Hirviurheilua ja läskisoossia

Minulla on kunnia olla kilpahiihtäjän tyttöystävä. Kilpahiihtäjän päälaji nykyisellään, ikääntymisestäkin johtuen on hirvenhiihto. Se on laji, joka ei todellakaan ole mitään juppien urheilua. Kilpailutoimintaa järjestää Suomen Metsästäjäliitto. Minä en ollut kuulutkaan kyseisestä urheilusta ennen kuin rupesin porukkaan kyseisen hiihtäjän kanssa. Kauan sitten olin mukana monestikin kisareissuilla, aikaa myöten allekirjoittaneen osallistumiset vähenivät, menin, tai pääsin, mukaan vain SM-kisoihin.

Akseli Gallen-Kallela – Hiiden hirven hiihto

Viime viikonvaihteen aikana lähdin mukaan kisamatkalle Ilomantsiin hirvenhiihdon SM-kisoihin. Ilomantsi oli kisakohteena hyvä, koska sinne saattoi Värtsilän residenssistä osallistua ihan kuin kotijalasta.

Kilpahiihtäjän kanssa ollaan jo tovi oltu samassa ”yhtäköyttä-yhdistyksessä” ja elämä sujunut ainakin tähän asti melko hyvin ilman enempiä kahinoita. Se ei silti kuitenkaan tarkoita sitä, että oltaisiin aina samaa mieltä asioista.

Lähtöaamua edeltävänä iltana käytiin suurin piirtein tämmöinen keskustelu:

-laita mulle mukkaan ne siniset vanhat sukset ja vanhat sauvat

– minä laitoin ne kelta-punaset

– ei oteta niitä, niisson semmoset sitteet, etten saa kiinni enkä auki

– no pittää sitten vaihtaa

Aamulla selvittiin hyvissä ajoin matkaan, keskustelu jatkui

– onko ne nyt ne siniset sukset mukana

– no ei oo, jäivät vaihtamata

Vähän meinasi vanha Aatami nousta kurkkuun, mutta tyydyn tilanteeseen.

Matkalla pysähdyttiin tuttuun K-Markettiin ostamaan ruokatarvikkeita jo mukana olevien lisäksi. Tiedettiin, että kortteeri-kylällä ei kauppaa ollut, eikä ruokailupaikkaakaan. Olin jo päättänyt ottaa ainakin valmiiksi mureutetut sisäfilepihvit. Siitä tuli kilpahiihtäjän kanssa erimielisyyttä. Liian kallis kilohinta. Voi elämänkevät, kyselin, puuttuuko meiltä jommalta kummalta kakskymppinen. Tovin lihavalikoimaa puntaroitua, kilpahiihtäjä miettii, ”tuo sian kylyki o se vasta hyvvää on”. No selevä, se on sitten läskisoossi juhularuokana, jos vaikka sattuu kilipailuissa mitali tulemaan.

Vielä loput eväät kerättyämme haikailin leikkokukkia, mutta ei kuulemma tarvinnut, lakastuvat, kun on vielä pitkä päivä ja auto täynnä törkyä muutenkin. Suostuin tähän järjestelyyn, olinhan ainakin Hopeatoffee-pussin kerennyt kärryyn tyrkätä.

llomantsissa oli jo ensimmäinen kisapäivä menossa, viestit hiihtivät. Siksi päätimme ”oikaista” Värtsilään Ilomantsin kautta. Sain minäkin pisteitä, kun osasin ulkomuistista selittää oikeat tiet, Romppalan tiehaaran kohalta Ahveniselle, sieltä Enoon ja Ilomantsiin. Meillähän ei käytetä navigaattoreita, minä katson kartasta, jos on outo reitti. Tämä ei ollut. Kerettiin kisapaikalle seuraamaan palkintojen jakoa, pääsi siinä sitten kumppanikin tunnelmaan kun sai jaakata asioita kavereittensa kanssa.

Toiselle kisapäivälle olivat järjestäneet ohjelmaan ns. hiihtelysarjat. Se tarkoittaa sitä, että hiihtoaikoja ei kilpailutuloksissa noteerattu ollenkaan, tulokset muodostuvat vain kahdesta muusta kilpailun osasta, ammunnasta ja arvioinnista. Oma hiihtäjäni ei siihen aikonut osallistua, joten meillä oli vapaapäivä. Residenssimme ikkunasta näkyi, että Värtsilän ladut olivat hienossa kunnossa. Lähdin sitten minäkin niillä väärän värisillä suksilla hiihtämään. Oli jäiset ladut, teki tiukkaa amatöörille päästä jollakin lailla alkuun. Väärän väriset sukset, joissa ei tarpeeksi pitoa! Onneksi oli välillä loivaa laskua, silloin jo tuntui, että hyvinhän tämä menee! Voin sanoa kuitenkin, että ”kyllä ennen oli paremmin”, siis hiihtokunto! Ja oikean väriset suksetkin, Peltoset.

