On se kumma, kun jokaisella on omat huisin tärkeät muistonsa Karjalan piirakoista. Minun poikaressukan mieleen jäivät susirajan Värtsilästä äidin tekekemät. Niissä oli ihan oma reseptinsä. Perinnettä vaalii vielä kotiseudulla siskotyttöni. Halavattu kun olivat taas makoisia kun sain jouluksi niitä postipakettina. Piti ihan pakkaseen laittaa kahden piiraan pusseihin.
Kerran sattui maalla vähän surkuhupaisa moka äidilleni Klaudialle. Pääsi voi loppumaan karjatilallisen isäni taloudesta ja äitimuori keksi melkoisen muikean keinon. Sulatti sian ihraa, sitä kun oli tynnyrissä aitassa jokaisessa hyvinvarustetussa huushollissa. Kas kun läskisoosi oli ennen Pekka Puskaa se jokapäiväinen ruoka oman maan perunoiden kanssa.
Voi halavattu minkä makuisia niistä tuli. Itse en syönyt kuin neljäsosan koko piiraasta, vaikka tavallisesti hotkaisin kymmenen vaivatta. Isä-Topi ei virkkanut mitään. Söi mukisematta. Mutta otti mojovan paukun kaappipullosta. Että ne oli kahdet sianihrapiiraat yhdellä kertaa, ensimmäiset ja viimeiset.
Nykyisinhän noita piiraita saa jo Lidlistä neljä eurolla. Aina lintureissulle lähtiessä ostan sieltä pussillisen lämpimiä ja napsin auton ratissa ollessani. Vaimo taas teki nuorempana niinsanottuja gourmet-piiraita. Ne olivat pieniä ja ohuita. Ihan taivas niistä näkyi läpi.
Muistan aina sen kanan sulista tehdyn sudin, jolla äitimuori
levitteli voisulaa. Sinä lauantaina ei tehty muuta ruokaa. Äiti
teki niitä herkkuja pitkälti toistasataa kappaletta. Ja lehmän antia juotiin päälle. Jäällä jäähdyttettyä.
Kerran tuli hieno vieras, vakuutustarkastaja kylään piiroonpaistoaikaan, istahti pöytään ja puhe kääntyi niihin piirakoihin. Tuumi pahalainen, että erinomaisia piiraita. Ja suu mökelsi jo viidettä. Pääsi kuitenkin ääniin, katsoi isä-Topia veikeästi ja tuumi suupielet rasvassa:
– Taitavat olla ihan emännän omalla mallilla tehtyjä
Härkäviikkojen horroksessa ei ole oikein mitään sanottavaa
Maapallo pyörii radallaan ja karusellissa on kaikki yhtä sekaisin kuin ennenkin
Laskin että nykyisellä rokotusvauhdilla pääsen piikille ehkä 2024 joten puhutaan piirakoista.
Jouko on niin oikeassa sanoessaan että lähes jokaisella Karjalaisella on jotain muistoja piirakoista ja niiden syönnistä.
Parhaita piirakoita ja niiden tekijöitä on tuhansia.Joukko on tosin harventunut, siis kotileipurit.Piirakat sen sijaan lisääntyneet.Latviasta ja muista Suomea halvemmista maista tulee niin aitoja karjalanpiirakoita että.
Puu-uunit joissa maukkaimmat piirakat valmistuvat alkavat olla myös aika vähissä.
Alakerran pitseriassa on kyllä sellainen mutta paistajalla ei ole intoa ruveta tekemään Karjalanpiirakoita kanssani.
Johtuu ehkä kulttuurierosta ja kielimuurista.
Mummolla oli puu-uuni.Teki hyviä piirakoita.Työkalut ja raaka-aineet olivat tärkeitä lopputuloksen kannalta.
Taikinatiinu,piiraspulikka ajeluun ja metsäkanansulista tehty voitelusuti.Puolikarkeat ruisjauhot,lähdevesi ja täysmaito puuronkeittoon.Näillä pääsi jo pitkälle.Niin ja tietysti se puu-uuni paistoon josta hiilien poiston jälkeen pyyhkäistiin varpuluudalla hienotuhka pois.
Tällä metodilla syntyi Mummon käsissä liki 200 000 piirakka.Ehkä vähemmän ehkä enemmän 🙂
Kun sain asettua pöytään syömään näitä rapsakkakuorisia herkkuja yllytti paistaja.
Syö veikkonen nyt mahas täyteen!
Ehkä kahdeksannen piirakan kohdalla kehoitus kuului:”iskkettelehän että kasvat”!
Kun hidastuneella syömätahdilla sovittelin kahdettatoista piirakkaa suuhuni sanoi paistaja että:”siunoo tok
jo ihtes välillä”
Piirakan syönti sessio oli ohi.
Hyvää nimipäivää Värtsin Riitat.
P.S juttu olis kiva yllätys
Olipa Ruunaalla reipasta menoa!
Kiitos nimpparionnitteluista!
Riitta Tellervo
Niin, kyllä varmaan ne äidin tekemät piiroot on parhaat. Siis oman äidin tekemät. Äitiä ei enää ole ,joten vaatimustaso on laskenut. Minulle kelpaa nyt hyvin ne isot vaaleat, Siinä saa syödä aamupuuron samalla.
