HIIHTOA
jore
Näin hiihtolomien ja Oberin kisojen aikaan täytyi oikein ruveta muistelemaan omia hiihtokisamuistoja Värtsilän ajoilta.
Innsbruckin kisat ovat ensimmäiset suurkisat jotka muistan hyvin. Töllötin oli tullut kamarin nurkkaan ja siitä oli soma seurata kun Mr Seefeldt Eero Mäntyranta voitti silmiä hivelevällä tyylillään kultaa sekä 15 km että 30 km kilpailuissa. Norjan hirmu Harald Grönningen tuli molemmilla matkoilla hopealle. Kolme vuotta noiden kisojen jälkeen tapasin Haraldin Onttolassa lenkillä mutta se on toinen tarina se.
Mäkihypyn puolella samoissa Innsbruckin kisoissa loisti Veikko Viki Kankkonen. kisat oli TV:stä katsottu tuli pakottava tarve lähteä hiihtämään tai hyppäämään.
Hiihtolatumme teimme Kuosmasen maille vanhan Vartion viereen. Tamppasimme latupohjan poikittaisilla suksilla koko lenkin matkalta. Hidasta ja hikistä hommaa mutta hyvä tuli. Tällä lenkillä luotiin kuntopohja tulevia suurkisoja eli koulun hiihtokilpailuja varten. Koulun kisat olivat suurtapahtuma. Kisojen jälkeen sai kuumaa mehua voimistelusalissa tuloksia odotellessa. Harmitus oli kohtalainen kun numerolappuja ei sentään rintaan saatu. Ajanottaja Vatanen tunsi kaikki kilpailijat ilman numero tunnistetta. Onneksi Sakke oli ommellut Suomen lipun villapaidan rintaan tuomaan vähän suurkisojen tunnelmaa tapahtumaan.
Kisat olivat vähän kuin jalkapallon mm kisat. Potkitaan 90 minuuttia palloa ja sitten Saksa voittaa. Meillä kaikki hiihtivät kisalenkin kaikkensa antaneena ja sitten Tapsa voitti. Onneksi jännitettävää riitti siinä kuka saa pienemmät palkintolusikat. Yksi vuosi oli poikkeus.Tapsa oli kisojen aikaan lenssutoipilas. Pitäjän mestaruuskisoihin teki joka vuosi mieli. Kahdesti taisin osua paikalle, sattumalta. Meillä oli ilmeisesti huono nettiyhteys tai jokin muu syy mutta tieto kisojen pitopaikasta tai ajasta ei kulkeutunut korviini. Ei noista kahdesta kisasta kyllä jäänyt paljon lapsille tai Teille kerrottavaa. Rata tuli kierrettyä molemmilla kerroilla. Voitto jäi haaveeksi vaikka kuinka selostin itselleni hiihtäessä. Selostuksissani kävin tiukkaa sekuntitaistelua voittajan kanssa. Millä lehmänkellollahan ne aikoja otti kun tulosliuskassa olin hävinnyt voittajalle minuuttikaupalla.
Vuosia myöhemmin ollessani sotakoulussa Haminassa hävisin hiihtokilpailussa kaverille joka oli lähtenyt minua minuutin aikaisemmin matkaan ja jonka olin kisan aikana ohittanut. Tämä kokemus vahvisti olettamukseni niistä Värtsilän kisoista. En minä niin huono ollut. Kello oli väärässä.
Mäkihyppy ei sujunut yhtään paremmin.Pojat olivat tehneet hienon hyppyrimäen Vintikan talon kohdalle jokitörmään. Uskalsin sentään siitä hypätä mutta pituutta ei kertynyt tarpeeksi. Rohkeimmat mäkimiehet venyttivät pituutta hyppyihinsä suksenkärjet suussa ja kädet tiukasti
hiihtohousun saumoissa. Minun nojani suuntautui suksen kantoihin ja kädet harottivat kuin variksenpelättimellä. Kokemuksista huolimatta tai juuri niiden ansiosta tunnustaudun talvilajien seuraajaksi.