Omalta osalta kilometrejä ei varmasti tullut sen vertaa, että olisi energian kulutuksen takia tarvinnut syötävää, mutta kun oli sitä sianlaitaa, värkkäsin sen läskisoossin puikulapottujen kaveriksi. Hyvää siitä tuli ja riittävästi niin, että seuraavankin päivän gurmee oli siten valmis. Helepottaa!

Kolmas kisapäivä oli varsinainen yksilösuoritusten päivä. Sarjoja on ihan nuorista 85-vuotiaisiin. eniten osallistujia 60-vuotiaissa ja seuraavaksi eniten ehkä 70-vuotiaissa. Elikkä ukkoutuva laji. Vielä pari kymmentä vuotta sitten näissä kisoissa saattoi olla yli 800 osallistujaa, nyt määrä oli pudonnut jo 350 paikkeille. Tässä urheilulajissa kilpailija ”kerää” pisteitä kolmesta eri osa-alueesta. Tärkein lienee ammunta, koska siinä, jos saa ammuttua kymmenen kymppiä, saa 600 pistettä. Ase on hirvikivääri ja taululle matkaa sata metriä. Nopein hiihtäjä saa hiihdosta 300 pistettä, seuraavilla sitten hiihtoajan mukaan pisteet vähenevät. Kolmas osa, arviointi, tarkoittaa sitä, että matkan varrella on kaksi paikkaa, jossa arvioidaan etäisyyttä ”hirven kuvaan”. Nämä ”pahvipäät” ovat sijoitettuna maastoon 50 – 200 metrin päähän. Se, ken onnistuu arvioimaan matkan just oikein saa 300 pistettä. Pistemäärä pienenee virhemetrien mukaan. Minusta laji on semmoinen, että aina voi voittaa tai olla häntäpään eka!

Minun kilpahiihtäjäni lähtöaika oli kello 11.26. Silti matkaan piti sonnustautua hyvissä ajoin. Ennen starttia piti hoitaa monta tärkeää hommaa. Kuten, hakea numerolappu ja tarkastuttaa ase, kokeilla suksia, toisiakin, tarvittaessa fiksata niitä. Kun numerolappu on kiinnitetty rintaan, silloin mies muuttuu kilpailijaksi, enää ei kannata yrittää tavan asioita jaaritella. Hyvissä ajoin lähtöpaikalle, pomppa pois päältä tyttöystävälle talteen, panta jalkaan. Ja lähtö. Puolen minuutin päästä perään lähti Heikki Ikola, maailmamestari, olympiavoittaja. Hetken päästä vielä Jussi Suutarinen. Hyvässä seurassa siis mennään.

Noin puolen tunnin päästä tulee hän jo maaliin. Puuskuttaa, ”ei kule henki yhtään” . Mehua. Palttoo päälle. ”Tuuli niin perkeleesti, en nähäny yhtään, miten osu tauluun, varmasti meni jotenki ylös. Käy hakkeen mun taulu, minä meen saunaan. Katotaan sitten.” Käyn taulun, ylös on mennyt osumat, vain yksi kymppi, muut yhdessä kasassa kympin yläpuolella. Niin kuuluu olevan monella muullakin kun jutellaan. Kellä missäkin asiassa pieleen mennyt. Mutta ensi vuonna uudestaan taas yritetään!

llomantsin kisoissa ennenkin ollaan oltu, minun mielestä paras paikka järjestelyjen suhteen. Liikunta-ja hiihtokeskus. Hyvät tilat ja hyvät kukkoset ja muut kahvin tykötarpeet myös meille tukijoukoille.

Monella on jo kiire kotimatkalle, pitkä matka ja huomenna työpäivä. Meillä ei ole kiirettä. Jäädään vielä seurustelemaan ja seuraamaan palkintojen jakoa. Meidän perän poika voittaa sarjansa ja kahden päivän yhteistuloksista lasketun kokonaiskilpailun. Saa palkinnoksi kiväärin. Hyvä! Ensi vuonna talvikisat Kajaanissa, mutta kesäkisat tänä vuonna Ilomantsissa. Eiköhän taas tavata.