Ulkomaalaiset ovat realistisempia ja näkevät tässä meidän piirakkahöyryämisessä varsin huvittavia piirteitä. Kolilla oli takavuosina partiolaisten suurleiri eri maista ja partiolaisia oli kotimajoituksissa ja kaikki emannät tahtoivat tarjota parhaita herkkujaan, eli joka perheessä karhjalanpiirakoita. Näki että vieraamme vilkuilivat keskenään merkitsevästi nähdessään joka kodissa piirakoita. Isäntäväet olivat vieneet Kolin leirille omille vierailleen kotiherkkuja maistiaisiksi leiriruuan piristykseksi. Satuin käymään eräässä telttakunnassa, jossa eräällä pojalla oli syntymäpäivä. Nokkelat partiolaiset olivat tehneet täytekakun näistä karjalanpiirakoista latomalla niitä kerroksittain ja väliin munavoita. Ja eikun syömään.
… piässynnä en minä Riitalle mukaan, rikkaammat Riitan vei.
Voi sitä aikoo nuoruuvven, kaikki mielikseni männyt ei.
AA:lle:
Eräs mies soitti usein Riitan päivänä ja aloitti:
”Mitä rikkaalle Riitta rouvalle kuuluu näin aurinkoisena pakkasaamuna?”
Mistä lie tuon ”rikkaan” keksinyt, ehkäpä juuri tuosta Ruunaan Riitta laulusta.
Nyt ei enää soittele, on jo autuaammilla soittelumailla.
Nyt riittää ihmeiden etsimistä lukijoille niin tällä Sana on vapaa -palstalla kuin Uudenkylän koulukuvassakin vuodelta 1954. Erikoisuudet ovat kuvissa, ei teksteissä.
En paljasta asiaa, jotta arvattavaa säilyisi toisillekin. Tosin koulukuvaan on jo vastauksia näkynytkin, jopa oikeaankin osoittava.
Vapaan sanan osalta kysymyskin on esittämättä, puhumattakaan puuttuvasta vastauksesta. Kieltämättä vaikea, itse tiedän vastauksen jo ennestään (ilman älyämättäni).
Alpo varmaan tuomaroi aikanaan mahdollisia vastauksia.
On se läskisoosi ja perunat kasvattaneet tamun sukupolven. Äiti toki osasi lihakkaan lanttukukon, uuni- ja hellajuuston, lanttupaistikkaat, sultsinat ym maistuvat. Opettajakouluunkin lähetteli kukkoja. Nykyiset torilla ja kaupoissa myytävät ovat sattumiltaan aneemisia.
Niin se on Jouko. Me on tehty muutama kerta sellaisia pieniä, yhden tai parin syöntikerran lanttukukkoja. Ne on jotakuinkin lörtsyn näköisiä ja kokoisia. Itse en ole tehnyt, mutta syönyt olen. On tehty lihan kanssa tai ilman. Kuoritaikinassa on paljon ruista.
Tuula-Riitta kiittää,– ja kyllä nuo piiroot maistuisi , kuten myös kukot, sultsinat ja kukkoset.
Miunnii äiti oli erittäin hyvä piirakan paistaja. Hän paistoi riisi ja peruna piirakoita useasti ja ne olivat todella hyviä ja hän paistoi niitä paljon kerralla. Minä olin apurina, levitin riisipuuroa tai perunamuussia ajellun, ajelinkin joskus, kuoren päälle, rypyttelin ja asettelin pellille lomittain. Äitini paistoi leivinuunissa. Sitten minä voitelin ne oman lehmän maidosta valmistetulla voilla.
Piirakan teko taito on miula hyppysissä vieläkin.
Äitini teki myös hyviä lanttu- ja perunakukkoja, sekä riisi- ja perunakukkosia.
Karjalanpaisti eli uunipaisti kypsyi melkein joka viikonloppu uunissa, varsinkin talvi aikaan.
Kun olin Kuhmossa koulunjohtajan, niin keittäjä Elsa teki usein sipattikastiketta. Lieneekö ollut vähän vastine P-Karjalan läskisoosille. Taisivat olla kyllä ne possuviipaleet ensin käristettyjä ja ohuita. Maksapalakastikkeesta siellä tykkäsin ja Kainuun leipäjuustosta. Leipäjuustoa toivat koululaiset usein meille repussa. Kun keväällä värkkäsin todistuksia, huomasin että kas, tässä tulisi pojalle neloset todistukseen ja luokalleen jäänti, mutta mutta… siinä on se leipäjuustokerroin… Makoisa olivatten vaimosta ja minusta. Tälläsin sittenkin vitoset.
Toisaalta siellä oli korven laki. Eivät tykänneet ollenkaan jos hyvä työmiehenalku jätettiin tuplaamaan turhan takia. Sen edeltäjäni koki karvaasti. Niinpä päätin olla varovainen ja ottaa pieteetillä. Mitä sitä syyhyttä sotaan.
Mitä sitä nyt tyhjän tähen.. ihan oikein. Pitikö se leipäjuusto repiä palasiksi kahvikuppiin vai oliko veitsellä paloittelu sallittua siellä päin ?
Se oli vähän silleen, että ääntä kohti laitettiin menemään kahvin kanssa, joskus lakkahillohunnulla.
Edeltäjältäni sydän räjähti. Oli jättänyt keittiökaapin rakoseen moneen kertaan taitellun ja haulikolla läpiammutun paperin, vaateavustusanomuksen. Siinä luki, kun sain sen oiottua,että ” Tällä tavala täytetin tämä paperi, kun jätite pojan turhan takia luokale. ” En kertonut vaimolle. Otin opikseni. Et sillei.