TV:stä kisat katson ja sen jälkeen pitää päästä ladulle. Hyppyri on vielä tekemättä.
Kiitos Jore kirjoituksesta. Surettaa kun oli epäonnea ajanotossa ja vaikka missä. Onneksi Värtsin toimituksen miljoonalaatikosta löytyi muutama palkintolusikka lohdutuspalkinnoksi. Sinisellä sametillahan ne pitäisi tarjota, mutta sellaista alustaa toimituksesta ei löytynyt. Toivottavasti armeijanharmaa villapaita kelpaa. Siihen on paljon hikeä vuodatettu.
Kerran tuli kutsu ampumahiihtokilpailuihin tuonne Joren mainitsemalle Ratavartion ampumahiihtostadionille. Yllätyksekseni osanottajia olikin vain kaksi Jore ja minä. Ensiksi hiihti stadionin kiertävän hiihtolenkin Jore ja minä olin ajanottajana Joren isän rannekellolla. Hiihto-osuuden jälkeen oli ampumaosuus ilmakiväärillä ja kuinka ollakkaan Jore täräytti kaikki kymppiin. Sitten oli minun vuoro. Olin sinä talvena ollut niskanpäällä hiihtokilpailuissa joten johdin muutamalla sekuntilla kun tulin ampumapaikalle. Kaikki näytti hyvältä ennen viimeistä laukausta. Aika kului ja lopulta oli laukaistava vaikka ilmakiväärin piippu teki kahdeksikkoa. Ohihan se meni. Tappion kalkki oli karvaista. Se oli niin karvaista etten suostunut enää uusintoihin koska tiesin että takkiin tulee. Miettikääpä -60 luvun alkupuoli ja Jore keksii tuollaisia kilpailuja.
Pojat on poikii !
Mukavia tuollaiset muistot.
Minun saavutuksia ei juuri kannata muistella. Kun joskus tulin maaliin niin ajanottaja ei ollut enää pailkalla.. No mitäpä noita muistelemaan
Tuo hiihtäjän piirroskuva on muuten Rajammme vartijat lehdestä
Alpo on löytänyt tosi vauhdikkaan, pelkistetyn ja kertomukseen hyvin istuvan alkukuvan ampumahiihtäjistä.
Joren hyvään kertomukseen ei huonoa kuvaa olisi saanut laittaakaan.
Lohdutuspalkintona ojennan täten virtuaalisesti Jorelle symbolisen ensimmäisen palkinnon nuorten sarjan ampumahiihdon kirjoituksesta ja Alpolle samoin kilpailujutun aloituskuvasta.
Ajattelin laittaa lähipäivinä koko sen hiihtojutun, mihin nuo hiihtäjät liittyvät.
Suvikelit pitävät nyt vähän taukoa. Pakkasta ennustettiin ainakin muutamaksi päiväksi. K ävin kokeilemassa hiihtämistä. Ajattelin tallata hiihtolatua itselleni. Yllätyin kun hanki olikin kantava. Itäsuomalaiset huomio huomio,, eikun hangille hiihtelemään, varsinkin jos valmiita baanoja ei ole
Hankikelit!!! Sehän on ikivanha ihanuus. Lentokeli ja voi lentäen hiihtää missä vain. Varoo vain, ettei alamäessä lennä yks kaks holtittomasti.
Hiihtourheilu kausi päättyi Rukalla hiihdettyyn Suomen cupin osakilpailuun.
Tulosluetteloa selatessani ihmettelin MISSÄ OVAT P-K:N HIIHTÄJÄT?
Heitä ei näy.
Jorelle löysin muutaman Pohjois-Karjalaisen nimen maakunan ulkopuolisten seurojen joukkueista. Joel Ikonen on ilmeiseti Ilomantsin Kivilahdesta maailmalle lähtenyt. Muita nimiä Torni, Kari Varis, Karkkulaiset, ainakin nämä ovat Pohjois-Karjalaisia , jotka hiihtävät muualla. Köyhyys ei ole ilo hiihtourheilua lajinaan pitävillä seuroilla.