Tohmajärvellä vietettiin eilen – uskallan käyttää ilmaisua – arvokasta maanpuolustusjuhlaa, kun Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry kokoontui maakunnalliseen kirkkopyhään ja päiväjuhlaan Kemien seurakuntatalolle.
Juhlallisuudet alkoivat klo 10 messulla eli ehtoollisjumalanpalveluksella, jossa liturgian toimitti pastori Sirkka Kotro ja saarnavuorosta vastasi yhdistyksen puheenjohtaja rovasti Aune-Inkeri Keijonen. Messun eri osioissa oli työtehtävissä myös maallikkoavustajia sekä Tohmajärveltä että Kiteeltä. Jp:n virsivalikoima miellytti minua tällä kerralla henkilökohtaisesti aivan erityisen paljon; jokseenkin kaikki olivat sellaisia vanhan ajan virsiä, joita jokainen sekä osaa että uskaltaa laulaa ja joissa tulee selkeästi esille Jumalan sallimus kaikkine koettelemuksineen mutta myös Hänen kaikkivoipainen varjelus sekä johdatus yksittäistä ihmistä ja koko kansakuntaa kohtaan. Kuvassahan nämä numerot näkyvät, katsokaa ihan ajatuksen kanssa omista kirjoistanne. Seurakunnan päiväjumalanpalvelus on tietysti jo sellaisenaankin ravitseva kokonaisuus, mutta ei missään tapauksessa pilaannu sen jälkeen tarjolla olevista kirkkokahveista. Tällä kertaa kahvipöytä oli luonnollisesti laadittu vielä normaaliakin runsaammaksi, suorastaan notkuvaksi jonka antimet tekivätkin reilusti satapäiselle kirkkokansalle hyvin kauppansa. Kahvin, karjalanpiirakoiden, pullan ja kaakun täyttämin vatsoin olikin sitten mukava ”hinautua” takaisin kirkkosalin puolelle varsinaiseen juhlaan. Suuret kiitokset tietysti ennenkaikkea Luojalle mutta myös ahkerille ihmiskäsille!
Juhla alkoi Roosat-kuoron esittämällä herkällä kappaleella ”Vaarivainaan kannel”, jonka jälkeen vuorossa oli seurakunnan tervehdys. ”Evakon laulun” meille juhlaväelle tulkitsi Nina Aalto-Väisänen eli tuttavallisemmin Kotipirtin Niina. Alustuksen sotien tapahtumista perinneaikaan piti Mikko Turtiainen. Hän valotti päivän teemaa monilla tilastoluvuilla, joista tässä muutamia poimintoja: Suomalaisia sotilaita kaatui Talvi- ja Jatkosodassa sekä Lapin sodassa yhteensä n. 90 000. Valtaosa heistä oli nuoresta iästä johtuen perheettömiä, mutta viikate niitti taisteluissa luonnollisesti myös aviomiehiä ja perheenisiä niin, että leskeksi jäi n. 30 000 naista ja isästään orvoksi n. 50 000 lasta. Puolet näistä sotaleskistä ei avioitunut pitkälti heihin kohdistuneen ajan hengen mukaisen mutta valitettavasti samalla varsin ahdasmielisen velvollisuudentunnon vuoksi koskaan uudelleen, heitä on tällä hetkellä elossa koko valtakunnassa enää muutamia kymmeniä, täällä Pohjois-Karjalassa virallisen tiedon mukaan enää yksi (1) ainoa. Sotaorpoja on jäljellä kaikkiaan n. 25 000, heistäkin nuorimmat luonnollisesti jo seiskavitosia.
Turtiainen muisteli kuinka jokin aika sitten, jopa vielä 2000-luvulle tultaessa sotaleskiä ja sotaorpoja ei maassamme juurikaan noteerattu. Mp-aiheisia juhlapuheita ei kohdistettu heille vaan ainoastaan sotiemme veteraaneille. Lesket ja orvot olivat aina tyytyneet ja heidät oli myös pakotettu tyytymään uhrin antajan osaan. Tämä rooli yhdistettynä etenkin takavuosikymmeninä muutoinkin ”kiellettyyn” puheenaiheeseen olikin omiaan synnyttämään näissä ihmismielissä avutonta ikävää ja katkeruutta. Pikkuhiljaa asiat ovat kuitenkin yhteiseksi onneksi parantuneet, leskien ja orpojenkin asema on nyt virallisesti tunnustettu, yhdistyksiä perustettu ja oikeuksia tiettyihin tukitoimiin saavutettu. Sotaorvoille on ollut suuri helpotus saada purkaa tunteitaan julkisesti ja tämä on innoittanut heitä jopa koostamaan ajatuksiaan sekä muistojaan kansien väliin; Pohjois-Karjalan Sotaorpojen tuntoja välittää erittäin puhuttelevalla tavalla teos ”Vaiettu suru”, joka sisältää myös värtsiläisten ihmisten kertomuksia. Voin suoraan sanoa, että se on kirja jota ei voi kuivin silmin lukea. Sotaorvot ovat luonnollisesti myös tärkeä voimavara toinen toisilleen; kukapa muu pystyisi edes osittainkaan ymmärtämään tällaisen väkivaltaisella tavalla konkretisoituneen isän ikävän.