Mutta iloisella turinallahan se viikko piti aloittaa:
Eivät ne ihmedieetit ja personal trainerit ole aina tarpeellisia, vaikka joskus toinen ihminen, eli vänkäri, voi tietysti olla laihdutusasiassa ihan tärkeä juttu.
Itse pudotin kahdessa ja puolessa vuodessa painoni 104:stä kilosta 73:een, joka on ihannepainoni. Siinä on pysynyt kohta kolme vuotta, mutta tarkkana pitää olla. Viimeisin innovaationi on, että salaattia on kiva popsia ja tomaattia sun muita terveellisiä. Niinpä ruuan vieressä on meillä aina laatimani monipuolinen salaattilautanen.
Jokapäiväisellä kävelylenkillä vaimon kanssa on myös henkisen huollon paikka, kun jäädään ”suusta kiinni” usein ventovieraiden ihmisten kanssa. Semmosia me lappeenrantalaiset vain ollaan.
Dysbioosi on nimitys vaaralliselle limakalvotulehdukselle. Terve tilanne on silloin, kun suolistossa on vain vähän taudinaiheuttajia tai muutoin häiritseviä mikrobeja. Kuituja pitää suosia ruokavaliossa. Ne pitävät pahat mikrobit loitolla.
Paasto on hyvä asia suoliston kunnon kannalta. Ei kuitenkaan pidä sortua pelkkään vesipaastoon, vaan paaston on oltava ravintoa sisältävä. Tämän on toinen tasavertainen uskontokuntamme huomannut. Nytkin ortodoksit kohta valmistautuvat pitkään paastoon, joka päättyy sitten pääsiäisenä.
Liharuokia ei tällaisessa paastossa kuitenkaan suosita. Pidättyväisiä ollaan muussakin mässäilyssä. Mitäs tässä muuta kuin päivän vihanneslautasta värkkäämään. Vaimo jo alakerrassa hauduttelee joka-aamuista kaurapuuroa, johon lisäämme paljon marjoja.
Et siltappaa.
Pahat suolistomikrobit niskalenkistä mattoon, niin sanoakseni
Ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Sotien jälkeen sähköjä ei joka mökissä ollut.
Talvella lämmitettiin puilla huoneita ja lämpöä käytettiin hyväksi.
Meilläkin tehtiin paljon uuniruokia.
Hellakin oli kovassa käytössä ymmärrettävistä syistä.
Hellalla keitettiin lihasopat, hernekeitot jne.
Sodan jälkeen tehty hella/uuni systeemi on kertaalleen uusittu.
Sodan jälkeen kun ei kunnontiiliä saanut.
Lihan syöntiä on meilläkin vähennetty huomattavasti, mutta kasvissyöjäksi en rupea.
Karjalanpaistilla herkutellaan edelleenkin, etenkin juhlapyhinä.
Joskus paistetaan lihapihvejä voi/öljy seoksessa paistinpannussa, pottuja lisäksi, ynnä muita ”rehuja”.
Vanha viisaus asustaa edelleen noissa sähköön liittyvissä asioissa. Silloin kun ei ollut sähköjä läheskään joka mökissä, niin televisiota katsottiin kynttilän valossa:-) Joskus jonkun sähkötön mökki paloi ”poroksi” ja viranomaisten selvitys palon syttymissyystä alkoi kuumeisesti. Lopulta johtopäätöksenä oli, että palon syttymissyystä ei voi selvittää, koska talossa ei ollut sähköjä:-)
Kyllä kunnon läskisoosi on hyvää.. Aikoinaan Tohmajärven torilla oli kioski, josta sai myös ruokaa. Siinä tehtiin niin hyvää läskisoosia, että piti vartavasten käydä syömässä. Muutkin suosittelivat. Kysyin kerran soosin salaisuutta. Sitä pitää kuulemma keittää monta tuntia. Olen tehnyt ohjeen mukaan ja hyvin on kelvannut tämä perinneruoka.
Irene mainitsee tuon kypsyttämisen tärkeyden. Värtsissä on aikaisemminkin kerrottu läskisoosista.
Alushousuihin siroteltavasta rokotteesta odotetaan pysyvää helpotusta varsinkin neulakammoisille.
Lissu Kaivolehto on koonnut Pälkjärven kotisivuille
muistoja Mannerheimin hautajaispäivästä, josta
tulee 70 v tänään. Jutusta löytyy useita linkkejä
päivän tapahtumiin ja muuhunkin Mannerheimiin liittyvään.
Kätevämmin pääset sinne Värtsin linkkiriviltä.
*
Muutaman kerran olen ollut paikalla, kun tietokilpailussa
on kysytty Mannerheimin hautajaispäivää. Olen sen tiennyt
aina, koska ainoa veljeni on syntynyt samana päivänä.
Siitäkin pieni muistelus tuossa Lissun koosteessa.
Vaimon pappa, Mikael Sarkonsalo. oli ammatiltaan lukkoseppä.
Monenmoista tiirikkaa roikkui hänellä varan seinällä. Aukaisi
lukon kuin lukon hetkessä.
No, kun hän asui Mikkelissä niin Mannerheim turvautui
Mikaeliin. Oli mennyt tärkeä kassakaappi jumiin.
No apu tuli Sarkonsalon muodossa. Puhalsi lukkoon ja
ovi aukeni.
Mannerheim katsoi ihmeissään ja kysyi:
– Mikä siinä oli.