Paluumatkalla Värtsilään saan kuulla pitkät selostukset ”jos olisin hiihtäny sen ja sen verran nopiampaa, olisin saanu sen ja sen verran enempi pisteitä. Se ammunta kyllä tympässee, ehän minä ikinä noin huonosti ammu. Ja Ikolale saakeli hävisin 69 pistettä. Mutta Suutarinen hävis mulle 178 pistettä. Niin. En minä vielä luovuta, vielä minä pojile näytän. Tämä maharessu pittää saaha pois. Paan valtaremmin pääle ja alan reenaamaan kunnola. Alan kirveelä halakoon pölökkyjä, niin kyllä maha lähtee”

Eihän minulla siihen paljon kommentoimista. Onhan se hänkin joskus seisonut siellä palkintopallilla ykkösenkin kohdalla. Siinähän nyt jupiskoon.

Keitin loput puikulat ja lämmitin eilisen läskisoossin lopun ja söimme. Hyvä niin.

Tuula

10 comments for “Hirviurheilua ja läskisoossia

  1. Mielenkiintoinen kirjoitus. Monivaiheinen, ja monia taitoja pitää hallita.
    Ja kova kunto pittää miehellä olla kun ”voitosta taistelemassa” maailmanmestarinkin kannoilla pysyy.
    (Mukava oli myös tuo Tuulan Lenski-Runo. Nyt vasta sen löysin.)

  2. Oli taas mukavaa lukemista!

  3. Voi Hyssykät Tuula, miten hyvä kertomus!! Kiitos! Nyt ymmärrän mistä ne kaikki palakinnot Teille kotiin on tullu! Eiko halakoja hakkoomaan!

  4. Olipa viihyttävä kirjoitus! Oikein tirskahtelin ääneen tietyille kohille… 🙂

  5. Aahhaahh!! Kyllä te ootta mahtavia ja sinussa Tuula on kirjottajan vikkaa, lissää tämmösiä juttuja!!

  6. 👍 Hyvä Tuula ja kiitos!!!👍🏽:-)

  7. Oikein jää ”suu hyvälle” kun tällaista kerrontaa lukee. Pitää pyyhkiä rasvat suupielistä, tuli tuosta soosista niin hyvät makuelämykset elävästi mieleen. Minäkin olen tehnyt kerran läskisoosin. Kerroinkin siitä Värtsissä. Jos ketä kiinnostaa niin Googlaamalla pitäisi löytyä nimellä ”Musta läskisoosi”.

    Suutarisen Jussi oli Rajakoulussa kouluttajana silloin -60 luvilla. Kova hiihtäjä jo silloin. Hän oli sotilasarvoltaan kersantti. Joku puhutteli häntä herra ylikersantiksi, ehkä lisäpisteitä johonkin saadakseen. Tähän Suutarinen tapasi sanoa, että korpraali, kersantti ja kenraali ovat armeijan tukipylväitä, ylikersantti on jo rappeutumisvaihe

  8. Tuo hirvenhiihto saattaa olla peruja Kalevalasta. Siellähän Lemminkäinen joutui pyydystämään Hiiden hirven elävänä saadakseen Pojolan Akan tyttären vaimokseen. Tämä hirvi oli Kalevalassa ihan mahoton peto ja Pohjan Akan komenneltavissa. Sitä hiihtoa varten piti tehdä ne eri parin nukset, eli kalhu ja lyly, pito ja luisto sukset. Tuulallakin olisi käynyt aivan hyvin, että olisi pakannut hiihtäjälle toisen sinisen, ja toisen punaisen suksen, niin olisi ollut kuin Kalevalassa ikään.

  9. Hirven hiihdosta, eli hiihtämällä metsästämisestä luin jostain netistä, että sitä harrastettiin näin keväällä hankikelin aikaan. Silloin hanki kantoi hiihtäjän, mutta ei hirveä. Jos hiihtäjä jaksoi lykkiä hirven perässä riittävän kauan niin hirvi uupui. Jäinen hanki hankasi hirven polvet paljaiksi luuta myöten, joten hirvi uupui. Hiihtäjä pääsi pistämään keihäällään hirven hengiltä.

  10. Ei se Tuulan poikaystävä sitä mahhaansa pois saa, ku syö läskisoosia. Sehä on mahottoman hyvvää, niin tottakai sitä pittää lissää ottaa. Tuulan pittää muuttaa sapuskat vähemmän maistuviksi, niin mahaki voi pienentyä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *