteelle, mutta muistiini on jäänyt pajalla käyneiden isäntien sanomisena tämä: ”mie toin siulle meijän viikatteet kallittavaksi” Osaako joku vahvistaa tai kumota tämän sanan tarkoituksen?
Pajatyökalujen esittelyyn palaan pääsiäisen jälkeen toivottavasti jo matalampien hankien aikaan.
Kemppihän se oli Topi-sepällä apuna. Hitsasi minunkin suokuokkaan terän ja sanoi että kestää lopun ikäsi. Varmaan pitää paikkansa, on kestänyt tänne asti, mutta ei ole ollut istutuksiakaan sillä kuokalla.
Googlailin tuota ”kallihtiminen” -sanaa. Sitä ei löydy, mutta ”kallitseminen” on. Siitä on paljon tietoa. Se on ilmeisesti ”kylmätakominen” eli siis teroittaminen takomalla, mutta ei kuitenkaan punaisena – näin ymmärsin.
Poikani oli seppä ja hän ei suostunut tekemään viikatteen terää, konka siinä oli hänen mielestään jotain niin luonnonvastaista.
Nimittäin kun rupeaa takomaan litteää raudanpalaa viikatteen muotoiseksi, eli toista reunaa litteämmäksi -terävämmäksi, niin rauta alkaa luonnollisesti kaartua juuri väärään suuntaan.
Miilun päällä kuvissa on serkkuja molemmista sukuhaaroista, äidin puolelta Matti Pyykönen Oulusta ja isän puolelta Seppo Yrtti Helsingistä seppä Toivo ”Topi” Hassisen seurana. Homelitea käskyttää velipoika Veke.
Miilu sijaitsi pellolla pajasta hieman ”osulaan” päin, nykyisen tien alla. Nähtävyyshän se oli aikanaan, yleensä miilut poltettiin kaukana katseilta korpien kätköissä, vähän niin kuin ponun valmistuskin, mutta luonnollisesti eri syistä.