– Joku roska, mikä lie, sanoi Sarkonsalo. Teki kunniaa
ja poistui.
Toisen kerran Arkangelin miehen kutsui kauppias
apuun. Kun Mikael hoiti homman nopsasti ja esitti
laskun, julkesi kauppias huomauttaa:
– Liian kallis hinta.
Johon Sarkonsalo:
– Tämä ei leikitä.
Napsautti oven uudestaan takalukkoon
ja sanoi:
– Hae Tampereelta toinen lukkoseppä.
Ei auttanut kauppiaan muuta kuin maksaa
kaksinkertainen hinta ammattimiehelle.
Nöyräksi oli kuulemma miehen vetänyt.
😉
Kävin Pälkjärven sivuilla. Liikuttava hetki Suomen historiassa! Kiitos, Tellervo, vinkistä! Huomenna on Runebergin päivä. Liput salkoon!
Lumitöitä: lipputangolle lipun nostoon. On J.L.Runebergin päivä! Värtsilä-viiri päiväksi alas, illalla takaisin ylös. Tässä isänmaa- ja kotiseututyötä kerrakseen – näille vanhoille aivoille ja hauislihaksille.
Mennään kynttilänpäivän ja uuden piispan vihkimisjuhlan yli uuteen viikkoon – jaloissa sukset, luistimet, lumikengät tai – mitä ne uudet villitykset nyt nimeltään ovatkaan – tai ihan tavalliset saappaat – ehkä varmuuden vuoksi kävelysauvat – ainakin kainalossa.
Jostakin lueksin, että Runebergillä oli oma piilokoju karhujen tarkkailua varten. Niinpä taas kerran runoilijasuuruus viipyi kojullaan ja Frederikalla, joka oli hyvä leipoja, syntyi sillä aikaa leivonnaisia.
Niinpä Frederika päätti vierailla Johan Ludwikin luona ja viesä pussukan maistiaisia kojulle.
Rentosti Frederika-rukka erämaan sydämeen kojulle ja avasi oven. No sielläpä oli kaminan lämmössä
nuoria tyttösiä useitakin runoilijalle seuraa pitämässä. Frederika tuumi, että sattuipa kivasti, näistä
korvapuusteista kyllä riittää teille kaikille.
Olipa mukaansa tempaava puolitoistatuntinen TV 1:n äärellä. TM. FM, pastori Mari Leppänen vihittiin piispaksi Turun tuomiokirkossa. On mukavaa todeta eläkeläisenä, että kirkkomme elää tässä ajassa ja – ei vain vaali perinteitä vaan myös – uudistuu.
Tää se menee sujona poistoon ( kaksi kirosanaakin, herravarjele). Karenssihan se jouko-rassua jo hivottelee. 😉 😉
Ukkoringin haikeanletkeitä
Ukkoringissä, täällä meidän Ärrällä, on monenmoista sanaseppoa. Ihan, peijoona, meinaan jäädä joskus toiseksi niiden kanssa.
Eräs kovettu sanailija jäi taas tässä äskettäin pois. Kyselin ukoilta, että minne hän katosi. Katsoivat vaieten. Meitä katoaa aina silloin tällöin. Miekin olin joskus viikon-pari kotiolossa ja kun palasin, paalupaikalle, niin kertoivat jo alkaneensa kerätä adressia Joukolle.
Eräs ukko puhui siitä, miten hänellä on pirun vaikeaa peruutella tuota traileria. Se kun on tapissa kiinni, ja menee joskus minne haluaa. Ihan oli täräyttänyt valotolppaan.
No toinen kuittasi, että traktorin peräkärryn kanssa ne peruutushommat olivat vielä kimurantimmat, ainakin nuorella pojalla. Kehui, että heillä oli David Brown 990 – traktori ja uutena hankittu. Joutui peruuttamaan kylmiltään heinäkuormaa latoon. Pisti näytön vuoksi oikein vauhdilla, että kyllä tässä isäukko osataan. Kirjoita vain talon paperit
pikapuoliin minulle.
Lato kaatui. Vittu. Uusi lato, uudistustustanssitkin pidetty hanuristin, Simovarosen Sutin, toimiessa kansan villitsijänä.
Ukko-Topi oli hyppinyt kiukusta tasajalkaa lautakasan edessä.
Traktorikuski Jaska tuumi nuiveissaan:
– Kaatuuhan ne sotalaivatkin.
Yksi syöpäinen ukko tuumi kerran toiselle syöpäiselle neuvoksi, että elä halavattu sitten sädehoidossa naureskele niiden hoiturityttöjen kanssa. Hän itse teki sen virheen. Rakahuivat selkäkeikkanauruja. Ja tietysti tytöt turuuttelivat säteet minne sattui ( lieneekö pistänyt lipan alta jutun ukkopaha). No sitten syöpä hellitti, mutta piti alkaa käytellä vaippahousuja. ’
Mie siihen että kaverini, suuri pomo, eturauhasvaivainen, koki senkin häverikin, että turahti housuun konttorissa. Ei varahousuja ei vaippoja. Onneksi oli pomon huone ja asia hoitui puhelimella. Kohta oli suurella johtajalla siistit särmähousut jalassa ja freesi olemus. Tuskin olivat konttorin tytöt edes huomanneet.