Jälleen oli Roosien vuoro esiintyä parin laulun verran eli ”Ei näy kyntäjää missään” ja ”Elämän kyllyydestä” ennen pj, rovasti Keijosen puheenvuoroa. Keijonen mm. kertoi siunanneensa vain muutamaa viikkoa aiemmin iäisyysmatkalle sotalesken ja hyvän ystävänsä, joka ehti saavuttamaan kunnioitettavan miltei 106 vuoden iän. Tämä viimeiseen hengenvetoon saakka erittäin hyvämuistisena säilynyt vanhus oli ollut kovista kokemuksista ja yli 75 vuoden leskeydestään huolimatta tyytyväinen elettyyn elämään. Siinäpä ajattelemisen aihetta meille marisijoille!
Kantelemusiikille oli myös paikkansa juhlassa: Saila Kinnunen helskytteli ”Konevitsan kirkonkelloja” sekä avusti soittopelillään myös Makkosen Miraa ja Jarkkoa kappaleen ”Taistelija” esityksessä. Päivi Kivivuori lausui kaksi runoa, joissa tuotiin esille sekä lapsen alistettu asema sodan melskeissä että kunnioitus sankari-isälle. Yhteislauluina veisattiin sekä A-M Kaskisen sanoittama Sotaorpovirsi sekä Suomalainen rukous (584). Roosat olivat äänessä vielä myös kappaleella ”Herra, puhu, minä kuuntelen” ennen rovasti Keijosen Matkasiunausta, joka päätti tämän arvokkaan juhlan.
Juhlapäivä oli mielestäni erittäin onnistunut kokonaisuus, jonka järjestelyihin oli totisesti satsattu aikaa ja energiaa. Kaikki musiikkiesitykset olivat todella hienoja, sanoma sekä niissä että puheissa laittoi kimaltamaan monta silmäkulmaa. Tähän kokonaisuuteen teki oikeastaan ainoan särön se, että juhlaväen joukossa ei jostakin syystä näkynyt ollenkaan Tohmajärven kunnan virallista edustusta. Luonnehtisin tätä jonkinasteiseksi valitettavaksi työtapaturmaksi. Kun itse käsittelen Suomea kohdannutta sota-aikaa puheissani tai kirjoituksissani, käytän usein ilmaisua ”maa, joka on lunastettu verellä ja kasteltu kyynelillä”. Se ei suinkaan ole mikään kuollut ja kulunut klisee vaan järkyttävä totuus, jonka eilinen juhlakin kaikkine ulottuvuuksineen toi jälleen selkeästi esille. Sota eli suurin rikos ihmisyyttä vastaan kaikessa kaameudessaan on tänäänkin arkipäivää suurelle osalle ihmiskuntaa. Emme voi sulkea silmiämme miltään inhimilliseltä kärsimykseltä, mutta luonnollisesti meitä jopa nuorempaakin väkeä seuraavat varsin helposti oman sotamme traumat. Tätä on vaikea selittää mutta on tehty havaintoja niin kuin mm. rovasti Keijonenkin toi puheessaan esille, että erityisesti käsittelemättömät asiat saattavat siirtyä salaperäisellä tavalla riivaamaan jopa vielä kolmatta ja neljättäkin sukupolvea niiden tapahtumisten jälkeen. Siksi on tärkeää puhua ja vielä tärkeämpää on kuunnella.
”Kertokaa lasten lapsille lauluin, himmetä ei muistot koskaan saa!”
Liitän tähän loppuun vielä Pohjois-Karjalan Sotaorvot ry:n kotisivuilta löytyvän Anna-Maija Kaskisen runon:
Olkoon hyvä enkelisi
vierelläsi tässä,
uuden päivän alkaessa
läsnä elämässä.
Olkoon hyvä enkelisi
silloin lähelläsi,
kun on poissa ystäväsi,
poissa rakkain käsi.
Olkoon hyvä enkelisi
pimeässä suoja,
kulkuasi johdattakoon
taivaan valontuoja.
Jutun teksti ja kuva: Jussi Raerinne
Hyvin huolehti Suomi orvoistaan. Minäkin sain ilmaisen koulutuksen. (en kuitenkaan sitä, mihin halusin.) Mutta hyvä näin. Kaikki vaan eivät kaii tienneet tästä mahdollisuudesta.
En tiedä, oliko minulla isän ikävää. Äitini oli mainio sekä äiti että isä.Mutta kun kaikilla muillakin oli isä, pitihän minullakin olla. Niinpä lapsen päässäni keksin, että lähellä asuva poliisi ol i isäni. No, pitihän se puhe lopettaa, kun naapurin naiset ajattelivat jotain ihan muuta.Äitini ei koskaan mennyt uusiin naimisiin.
Lapsuus oli rutiköyhä, mutta hyvä. Varsinkin Ruotsin aika oli ihana. Siitä suuret kiitokset naapurimaallemme.