Piiroot
On se kumma, kun jokaisella on omat huisin tärkeät muistonsa Karjalan piirakoista. Minun poikaressukan mieleen jäivät susirajan Värtsilästä äidin tekekemät. Niissä oli ihan oma reseptinsä. Perinnettä vaalii vielä kotiseudulla siskotyttöni. Halavattu kun olivat taas makoisia kun sain jouluksi niitä postipakettina. Piti ihan pakkaseen laittaa kahden piiraan pusseihin.
Kerran sattui maalla vähän surkuhupaisa moka äidilleni Klaudialle. Pääsi voi loppumaan karjatilallisen isäni taloudesta ja äitimuori keksi melkoisen muikean keinon. Sulatti sian ihraa, sitä kun oli tynnyrissä aitassa jokaisessa hyvinvarustetussa huushollissa. Kas kun läskisoosi oli ennen Pekka Puskaa se jokapäiväinen ruoka oman maan perunoiden kanssa.
Voi halavattu minkä makuisia niistä tuli. Itse en syönyt kuin neljäsosan koko piiraasta, vaikka tavallisesti hotkaisin kymmenen vaivatta. Isä-Topi ei virkkanut mitään. Söi mukisematta. Mutta otti mojovan paukun kaappipullosta. Että ne oli kahdet sianihrapiiraat yhdellä kertaa, ensimmäiset ja viimeiset.
Nykyisinhän noita piiraita saa jo Lidlistä neljä eurolla. Aina lintureissulle lähtiessä ostan sieltä pussillisen lämpimiä ja napsin auton ratissa ollessani. Vaimo taas teki nuorempana niinsanottuja gourmet-piiraita. Ne olivat pieniä ja ohuita. Ihan taivas niistä näkyi läpi.
Muistan aina sen kanan sulista tehdyn sudin, jolla äitimuori
levitteli voisulaa. Sinä lauantaina ei tehty muuta ruokaa. Äiti
teki niitä herkkuja pitkälti toistasataa kappaletta. Ja lehmän antia juotiin päälle. Jäällä jäähdyttettyä.
Kerran tuli hieno vieras, vakuutustarkastaja kylään piiroonpaistoaikaan, istahti pöytään ja puhe kääntyi niihin piirakoihin. Tuumi pahalainen, että erinomaisia piiraita. Ja suu mökelsi jo viidettä. Pääsi kuitenkin ääniin, katsoi isä-Topia veikeästi ja tuumi suupielet rasvassa:
– Taitavat olla ihan emännän omalla mallilla tehtyjä
Riitanpäivä onnittelut !
Ruunaan Riitta, Esa Pakarinen
https://www.youtube.com/watch?v=gW68Xo9GDoo&t=118s
Härkäviikkojen horroksessa ei ole oikein mitään sanottavaa
Maapallo pyörii radallaan ja karusellissa on kaikki yhtä sekaisin kuin ennenkin
Laskin että nykyisellä rokotusvauhdilla pääsen piikille ehkä 2024 joten puhutaan piirakoista.
Jouko on niin oikeassa sanoessaan että lähes jokaisella Karjalaisella on jotain muistoja piirakoista ja niiden syönnistä.
Parhaita piirakoita ja niiden tekijöitä on tuhansia.Joukko on tosin harventunut, siis kotileipurit.Piirakat sen sijaan lisääntyneet.Latviasta ja muista Suomea halvemmista maista tulee niin aitoja karjalanpiirakoita että.
Puu-uunit joissa maukkaimmat piirakat valmistuvat alkavat olla myös aika vähissä.
Alakerran pitseriassa on kyllä sellainen mutta paistajalla ei ole intoa ruveta tekemään Karjalanpiirakoita kanssani.
Johtuu ehkä kulttuurierosta ja kielimuurista.
Mummolla oli puu-uuni.Teki hyviä piirakoita.Työkalut ja raaka-aineet olivat tärkeitä lopputuloksen kannalta.
Taikinatiinu,piiraspulikka ajeluun ja metsäkanansulista tehty voitelusuti.Puolikarkeat ruisjauhot,lähdevesi ja täysmaito puuronkeittoon.Näillä pääsi jo pitkälle.Niin ja tietysti se puu-uuni paistoon josta hiilien poiston jälkeen pyyhkäistiin varpuluudalla hienotuhka pois.
Tällä metodilla syntyi Mummon käsissä liki 200 000 piirakka.Ehkä vähemmän ehkä enemmän 🙂
Kun sain asettua pöytään syömään näitä rapsakkakuorisia herkkuja yllytti paistaja.
Syö veikkonen nyt mahas täyteen!
Ehkä kahdeksannen piirakan kohdalla kehoitus kuului:”iskkettelehän että kasvat”!
Kun hidastuneella syömätahdilla sovittelin kahdettatoista piirakkaa suuhuni sanoi paistaja että:”siunoo tok
jo ihtes välillä”
Piirakan syönti sessio oli ohi.
Hyvää nimipäivää Värtsin Riitat.
P.S juttu olis kiva yllätys
Olipa Ruunaalla reipasta menoa!
Kiitos nimpparionnitteluista!
Riitta Tellervo
Niin, kyllä varmaan ne äidin tekemät piiroot on parhaat. Siis oman äidin tekemät. Äitiä ei enää ole ,joten vaatimustaso on laskenut. Minulle kelpaa nyt hyvin ne isot vaaleat, Siinä saa syödä aamupuuron samalla.
Ulkomaalaiset ovat realistisempia ja näkevät tässä meidän piirakkahöyryämisessä varsin huvittavia piirteitä. Kolilla oli takavuosina partiolaisten suurleiri eri maista ja partiolaisia oli kotimajoituksissa ja kaikki emannät tahtoivat tarjota parhaita herkkujaan, eli joka perheessä karhjalanpiirakoita. Näki että vieraamme vilkuilivat keskenään merkitsevästi nähdessään joka kodissa piirakoita. Isäntäväet olivat vieneet Kolin leirille omille vierailleen kotiherkkuja maistiaisiksi leiriruuan piristykseksi. Satuin käymään eräässä telttakunnassa, jossa eräällä pojalla oli syntymäpäivä. Nokkelat partiolaiset olivat tehneet täytekakun näistä karjalanpiirakoista latomalla niitä kerroksittain ja väliin munavoita. Ja eikun syömään.
… piässynnä en minä Riitalle mukaan, rikkaammat Riitan vei.
Voi sitä aikoo nuoruuvven, kaikki mielikseni männyt ei.
AA:lle:
Eräs mies soitti usein Riitan päivänä ja aloitti:
”Mitä rikkaalle Riitta rouvalle kuuluu näin aurinkoisena pakkasaamuna?”
Mistä lie tuon ”rikkaan” keksinyt, ehkäpä juuri tuosta Ruunaan Riitta laulusta.
Nyt ei enää soittele, on jo autuaammilla soittelumailla.
Nyt riittää ihmeiden etsimistä lukijoille niin tällä Sana on vapaa -palstalla kuin Uudenkylän koulukuvassakin vuodelta 1954. Erikoisuudet ovat kuvissa, ei teksteissä.
En paljasta asiaa, jotta arvattavaa säilyisi toisillekin. Tosin koulukuvaan on jo vastauksia näkynytkin, jopa oikeaankin osoittava.
Vapaan sanan osalta kysymyskin on esittämättä, puhumattakaan puuttuvasta vastauksesta. Kieltämättä vaikea, itse tiedän vastauksen jo ennestään (ilman älyämättäni).
Alpo varmaan tuomaroi aikanaan mahdollisia vastauksia.
On se läskisoosi ja perunat kasvattaneet tamun sukupolven. Äiti toki osasi lihakkaan lanttukukon, uuni- ja hellajuuston, lanttupaistikkaat, sultsinat ym maistuvat. Opettajakouluunkin lähetteli kukkoja. Nykyiset torilla ja kaupoissa myytävät ovat sattumiltaan aneemisia.
Niin se on Jouko. Me on tehty muutama kerta sellaisia pieniä, yhden tai parin syöntikerran lanttukukkoja. Ne on jotakuinkin lörtsyn näköisiä ja kokoisia. Itse en ole tehnyt, mutta syönyt olen. On tehty lihan kanssa tai ilman. Kuoritaikinassa on paljon ruista.
Tuula-Riitta kiittää,– ja kyllä nuo piiroot maistuisi , kuten myös kukot, sultsinat ja kukkoset.
Miunnii äiti oli erittäin hyvä piirakan paistaja. Hän paistoi riisi ja peruna piirakoita useasti ja ne olivat todella hyviä ja hän paistoi niitä paljon kerralla. Minä olin apurina, levitin riisipuuroa tai perunamuussia ajellun, ajelinkin joskus, kuoren päälle, rypyttelin ja asettelin pellille lomittain. Äitini paistoi leivinuunissa. Sitten minä voitelin ne oman lehmän maidosta valmistetulla voilla.
Piirakan teko taito on miula hyppysissä vieläkin.
Äitini teki myös hyviä lanttu- ja perunakukkoja, sekä riisi- ja perunakukkosia.
Karjalanpaisti eli uunipaisti kypsyi melkein joka viikonloppu uunissa, varsinkin talvi aikaan.
Kun olin Kuhmossa koulunjohtajan, niin keittäjä Elsa teki usein sipattikastiketta. Lieneekö ollut vähän vastine P-Karjalan läskisoosille. Taisivat olla kyllä ne possuviipaleet ensin käristettyjä ja ohuita. Maksapalakastikkeesta siellä tykkäsin ja Kainuun leipäjuustosta. Leipäjuustoa toivat koululaiset usein meille repussa. Kun keväällä värkkäsin todistuksia, huomasin että kas, tässä tulisi pojalle neloset todistukseen ja luokalleen jäänti, mutta mutta… siinä on se leipäjuustokerroin… Makoisa olivatten vaimosta ja minusta. Tälläsin sittenkin vitoset.
Toisaalta siellä oli korven laki. Eivät tykänneet ollenkaan jos hyvä työmiehenalku jätettiin tuplaamaan turhan takia. Sen edeltäjäni koki karvaasti. Niinpä päätin olla varovainen ja ottaa pieteetillä. Mitä sitä syyhyttä sotaan.
Mitä sitä nyt tyhjän tähen.. ihan oikein. Pitikö se leipäjuusto repiä palasiksi kahvikuppiin vai oliko veitsellä paloittelu sallittua siellä päin ?
Se oli vähän silleen, että ääntä kohti laitettiin menemään kahvin kanssa, joskus lakkahillohunnulla.
Edeltäjältäni sydän räjähti. Oli jättänyt keittiökaapin rakoseen moneen kertaan taitellun ja haulikolla läpiammutun paperin, vaateavustusanomuksen. Siinä luki, kun sain sen oiottua,että ” Tällä tavala täytetin tämä paperi, kun jätite pojan turhan takia luokale. ” En kertonut vaimolle. Otin opikseni. Et sillei.
Mutta iloisella turinallahan se viikko piti aloittaa:
Eivät ne ihmedieetit ja personal trainerit ole aina tarpeellisia, vaikka joskus toinen ihminen, eli vänkäri, voi tietysti olla laihdutusasiassa ihan tärkeä juttu.
Itse pudotin kahdessa ja puolessa vuodessa painoni 104:stä kilosta 73:een, joka on ihannepainoni. Siinä on pysynyt kohta kolme vuotta, mutta tarkkana pitää olla. Viimeisin innovaationi on, että salaattia on kiva popsia ja tomaattia sun muita terveellisiä. Niinpä ruuan vieressä on meillä aina laatimani monipuolinen salaattilautanen.
Jokapäiväisellä kävelylenkillä vaimon kanssa on myös henkisen huollon paikka, kun jäädään ”suusta kiinni” usein ventovieraiden ihmisten kanssa. Semmosia me lappeenrantalaiset vain ollaan.
Dysbioosi on nimitys vaaralliselle limakalvotulehdukselle. Terve tilanne on silloin, kun suolistossa on vain vähän taudinaiheuttajia tai muutoin häiritseviä mikrobeja. Kuituja pitää suosia ruokavaliossa. Ne pitävät pahat mikrobit loitolla.
Paasto on hyvä asia suoliston kunnon kannalta. Ei kuitenkaan pidä sortua pelkkään vesipaastoon, vaan paaston on oltava ravintoa sisältävä. Tämän on toinen tasavertainen uskontokuntamme huomannut. Nytkin ortodoksit kohta valmistautuvat pitkään paastoon, joka päättyy sitten pääsiäisenä.
Liharuokia ei tällaisessa paastossa kuitenkaan suosita. Pidättyväisiä ollaan muussakin mässäilyssä. Mitäs tässä muuta kuin päivän vihanneslautasta värkkäämään. Vaimo jo alakerrassa hauduttelee joka-aamuista kaurapuuroa, johon lisäämme paljon marjoja.
Et siltappaa.
Pahat suolistomikrobit niskalenkistä mattoon, niin sanoakseni
Ennen oli ennen ja nyt on nyt.
Sotien jälkeen sähköjä ei joka mökissä ollut.
Talvella lämmitettiin puilla huoneita ja lämpöä käytettiin hyväksi.
Meilläkin tehtiin paljon uuniruokia.
Hellakin oli kovassa käytössä ymmärrettävistä syistä.
Hellalla keitettiin lihasopat, hernekeitot jne.
Sodan jälkeen tehty hella/uuni systeemi on kertaalleen uusittu.
Sodan jälkeen kun ei kunnontiiliä saanut.
Lihan syöntiä on meilläkin vähennetty huomattavasti, mutta kasvissyöjäksi en rupea.
Karjalanpaistilla herkutellaan edelleenkin, etenkin juhlapyhinä.
Joskus paistetaan lihapihvejä voi/öljy seoksessa paistinpannussa, pottuja lisäksi, ynnä muita ”rehuja”.
Vanha viisaus asustaa edelleen noissa sähköön liittyvissä asioissa. Silloin kun ei ollut sähköjä läheskään joka mökissä, niin televisiota katsottiin kynttilän valossa:-) Joskus jonkun sähkötön mökki paloi ”poroksi” ja viranomaisten selvitys palon syttymissyystä alkoi kuumeisesti. Lopulta johtopäätöksenä oli, että palon syttymissyystä ei voi selvittää, koska talossa ei ollut sähköjä:-)
Kyllä kunnon läskisoosi on hyvää.. Aikoinaan Tohmajärven torilla oli kioski, josta sai myös ruokaa. Siinä tehtiin niin hyvää läskisoosia, että piti vartavasten käydä syömässä. Muutkin suosittelivat. Kysyin kerran soosin salaisuutta. Sitä pitää kuulemma keittää monta tuntia. Olen tehnyt ohjeen mukaan ja hyvin on kelvannut tämä perinneruoka.
Irene mainitsee tuon kypsyttämisen tärkeyden. Värtsissä on aikaisemminkin kerrottu läskisoosista.
Tässä ”Musta läskisoosi” Verkkolammen kämpällä
https://vartsi.net/2012/03/01/musta-laskisoosi/
Alushousuihin siroteltavasta rokotteesta odotetaan pysyvää helpotusta varsinkin neulakammoisille.
Lissu Kaivolehto on koonnut Pälkjärven kotisivuille
muistoja Mannerheimin hautajaispäivästä, josta
tulee 70 v tänään. Jutusta löytyy useita linkkejä
päivän tapahtumiin ja muuhunkin Mannerheimiin liittyvään.
Kätevämmin pääset sinne Värtsin linkkiriviltä.
*
Muutaman kerran olen ollut paikalla, kun tietokilpailussa
on kysytty Mannerheimin hautajaispäivää. Olen sen tiennyt
aina, koska ainoa veljeni on syntynyt samana päivänä.
Siitäkin pieni muistelus tuossa Lissun koosteessa.
Vaimon pappa, Mikael Sarkonsalo. oli ammatiltaan lukkoseppä.
Monenmoista tiirikkaa roikkui hänellä varan seinällä. Aukaisi
lukon kuin lukon hetkessä.
No, kun hän asui Mikkelissä niin Mannerheim turvautui
Mikaeliin. Oli mennyt tärkeä kassakaappi jumiin.
No apu tuli Sarkonsalon muodossa. Puhalsi lukkoon ja
ovi aukeni.
Mannerheim katsoi ihmeissään ja kysyi:
– Mikä siinä oli.
– Joku roska, mikä lie, sanoi Sarkonsalo. Teki kunniaa
ja poistui.
Toisen kerran Arkangelin miehen kutsui kauppias
apuun. Kun Mikael hoiti homman nopsasti ja esitti
laskun, julkesi kauppias huomauttaa:
– Liian kallis hinta.
Johon Sarkonsalo:
– Tämä ei leikitä.
Napsautti oven uudestaan takalukkoon
ja sanoi:
– Hae Tampereelta toinen lukkoseppä.
Ei auttanut kauppiaan muuta kuin maksaa
kaksinkertainen hinta ammattimiehelle.
Nöyräksi oli kuulemma miehen vetänyt.
😉
Kävin Pälkjärven sivuilla. Liikuttava hetki Suomen historiassa! Kiitos, Tellervo, vinkistä! Huomenna on Runebergin päivä. Liput salkoon!
Lumitöitä: lipputangolle lipun nostoon. On J.L.Runebergin päivä! Värtsilä-viiri päiväksi alas, illalla takaisin ylös. Tässä isänmaa- ja kotiseututyötä kerrakseen – näille vanhoille aivoille ja hauislihaksille.
Mennään kynttilänpäivän ja uuden piispan vihkimisjuhlan yli uuteen viikkoon – jaloissa sukset, luistimet, lumikengät tai – mitä ne uudet villitykset nyt nimeltään ovatkaan – tai ihan tavalliset saappaat – ehkä varmuuden vuoksi kävelysauvat – ainakin kainalossa.
Jostakin lueksin, että Runebergillä oli oma piilokoju karhujen tarkkailua varten. Niinpä taas kerran runoilijasuuruus viipyi kojullaan ja Frederikalla, joka oli hyvä leipoja, syntyi sillä aikaa leivonnaisia.
Niinpä Frederika päätti vierailla Johan Ludwikin luona ja viesä pussukan maistiaisia kojulle.
Rentosti Frederika-rukka erämaan sydämeen kojulle ja avasi oven. No sielläpä oli kaminan lämmössä
nuoria tyttösiä useitakin runoilijalle seuraa pitämässä. Frederika tuumi, että sattuipa kivasti, näistä
korvapuusteista kyllä riittää teille kaikille.
Olipa mukaansa tempaava puolitoistatuntinen TV 1:n äärellä. TM. FM, pastori Mari Leppänen vihittiin piispaksi Turun tuomiokirkossa. On mukavaa todeta eläkeläisenä, että kirkkomme elää tässä ajassa ja – ei vain vaali perinteitä vaan myös – uudistuu.
Tää se menee sujona poistoon ( kaksi kirosanaakin, herravarjele). Karenssihan se jouko-rassua jo hivottelee. 😉 😉
Ukkoringin haikeanletkeitä
Ukkoringissä, täällä meidän Ärrällä, on monenmoista sanaseppoa. Ihan, peijoona, meinaan jäädä joskus toiseksi niiden kanssa.
Eräs kovettu sanailija jäi taas tässä äskettäin pois. Kyselin ukoilta, että minne hän katosi. Katsoivat vaieten. Meitä katoaa aina silloin tällöin. Miekin olin joskus viikon-pari kotiolossa ja kun palasin, paalupaikalle, niin kertoivat jo alkaneensa kerätä adressia Joukolle.
Eräs ukko puhui siitä, miten hänellä on pirun vaikeaa peruutella tuota traileria. Se kun on tapissa kiinni, ja menee joskus minne haluaa. Ihan oli täräyttänyt valotolppaan.
No toinen kuittasi, että traktorin peräkärryn kanssa ne peruutushommat olivat vielä kimurantimmat, ainakin nuorella pojalla. Kehui, että heillä oli David Brown 990 – traktori ja uutena hankittu. Joutui peruuttamaan kylmiltään heinäkuormaa latoon. Pisti näytön vuoksi oikein vauhdilla, että kyllä tässä isäukko osataan. Kirjoita vain talon paperit
pikapuoliin minulle.
Lato kaatui. Vittu. Uusi lato, uudistustustanssitkin pidetty hanuristin, Simovarosen Sutin, toimiessa kansan villitsijänä.
Ukko-Topi oli hyppinyt kiukusta tasajalkaa lautakasan edessä.
Traktorikuski Jaska tuumi nuiveissaan:
– Kaatuuhan ne sotalaivatkin.
Yksi syöpäinen ukko tuumi kerran toiselle syöpäiselle neuvoksi, että elä halavattu sitten sädehoidossa naureskele niiden hoiturityttöjen kanssa. Hän itse teki sen virheen. Rakahuivat selkäkeikkanauruja. Ja tietysti tytöt turuuttelivat säteet minne sattui ( lieneekö pistänyt lipan alta jutun ukkopaha). No sitten syöpä hellitti, mutta piti alkaa käytellä vaippahousuja. ’
Mie siihen että kaverini, suuri pomo, eturauhasvaivainen, koki senkin häverikin, että turahti housuun konttorissa. Ei varahousuja ei vaippoja. Onneksi oli pomon huone ja asia hoitui puhelimella. Kohta oli suurella johtajalla siistit särmähousut jalassa ja freesi olemus. Tuskin olivat konttorin tytöt edes huomanneet.
Eivät ainakaan uskaltaneet mainita.
Helevetti.